Mikä rooli ryhmäytymisellä?

Kirjoitat tärkeää asiaa. Mielestäni introvertin olisi annettava olla introvertti, ellei hän siitä kärsi. Ja yleensä ei kärsi, ellei pakoteta ryhmäytymään sun muuhun sosiaaliseen höpinään.

Nämä ryhmäytymiset on tosi lapsellista. Itsekin olen sellaisiin tilanteisiin joutunut ja kokenut moisen tosi turhauttavaksi tai suorastaan vastenmieliseksi. Osaan kyllä muutenkin olla ihmisiksi ja toimin sujuvasti toisten kanssa tarvittaessa. Ne jotka eivät osaa, eivät sitä opi ryhmäytymiselläkään. On piinallista katsoa sivustakin, kun joku suorastaan kärsii näistä ryhmäyttämisistä.

Joutavanpäiväisille retkille ja teennäisiin illanviettoihin en ole osallistunut, sillä minulla on omat piirini ja harrastukseni. Vapaaehtoisiahan nuo tuollaiset ovat.

Samoin akateemisen pitäisi antaa olla rauhassa akateeminen eikä pakottaa väkisin amislaiseksi duunariksi, henkeen ja vereen kaupunkilaisen pitäisi antaa olla rauhassa kaupunkilainen eikä pakottaa väkisin landepaukuksi, vihervassarin pitäisi antaa rauhassa olla vihervassari eikä pakottaa häntä äärioikeistolaiseksi, suomalaisen pitäisi rauhassa antaa olla suomalainen, homoseksuaalin pitäisi rauhassa antaa olla homoseksuaali, rikkaan pitäisi antaa olla rauhassa rikas, omistusasujan pitäisi antaa olla rauhassa omistusasuja eikä pakottaa sitä vuokralaiseksi jne.

Oman aine - ja etujärjestönkin järjestämät tapahtumat ja bileet (joita viikoittain) on suuri osa minusta turhia - ironista onkin se, että siellähän moni näyttää juuri ystävystyvän. Mitä hauskaa ja erikoista on kaljapiirustuksesta, tikkupullatiistaissa tai Docventures dokukerhosta (kun voi Yle Areenasta katsoo)?

En siis ymmärrä, että mitä siinä juhlitaan!? Elämää? Nuoruutta? Viinaa itsessään? En ymmärrä sitä funktiota ollenkaan.


Minulle tulee välillä semmoinen fear of missing out-tunne eli vähän pelottaa että missaan jotain. Tiedän että ei pitäisi verrata itseään muihin. Sama juttu oli lukiossakin - havahduin toisena vuonna että enhän minä ole oikeastaan tehnyt/tai kokenut oikein paljoa mitään. Vaikka toisaalta tiedän paljon asioista ja mulla on rikas sisäinen maailma. En ole ikinä käynyt ulkomailla/matkustellut - vanhemmat köyhiä ja toisekseen puhuvat vähän englantia jos yhtään. Moni muu ikätoveri oli käynyt monasti ulkomailla. En käynyt läpi vanhojentansseja vaikka olisin halunnut - sos.fobia, liian kallista jne. Ei harrastuksia yms. Olen kyllä kiinnostunut monista asioista.

Olen useasti tuntenut itseni aika ulkopuolisesti (siis luonteeni takia). Haluaisin myös seurustella mutta oman seks.suuntautumisen kohdalla on yksi iso kysymysmerkki. En siis oikeasti tiedä. Ihastun/viehätyn kyllä ihmisistä (nytkin yksi yliopiston henkilökunnasta ja se on mies(niin mäkin), mut en koe tarvetta tehdä sille mitään). Tai se voi olla opittua avuttomuuttakin, koska usein se ihastuminen pelottaa aika lailla, vaikka tunne itsessään ok. Mä siis koen nämä voimakkaat tunteet(oli se vihaa, surua, ihastumista) outoina (minkä takia ne ehkä pelottavatkin).

Toisaalta olen perfektionisti ja vaadin itseltäni (varmaan osittain johtuu sosiaalisten tilanteiden pelosta) paljon. Eli usein pyrin miellyttämään muita (olemaan samankaltainen)/tai tunnen että mun pitäisi olla sosiaalisempi ja reippaampi jne. Se aiheuttaa aika paljon kärsimystä ja olen vasta nyt pikkuhiljaa parantumassa siitä. Helppoa ei kuitenkaan ole. Ehkä tämä sulautumistarve johtuu nmyös kiusaamishistoriasta.

Mielipiteitä?