Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta. Olemme aina olleet erilaisia tunnetasolla mutta huumori ja yhteiselämä sujunut paremmin kuin hyvin. Elämäämme syntyi ihana lapsi kahdeksan vuotta sitten ja mieheni on maailman paras isä lapselle.
Sairastuin itse vakavasti 3 vuotta sitten ja selvisin siitä säikähdyksellä. Sairastumisesta meni vuosi kun sain käsiteltyä asian kunnolla ja pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Ajatukseni täytti jokin kummallinen sekä elämän, että kuoleman ahdistus. Sairaus alkoi yhtäkkiä, tarkoittaa siis, että jouduin hoitoon äkillisesti. Silloinkin esiin tuli meidän suuri ero tunne-elämän ja empatian kannalta. Kun sairastuin olin kotona lapsemme kanssa ja hän joutui lähtemään sairaalaan kanssani koska tilanne oli todella kiireellinen. Sairaalasta soitin miehelleni, että olen joutunut hoitoon ja lapsi on mukanani. Hän tuli sairaalaan ja joutui siis tulemaan kesken päivän töistä. Ainoa huoli sairaalaan tullessa oli, että muistaisin pyytää hänelle todistuksen sairastumisesta. Hän mielestään tarvitsi sen töitään varten. Normaalisti hänen työnsä on todella joustavaa ja hän tekee töitä myös kotitoimistolla ja hoitaa milloin mitäkin asiaa kesken työpäivän. Silloin hän kuitenkin tiukkasi minun pyytää todistusta hänelle. Itse olin kovin shokissa sairastumisestani ja siitä, että iso osa sairastuneista menehtyy äkillisesti.
Pyysin miehelleni todistuksen jossain välissä. Itse jäin hoitoon sairaalaan viikoksi. Kun pääsis sairaalasta vointini oli huono, heikko ja pelokas. Pyysin mieheltäni, että hän voisi tehdä töitä kotoa käsin ensimmäisen kotiinpääsy viikon ajan. Hän sanoi että joutuisi selittämään töissä minun olevan sairas, eikä mielellään sitä tekisi. Hän oli kuitenkin muutaman päivän kanssani kotona töitä tehden.
Meidän yhteisen elämän aikana on ollut paljon saman tyylisiä asioita ja tilanteita mutta tuo sairastumiseni toimii jotenkin vedenjakajana siihen miksi tunnen jotenkin etäiseksi itseni mieheni kanssa. Meillä ei ole ikinä juhlittu tai muistettu juhlapäiviä esim syntymäpäivät, hääpäivä jne jne. Alussa itse yritin tätä muuttaa ja mietin meille yhteistä tekemistä ja menemistä noina päivinä. Itsekään en niin ole koskaan perustanut tavaralajoista. Joskus nuorempana loukkaannuinkin kun hänen puoleltaan ei ollut minkäänlaista huomiota tällaisiin asioihin mutta sain aina vastaukseksi, että olen turhamainen ja hän voi kyllä vaikka heti lähteä hakemaan jotain jos se jotain helpottaisi. Sanoi että jos sillä tulen tyytyväiseksi niin sen saan. Hän kyllä tiesi etten ikinä ollut tarvinnut mitään esineistöä tunteiden kertojaksi. Tunsin itseni niinä hetkinä typeräksi ja turhamaiseksi. Vuosien aikana tyydyin ja turruin siihen että meillä ei vain tällaisia hetkiä vietetä ja aloin itsekin ajattelemaan kuinka itsekäs olinkaan ollut kun moisesta olin joskus jaksanut pahoittaa mieleni.
Kuitenkin nyt vuosien jälkeen olen ruvennut kaipaamaan sellaista tunnetta sisälläni, että tietäisin olevani jollekin äärettömän tärkeä ja ensimmäinen ajatuksissa. Kuitenkin seilaan näissä samoissa tunteissa ajatellen, että olen todella itsekäs ajatellessani niin. Ja onko se edes mahdollista että sellaista täydellistä ihmissuhdetta saisi jossa tunteet olisi niin suuria? Olenko onneton höntti ajatellessani näin?
Mieheni on niin monella käytännöntavalla hyvä ja paras mies. Ei ole ikinä lyönyt, pitää lapsestamme parasta huolta. Huolehtii kodistamme. Ei tuhlaa, eikä tee muitakaan typeriä asioita talouden kannalta. Olenko minä siis se itsekäs ajatusteni kanssa. Kun ajattelee kokonaisuutta minun pitäisi olla tyytyväinen ja kiitollinen olenkin. En itsekään tiedä miksi olen alkanut tuntemaan niin voimakasta rakkauden ja tunteiden kaipuuta. Tiedättekö sellaista että rintaan sattuu tunteita? Eikä se minun osaltani ole nytkään puuttunut ne kaikki tunteet löytyy minulta mutta ne ei saa vastakaikua. Tämä on alkanut vaikuttamaan kaikkeen. Eroottisuuteen myös. On jotenkin vaikeaa olla alasti ja antaa luvan lävistää itsensä, kun tuntuu ettei ole väliä toiselle. Haluaisin tuntea siinäkin hetkessä että saan hulluksi toisen. Kun kirjoitan näitä tunteita ulos tajuan olevani jollain tavoin lapsellinenkin. On kuitenkin helpottavaa riisua tätä tunnetta ulos.
Yhtenä yönä näin unta että minua halattiin lusikassa lujasti. Uni oli niin todellinen, että luulin mieheni heräneen ja halaavan minua. Heräsin johonkin lämpimään tunteeseen mutta tajusin ettei minua oltu halattu ja että mieheni nukkui paikoillaan toisella puolella sänkyä. Itse otin hänet viereeni mutta en herättänyt, itku tuli.
