Kansallisoopperan Ruusuritarin laulajakaartia on kehuttu ja aivan syystä. Mutta pari asiaa jäi vaivaamaan.
Ensiksikin sijoitus väärään aikaan. Uskallan väittää, että yksikään ooppera ei sisällä niin hienostunutta aikakauden kuvausta kuin Ruusuritari. Jos jätetään pois historiallisiin tapahtumiin liittyvät oopperat (Klinghofferin kuolema, Nixon Kiinassa...), niin tuskin mikään muu ooppera kestää siirtoa toiseen aikakauteen yhtä huonosti kuin Ruusuritari. Aikakausi on tietenkin keisarinna Maria Teresian aika 1700-luvun puolivälissä. Mitä voitettiin sillä, että ooppera oli nyt sijoitettu 1900-luvulle, ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Mielestäni vain se, että Valzacchista saatiin Paparrazzi, mutta ei muuta. Sen sijaan monet Hoffmansthalin hienot detaljit eivät osu maaliinsa 1900-luvulla: koko ruusuairuen käsite, vaikka onkin Hoffmansthalin keksintö vailla historiallista perustetta, tulee jotenkin uskottavammaksi (tai ainakin hurmaavan epäuskottavaksi) naiskeisarin aikakaudella; marsalkattaren levée; kaksintaistelu miekoin, von Falafelin aatelointi palveluksista, jotka hän teki Imperiumin Hollannin-armeijalle; siveyspoliisin nuhteet Ochsille peruukin puuttumisesta; jne. Tähän aikakauteen siirrettynä Monica Groop olisi saanut uhrata tai piilottaa poninhäntänsä.
Jotkut, tosin melko harvat, oopperaproduktiot ovat saaneet lisäarvoa siitä, että ne on siirretty nykyaikaan, tai aikaan, jonka nykykatsojat ovat eläneet. Mutta aika harvoin tästä mitään merkittävää lisäarvoa syntyy, ja juoni tulee yleensä epäuskottavammaksi. Ruusuritarin sijoittamista ensimmäisen maailmansodan aikoihin en ymmärrä; kukaan katsoja ei ole elänyt näitä aikoja.
Toinen kritiikin kohde on, että hopearuusu-motiivi ei kertakaikkiaan soinut. Minulla on kaksi dvd:tä, toinen on se kuuluisa Kleiberin versio Wienistä (Lott, von Otter, Bonney, Moll) ja toinen Soltin tallenne Lontoosta (Kanawa, Howells, Bonney, Hagegaard). Molemmissa ruusumotiivi soitetaan jollakin metallisesti kilahtavalla kellopelillä tms. Sen sijaan meillä, ainakin 1.12. esityksessä, se soitettiin vain jousilla, joista metallinen helähdys jäi kokonaan puuttumaan. Tietääkö kukaan, minkälaista instrumenttia siinä oikeasti pitäisi käyttää ja eikö sellaista saatu meille hankittua. Vai eikö sitä osattu käyttää?
Ensiksikin sijoitus väärään aikaan. Uskallan väittää, että yksikään ooppera ei sisällä niin hienostunutta aikakauden kuvausta kuin Ruusuritari. Jos jätetään pois historiallisiin tapahtumiin liittyvät oopperat (Klinghofferin kuolema, Nixon Kiinassa...), niin tuskin mikään muu ooppera kestää siirtoa toiseen aikakauteen yhtä huonosti kuin Ruusuritari. Aikakausi on tietenkin keisarinna Maria Teresian aika 1700-luvun puolivälissä. Mitä voitettiin sillä, että ooppera oli nyt sijoitettu 1900-luvulle, ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Mielestäni vain se, että Valzacchista saatiin Paparrazzi, mutta ei muuta. Sen sijaan monet Hoffmansthalin hienot detaljit eivät osu maaliinsa 1900-luvulla: koko ruusuairuen käsite, vaikka onkin Hoffmansthalin keksintö vailla historiallista perustetta, tulee jotenkin uskottavammaksi (tai ainakin hurmaavan epäuskottavaksi) naiskeisarin aikakaudella; marsalkattaren levée; kaksintaistelu miekoin, von Falafelin aatelointi palveluksista, jotka hän teki Imperiumin Hollannin-armeijalle; siveyspoliisin nuhteet Ochsille peruukin puuttumisesta; jne. Tähän aikakauteen siirrettynä Monica Groop olisi saanut uhrata tai piilottaa poninhäntänsä.
