Mitenhän tästä nyt oikein jatkaa...

Jokainen uusi suhde alkaa varmaan sellaisella ihanalla tunteella ja hurmoksella... Tämä suhde oli intensiivinen jo alusta lähtien ja tunteita oli varmasti molemmin puolin ja paljon. Sitten tulee vaihe jossa ilmeisesti huomataan niitä huonojakin puolia toisesta tai ajatellaan niiden olevan huonoja puolia koska entisissä suhteissa on ollut huonoja kokemuksia jotka jollain tasolla viittaavat näihin (vanahat kokemuksestahan yleensä opettavat jotain).

Siinä sitten niistä puhutaan ja varmaan pelätään seurauksia, toinen ottaa asian henkilökohtaisesti ja pakenee eli jättää sinut kuin nalli kalliolla.. Koet tämän loukkaavana koska et tule hyväksytyksi vai meneek se niin että toinen luulee ettei häntä hyväksytä sellaisena kuin hän on. No erohan siitä tuli..

Monien mutkien kautta tulee eteen asioista jotka vievät ajattelemaan elämän tärkeysjärjestystä. Siinä kun teet yhtä aikaa eroa toisesta joka on jättänyt sinut, niin hän päättääkin haluavansa sinut takaisin. Heikkona tietenkin suostut anteeksi pyyntöihin ja ollaan taas yhdessä. Jälkikäteen kuitenkin selviää että toisella on ollut muita ja tapa ei ole mikään ihanin... Itse olet sitä mieltä että edellinen käsitellään aina alta pois ennen kuin uutta kannattaa edes ajatella (itselle ero tuli yhtä aikaa järkytyksenä vaikka toisaalta sen tiesi tapahtuvan). Ensimmäistä eroa ei koskaan puhuttu tai selvitetty sen kummemmin kuin että itse koin sen aiheuttaneen.

Nyt kuitenkin ollaan sitten siinä pisteessä että luottamus ja kunnioitus meni toista kohtaan ja vain sen takia että toinen toilaili "ero" aikana... Järki sanoo ettei yhdessä olla oltu mutta tunteet puhuu ihan muuta.. Miten joku voi pomppia noin ja kuvitella että kaikesta selvitään?!? Pitäisikö tällaisesta selvitä?!? Onko sitä uskoa ja toivoa enää tarpeeksi?!?