Sairastuin itse vakavasti 3 vuotta sitten ja selvisin siitä säikähdyksellä. Sairastumisesta meni vuosi kun sain käsiteltyä asian kunnolla ja pystyin jatkamaan elämää normaalisti. Ajatukseni täytti jokin kummallinen sekä elämän, että kuoleman ahdistus. Sairaus alkoi yhtäkkiä, tarkoittaa siis, että jouduin hoitoon äkillisesti. Silloinkin esiin tuli meidän suuri ero tunne-elämän ja empatian kannalta. Kun sairastuin olin kotona lapsemme kanssa ja hän joutui lähtemään sairaalaan kanssani koska tilanne oli todella kiireellinen. Sairaalasta soitin miehelleni, että olen joutunut hoitoon ja lapsi on mukanani. Hän tuli sairaalaan ja joutui siis tulemaan kesken päivän töistä. Ainoa huoli sairaalaan tullessa oli, että muistaisin pyytää hänelle todistuksen sairastumisesta. Hän mielestään tarvitsi sen töitään varten. Normaalisti hänen työnsä on todella joustavaa ja hän tekee töitä myös kotitoimistolla ja hoitaa milloin mitäkin asiaa kesken työpäivän. Silloin hän kuitenkin tiukkasi minun pyytää todistusta hänelle. Itse olin kovin shokissa sairastumisestani ja siitä, että iso osa sairastuneista menehtyy äkillisesti.
Pyysin miehelleni todistuksen jossain välissä. Itse jäin hoitoon sairaalaan viikoksi. Kun pääsis sairaalasta vointini oli huono, heikko ja pelokas. Pyysin mieheltäni, että hän voisi tehdä töitä kotoa käsin ensimmäisen kotiinpääsy viikon ajan. Hän sanoi että joutuisi selittämään töissä minun olevan sairas, eikä mielellään sitä tekisi. Hän oli kuitenkin muutaman päivän kanssani kotona töitä tehden.
Meidän yhteisen elämän aikana on ollut paljon saman tyylisiä asioita ja tilanteita mutta tuo sairastumiseni toimii jotenkin vedenjakajana siihen miksi tunnen jotenkin etäiseksi itseni mieheni kanssa. Meillä ei ole ikinä juhlittu tai muistettu juhlapäiviä esim syntymäpäivät, hääpäivä jne jne. Alussa itse yritin tätä muuttaa ja mietin meille yhteistä tekemistä ja menemistä noina päivinä. Itsekään en niin ole koskaan perustanut tavaralajoista. Joskus nuorempana loukkaannuinkin kun hänen puoleltaan ei ollut minkäänlaista huomiota tällaisiin asioihin mutta sain aina vastaukseksi, että olen turhamainen ja hän voi kyllä vaikka heti lähteä hakemaan jotain jos se jotain helpottaisi. Sanoi että jos sillä tulen tyytyväiseksi niin sen saan. Hän kyllä tiesi etten ikinä ollut tarvinnut mitään esineistöä tunteiden kertojaksi. Tunsin itseni niinä hetkinä typeräksi ja turhamaiseksi. Vuosien aikana tyydyin ja turruin siihen että meillä ei vain tällaisia hetkiä vietetä ja aloin itsekin ajattelemaan kuinka itsekäs olinkaan ollut kun moisesta olin joskus jaksanut pahoittaa mieleni.
Kuitenkin nyt vuosien jälkeen olen ruvennut kaipaamaan sellaista tunnetta sisälläni, että tietäisin olevani jollekin äärettömän tärkeä ja ensimmäinen ajatuksissa. Kuitenkin seilaan näissä samoissa tunteissa ajatellen, että olen todella itsekäs ajatellessani niin. Ja onko se edes mahdollista että sellaista täydellistä ihmissuhdetta saisi jossa tunteet olisi niin suuria? Olenko onneton höntti ajatellessani näin?
Mieheni on niin monella käytännöntavalla hyvä ja paras mies. Ei ole ikinä lyönyt, pitää lapsestamme parasta huolta. Huolehtii kodistamme. Ei tuhlaa, eikä tee muitakaan typeriä asioita talouden kannalta. Olenko minä siis se itsekäs ajatusteni kanssa. Kun ajattelee kokonaisuutta minun pitäisi olla tyytyväinen ja kiitollinen olenkin. En itsekään tiedä miksi olen alkanut tuntemaan niin voimakasta rakkauden ja tunteiden kaipuuta. Tiedättekö sellaista että rintaan sattuu tunteita? Eikä se minun osaltani ole nytkään puuttunut ne kaikki tunteet löytyy minulta mutta ne ei saa vastakaikua. Tämä on alkanut vaikuttamaan kaikkeen. Eroottisuuteen myös. On jotenkin vaikeaa olla alasti ja antaa luvan lävistää itsensä, kun tuntuu ettei ole väliä toiselle. Haluaisin tuntea siinäkin hetkessä että saan hulluksi toisen. Kun kirjoitan näitä tunteita ulos tajuan olevani jollain tavoin lapsellinenkin. On kuitenkin helpottavaa riisua tätä tunnetta ulos.
Yhtenä yönä näin unta että minua halattiin lusikassa lujasti. Uni oli niin todellinen, että luulin mieheni heräneen ja halaavan minua. Heräsin johonkin lämpimään tunteeseen mutta tajusin ettei minua oltu halattu ja että mieheni nukkui paikoillaan toisella puolella sänkyä. Itse otin hänet viereeni mutta en herättänyt, itku tuli.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.