Jeesus on lohdutus surussa

Minä en yleensä kirjoittele tänne ja nyt kirjoitin,mutta en saanut vastakaikua keneltäkään....olisin halunnut vaihtaa ajatuksia,joka on myöskin menetyksen kokenut.Jeesus on tietenkin kantava voima minulle tässä surussa,mutta kaipaan myös lähimmäistä ,jonka kanssa vaihtaa ajatuksia.Olen suruni keskellä tukenut ystäviäni,joilla on vaikeaa,mutta sellaista rinnalla kulkijaa,jolla oikeasti olisi aikaa ja lähimmäisen rakkautta on jotenkin vaikea löytää....jokaisella on tietenkin omat surunsa......Jouduin luopumaan myös rakkaani ja minun yhteisestä kodista(vuokra-asunto) ja jouduin muuttamaan kauas syntymäseudulleni,kun en olisi kestänyt elää siinä asunnossa ,missä mieheni kanssa asuimme.Mieheni äidin toiveesta rakkaani haudattiin sinne kauas...vanhempiensa lähelle.En tiedä milloin jaksan sitä pitkää
matkaa ,jolloin voisin käydä niillä seuduilla,jossa rakkaani kanssa lenkkeiltiin ,elettiin ja jossa hänen hautansa on....
Ymmärrän mieheni äitiä,että hän halusi poikansa haudan sinne lähelleen.
Olen käynyt läpi vakavan loppuunpalamisen.Elämässäni on ollut paljon
hoitovastuuta jo aivan sieltä nuoruudestani alkaen ja ilman Jeesuksen
apua en olisi selvinnyt tähän päivään.Olen kiitollinen Jeesukselle,että Hän
on ajoittain voimakkaasti läsnä ,kun rukoilen Häneltä apua.Tunnen Hänen hellän rakkautensa ympäröivän minua.Miten paljon Jeesus meitä ihmisiä
rakastaa!Hän antoi itsensä kuolemaan ristillä meidän syntiemme tähden!
Minä en jaksaisi elää ilman Jeesusta!
Jeesus ei ole kuollut uskonto,vaan ELÄVÄ PERSOONA!
Minua lohduttaa surussani se ajatus,että näemme vielä edesmenneen
mieheni kanssa taivaassa! Mieheni oli myös uskossa.Olin rakkaani lähellä kun hän läksi tästä ajasta.Hän oli tajuton,mutta kun lähdön
hetki tuli hänen kätensä nousivat ja sitten hänen sielunsa läksi.Uskon,että mieheni näki hakijansa:Jeesuksen ja enkelit!
Tämä ei ole satua vaan todellisuutta!
Niinä muutamana päivänä kun mieheni oli tajuton,tuntui etten jaksa mennä teho-osastolle,mutta kun menin mieheni vuoteen äärelle,tunsin
kuinka Jumala antoi konkreettisen voiman ja rauhan juuri siihen tilanteeseen.Kirjoitan vielä lopuksi oman runon.joka syntyi mieheni
kuoleman jälkeen:
Tänään lasisydämeni sirpaleina
verta sydän tihkuen.
Rakkaani
käteni kädessäsi
laskin tuskan mittaa
sydänmonitoriosta,
sinäkö se rakas olet
letkuissa
niin kuin nukkuisit?
Sinun sydämesi
lyönnitkö
ne loppuivat?
Sinunko kätesi
rakas
kylmeni
kädessäni?

On se kyllä valtavan hieno asia, että miehesi oli Jeesuksen oma. Siitä huolimatta menetys ja toisen lähtö on surun ja itkun paikka. Seurakunnassamme on nainen joka menetti puolison noin puolitoista vuotta sitten. Olivat olleet koko elämän yhdessä. Onneksi mies tuli uskoon sairauden loppupuolella.
Tämä sureva leski koki miehen kuoleman niin raskaana, että sanoi että tekisi jopa itsemurhan mutta kun tietää että se ei ole Jumalan tahto ja voi sen tehdessään joutua sinne toiselle puolelle. Kyllä hän on nyt jo iloisempi, mutta toivoo ettei pitkään tarvitsisi olla täällä.
Aika muuttaa surua ja lopulla hyväksyy sen ettei pariskunta yhtä aikaa lähde muuten kuin onnettomuuden tapahtuessa.
Onhan se huono juttu ettei ole myötäeläjiä, varsinkin jos niitä kaipaa.
Kiitos kauniista koskettavasti runosta. Siitä on iloa monelle. Toivon että saat palstalla jonkinlaista vertaistukea.
Voimia ja siunausta sinulle.