Jotkut, tosin melko harvat, oopperaproduktiot ovat saaneet lisäarvoa siitä, että ne on siirretty nykyaikaan, tai aikaan, jonka nykykatsojat ovat eläneet. Mutta aika harvoin tästä mitään merkittävää lisäarvoa syntyy, ja juoni tulee yleensä epäuskottavammaksi. Ruusuritarin sijoittamista ensimmäisen maailmansodan aikoihin en ymmärrä; kukaan katsoja ei ole elänyt näitä aikoja.
Toinen kritiikin kohde on, että hopearuusu-motiivi ei kertakaikkiaan soinut. Minulla on kaksi dvd:tä, toinen on se kuuluisa Kleiberin versio Wienistä (Lott, von Otter, Bonney, Moll) ja toinen Soltin tallenne Lontoosta (Kanawa, Howells, Bonney, Hagegaard). Molemmissa ruusumotiivi soitetaan jollakin metallisesti kilahtavalla kellopelillä tms. Sen sijaan meillä, ainakin 1.12. esityksessä, se soitettiin vain jousilla, joista metallinen helähdys jäi kokonaan puuttumaan. Tietääkö kukaan, minkälaista instrumenttia siinä oikeasti pitäisi käyttää ja eikö sellaista saatu meille hankittua. Vai eikö sitä osattu käyttää?
Vastaukset 3
Vanhimmat
korvat poimivat kyllä hopeiset metalliset helähdykset kaikilla kolmella kerralla. Lerchenau on myös sen verran noita nuorukaisia katsellut eri aikoina ja eri maissa, että Ms. Groopin pitkätukkapoikamainen olemus istui mielestäni kauniin nuorukaisen rooliin täydellisesti. Pidin periodinmuutoksesta, minusta se on oopperan elävyyden, ajattomuuden ja koskettavuuden tae. Nyt Ruusuritari (siis koko ooppera, ei pelkkä ruusuntuoja-airut) ei jäänyt pölyttyneeksi kuriositeetiksi rokokooajalta, vaan saavutti eräänlaisen ajattomuuden "suunnilleen sotien välisessä" arvomuutosten ajassa.
Sophien isipapan nimi on muuten von Faninal. Kun (minua) peruukinkin puuttumisesta moitittiin, keskeistä oli kuitenkin siveyspoliisin nuhteet kokonaisvaltaisesti moraalisesti arveluttavassa tilanteessa hämärissä majatalo-olosuhteissa. Samat moitteet tulisivat myös sotien välisessä Wienissä, katolisen kaksinaismoraalin valtakuntaan kun tapahtumat joka tapauksessa oli sijoitettu. Kiitos upeasta ohjauksesta ja uljaasta lavastuksesta ja siitä, ettei koskettavaa draamaa kastroitu jäykillä hovipuvuilla ja puuteroiduilla peruukeilla. Unohtumattomista unohtumattomin oli tämä versio!
Ja maailman kaunein poninhäntä, sitä paitsi. Jumalattaressa ei ole hiuksenkaan vertaa parantamisen sijaa, hän on itse täydellisyys. Rakastava Ochs.
Kyllä, pappa Lerchenau puhuu asiaa! Itsekin pidin erittäin paljon tästä ajattomasta ja hyvin ohjatusta versiosta. Kokonaisuus toimi! Kun muistelee vaikkapa Covent Gardenin Ruusuritaria vuodelta 2002, joka on semmoinen ikävän rokokoohenkinen puuteritupsutus, niin kyllä Kansallisen versio on kuin raikas tuulahdus siihen verrattuna. Monica Groop lauloi Octavianin roolin molemmissa, joten vertailu on helppoa siltä osin; CG:n versiossa Monica oli tupsutettu ja peruukitettu ikävän epäseksikkääksi, kun taas Kansallisessa hän oli mielettömän kaunis, poikamainen ja seksikäs. Poninhäntä sopi minusta hyvin manttelin ja univormujen sekaan.
Kun Monica nousee sänkystä valkoisissa boksereissaan, aijai,aijai. Siinä oli Ochsin pojalla etanapartiot liikenteessä! Kansallinen oli saanut esitykseensä ladattua käsinkosketeltavaa erotiikkaa ja intohimoa Marsalkattaren ja Quinquinin välille, alun sänkykohtaus on hieno!
pappa Ochsilla syytä olla äpäräpojastaan ylypiäs, poika on perinyt paitsi faijansa sorean ulkomuodon ja komean ynnä kuuluvan äänen niin myös terävän pään ja moottorisahan supliikin. Naismakukaan ei ole hullumpi ja hyvä on nuottikorva. On mulla käynyt tässäkin hommassa Lerchenaun suvun tuuri!