Joskus sitä vaan miettii liikaa. Ei pitäisi.

joskusniinväsynyt kirjoitti:

Olen ollut lasteni kanssa kotona koko seurusteluaikamme, hoitaen myös hänen lapsensa. Heidän asiansa, terveyden, koulunkäynnin, perustarpeet, kaiken. Omieni lisäksi. Hän käy töissä. Hän käy viihteellä kavereidensa kanssa, minä en. Hän pettää, valehtelee, kääntää asiat minun vioikseni, kohtelee minua usein kuin ilmaa, vaikka minä annan hänelle kaikkeni, liikaakin. Monen monta keskustelua olemme käyneet aiheesta vapaa suhde, mutta eihän se tietenkään käy. Vain hän voi toimia noin, minä en. Jos vapaaseen suhteeseen ehdotan, hän sanoo lähtevänsä. Asunto ja kaikki juoksevat kulut on minun nimissäni, kaikki materia on minun. Hän jättäisi minut tuosta vain tähän suohon yksin, on uhannut tehdäkin sen, on kertonut että hänellä on asunto ja muuttaa lastensa kanssa pois. Ja jälleen minä päädyn pyytelemään anteeksi ja anelemaan häntä jäämään. Makselen hänen laskujaan ja ulosottojaan. Elätän meitä kaikkia, vaikka minulla ei nyt ole tuloja. Pelkään jatkuvasti menettäväni hänet. Olen itsekin tehnyt virheitä, mutta puolustaudun sillä, että tunnen suhteen olevan täysin yksipuolinen - vain minä annan ja vain hän saa. Välillä uskon, että olemme tässä vain siksi, että hänellä on lapsilleen hoitaja vuorotyön ja vapaa-ajan menojen vuoksi. Minun puhelimeni ja sosiaalinen media on oltava hänen saatavillaan, mutta ei toisin päin. Hän ei vahingossakaan jätä puhelintaan vartioimatta hetkeksikään, saatika että tietäisin koodeja, salasanoja jne... Olen menossa naimisiin ihmisen kanssa, jota rakastan liikaa. En tiedä mitä tehdä. Arki toimii, yhdessä on hyvä olla enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Kaipaan omaa vapauttani, kaipaan häntä turhan usein, kaipaan elämää, kaipaan kaikkea. Halusin vain purkaa itseäni, kiitos. Asiaa olisi enemmänkin, mutta yritin tiivistää lyhyesti ilman liikoja yksityiskohtia. En halua sääliä, en tuomitsemista. Yritän kahlata näiden ajatusten ja tunteiden kanssa johonkin suuntaan, en vain juuri nyt tiedä, minne. Tiedänkö myöhemminkään? En osaa sanoa. Muutaman viikon välein käymme keskustelua samoista asioista ja sovimme samoja asioita minkään muuttumatta. Kunpa voisin tehdä samoin, niin hän tietäisi miltä se tuntuu. Mutta ei minusta ole sellaiseen, enkä edes käytännön tasolla siihen pysty. Aina on joko omat tai hänen lapsensa vastuullani ja huollettavinani. Joskus tuntuu, että hajoan, on liikaa aikaa ajatella, eikä ajatus pysy enää järkevänä. Kuvitelmat ja luulot vievät mennessään, mutta toisaalta - vielä kertaakaan se vaisto ei väärässä ole ollut.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä