Hei,
Kysyisin muiden kokemuksia siitä kannattaako palata eron jälkeen yhteen lähinnä siksi, että se vain tuntuisi helpommalta ratkaisulta.
Olen alle 40-vuotias nainen ja itselläni tilanne, josaa olimme naimisissa 10 vuotta ja ostimme yhteisen ns. unelmakodin viime kesänä. Tästä huolimatta halusin erota, koska tunsin että elämäni on ohi ja tylsää - lapsia meillä ei ole. Muutimme erilleen syksyllä ja nyt asustan yhteisessä kodissa yksin, jota minulla ei ole jatkossa yksin varaa ostaa taikka pitää. Exäni haluaisi palata yhteen mutta itse epäröin, koska koen etten tunne rakastumista ja intohimoa exääni kohtaan. Toisaalta olisi helpompaa ottaa exä takaisin ja jatkaa elämää ja unohtaa intohimot yms. kun kerran varsinaisia ongelmia ei välillämme ole. Voimia ei olisi taas heti myydä asuntoa ja muuttaa. Yhteen paluun avulla saisi pidettyä kaiken ennallaan.
Kysyisin muiden kokemuksia siitä kannattaako palata eron jälkeen yhteen lähinnä siksi, että se vain tuntuisi helpommalta ratkaisulta.
Olen alle 40-vuotias nainen ja itselläni tilanne, josaa olimme naimisissa 10 vuotta ja ostimme yhteisen ns. unelmakodin viime kesänä. Tästä huolimatta halusin erota, koska tunsin että elämäni on ohi ja tylsää - lapsia meillä ei ole. Muutimme erilleen syksyllä ja nyt asustan yhteisessä kodissa yksin, jota minulla ei ole jatkossa yksin varaa ostaa taikka pitää. Exäni haluaisi palata yhteen mutta itse epäröin, koska koen etten tunne rakastumista ja intohimoa exääni kohtaan. Toisaalta olisi helpompaa ottaa exä takaisin ja jatkaa elämää ja unohtaa intohimot yms. kun kerran varsinaisia ongelmia ei välillämme ole. Voimia ei olisi taas heti myydä asuntoa ja muuttaa. Yhteen paluun avulla saisi pidettyä kaiken ennallaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
onhan se helpompi ratkaisu. mutta haluatko sitten löytää itsesi vanhuksena kiikkutuolissa, silmät lasittuneena. näin se elämä sitten meni. Toisaalta on mahdollisuus löytää onni vanhasta suhteesta JOS kummatkin on siihen velmiita panostamaan. mutta itse et ilmeisesti ole.. olen itse ollut kans vastaavan valinnan edessä. meillä kyllä sentään oli vuokra-asunto, mutta opiskelijana se koko vuokran maksaminen yksin oli mahdotonta. valitsin vaikeamman ratkaisun. en nyt sano että olen onnellinen, mutta ainakaan en elä onnettomassa parisuhteessa.
Saat sitten kiikkustuolissa miettiä olisiko pitänyt sittenkin vielä yrittää. Mieluummin sitä pettyy uudestaan kuin koko ikänsä miettii luovuttiko liian helpolla.
Sama tilanne täällä. Mietin päivästä toiseen pitäisikö jäädä toisen luo, kun toinen kuitenkin rakastaa... Omat intohimot ja syvät tunteet tuntuvat kuitenkin kuihtuneen erinäisten pettymysten vuoksi... Vieläkö jaksan yrittää? Tuleeko huomisesta onnellisempi vai ei? Itsestä se varmaan riippuu sekin asia, mutta tarvisi ne voimat jotka riittäisivät muutoksen aikaansaamiseksi... Lisäksi olen ihastunut toiseen, jota en voi saada, koska hän on naimisissa. Hänelläkin on kyllä tunteita ainakin ollut minua kohtaan - mutta mistä hitsistä sen tietää mikä ratkaisu on oikein ja mikä ei... Voiko sydän valehdella... Ei voi mutta kaikkea ei saa mitä sydän haluaisi, joten pitäisikö ottaa se mitä saa? Voimia tilanteeseesi...
niin minä ainakin yrittäisin. Itsehän sitä pystyy vaikuttamaan. Yhdessäolo on tahtomista!Ei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen.
tee sitä virhettä mitä lukemattomat muut tuossa tilanteessa. On sanomattakin selvää missä elämänvaiheessa olet ja sen ei aivan äkkiä kannata antaa pilata silti noinkin kauan kestänyttä suhdetta. KESKI-IÄN KRIISIstähän tässä ilmiselvästi on kysymys, silloinhan tulee juuri tuonlaisia tuntemuksia missä mikään ei oikein tunnu miltään, asiat kärjistyvät, jokaisesta asiasta löytyy vain negatiivisia puolia ja niistä ollaan yleensä helposti syyllistämässä lähimpänä olevaa eli elämänkumppania. Puolison eleet, teot , kannanotot, yleensäottaen kaikki ulkonäköä myöden hänessä ärsyttää ja saa mielen entistäkin kireämmälle. Vaivautukaa rakkaat ystävät ottamaan asioista selvää mikäli tunnette tuontyyppisiä oireita, nimittäin kaikkihan "sairastavat" kyseisen vaiheen omassa elämässään kuka vakavampana kuka lievempänä. Varmaa kuitenkin on että paha olo menee ohi kun vaan kärsivällisyyttä molemmilta osapuolilta löytyy. Tärkeintä on pystyä myöntämään itselleen että minunkin on omassa elämässäni se vaihe läpi käytävä. Tämän kun myönnämme meillä on kaikki mahdollisuus selvitä "kuiville" ja jatkaa eteenpäin elämäämme sen ihanan kumppanin kanssa jota aikanaan lupasimme rakastaa sekä myötä- että vastamäessä. Liikaa liittoja tuhoutuu pelkästään sen vuoksi ettei kaiken tuskan keskellä vaivauduta ottamaan asioista selvää. Olisi hyvä mikäli tästä asiasta pidettäisiin enempi "ääntä" tämäntyyppisillä palstoilla koska tarinoita ja kokemusta varmasti löytyy todella paljon.
Olipa lähes kuin minun suustani. Avioliittoa takana 10 vuotta, mies lakkasi omien sanojensa mukaan rakastamasta. Oltiin kuulemma enää kuin kämppäkavereita. Yhteiselämä on sujunut minun mielestäni ihan kivasti, ongelmiakin tietysti on, niinkuin kaikissa suhteissa. Mutta viihdyimme yhdessä ja isoja erimielisyyksiä ei tullut käytännön asioissa jne.
Tuntuu kuin pikkuasioista olisi ykskaks noussut hirveän iso ongelma. Tarkoitan, että asiat jotka eivät minun tietääkseni ole häntä häirinneet kovin paljoa kymmeneen vuoteen, alkoivatkin ärsyttää suunnattomasti. Tai sitten hän on ollut niin nössö, että ei ole saanut sanotuksi, että jotkin jutut ärsyttää.
Kävimme me peräti kerran juttelemassa asiantuntijankin luona. Itse jatkoin käyntejä yksin. Tämän asiantuntijankin mielestä kyseessä saattaa hyvinkin olla jonkin sortin keski-iän tms. kriisi. (Siis sen perusteella, mitä kuuli miehen omasta suusta eron perusteiksi.)
Niin tai näin, mutta eipä se paljon lohduta, kun perhe hajosi.
Ajattele nyt vähän sitä toistakin osapuolta, eikä vain itseäsi! Kuinka paljon se unelma-asunto painaa vaa'assa? Sinäkö vain oikuttelet, ja miteb miehesi on kokenut eron? Voitko korjata jotain palaamalla yhteen, vai teetkö oman ja toisen elämän entistä kurjemmaksi? Eihän kysymys ole vain sinusta!