Olipa hyvä kirjoitus tänään Helsingin sanomissa, missä juristiäiti toi esiin, miten paljon aiheuttaa elämään muutosta lasten tulo perheeseen.
Ja hyvä oli myöskin ohje kirjoituksessa, että on syytä tehdä hyvä suunnitelma siitä, miten asiat hoidetaan, eli sovitaan päivät miten kumpikin puoliso voi tehdä työtään ja osallistua kotihommiin ja saadaan yhteistä aikaa perheessä.
Mikä pisti silmiini, siinä ei ollut puhetta lainkaan siitä, että aikaa olisi tarvittu bilettämiseen yksin tai kavereiden kanssa eli järkevän. Järkevän ihmisen suunnitelma ja tarvitsee järkevän puolison eli vastuun ottavat ihmiset.
Senkin osaa nähdä, että heidän mallinsa ei sovi kaikille, esim vuorotyöläisille, he tekevät oman laisensa suunnitelman.
Eli viikottain palaveri siitä mitä kummankin työpaikat edellyttävät viikolta, mitä muuta on otettava huomioon. Ja tärkeintä lienee että osaa sopeutua näihin asioihin ja joustaa tarvittaessa omista haaveistaan.
Tuli esiin sekin, että tuo kaiken pahin aika menee ohi, kun lapsi on noin kolmen vuoden ikäinen ja silloin jää jo paremmin mahdollisuuksia elää normaalimpaa elämää ja jää aikaa jo enemmän muuallekin.
Minun mielestäni on turha särkeä liittonsa sillä, että alkaa riitelemään tuosta omasta ajastaan silloin kun lapset ovat pieniä, sillä silloin pitäisi joustaa omista menoistaan ja hoitaa perhettä yhdessä. Kyllä liitto alkaa rakoilemaan ja kasvetaan eri suuntiin, jos toinen vain menee ja jätätä kaiken kodin työn toiselle.
Ja hyvä oli myöskin ohje kirjoituksessa, että on syytä tehdä hyvä suunnitelma siitä, miten asiat hoidetaan, eli sovitaan päivät miten kumpikin puoliso voi tehdä työtään ja osallistua kotihommiin ja saadaan yhteistä aikaa perheessä.
Mikä pisti silmiini, siinä ei ollut puhetta lainkaan siitä, että aikaa olisi tarvittu bilettämiseen yksin tai kavereiden kanssa eli järkevän. Järkevän ihmisen suunnitelma ja tarvitsee järkevän puolison eli vastuun ottavat ihmiset.
Senkin osaa nähdä, että heidän mallinsa ei sovi kaikille, esim vuorotyöläisille, he tekevät oman laisensa suunnitelman.
Eli viikottain palaveri siitä mitä kummankin työpaikat edellyttävät viikolta, mitä muuta on otettava huomioon. Ja tärkeintä lienee että osaa sopeutua näihin asioihin ja joustaa tarvittaessa omista haaveistaan.
Tuli esiin sekin, että tuo kaiken pahin aika menee ohi, kun lapsi on noin kolmen vuoden ikäinen ja silloin jää jo paremmin mahdollisuuksia elää normaalimpaa elämää ja jää aikaa jo enemmän muuallekin.
Minun mielestäni on turha särkeä liittonsa sillä, että alkaa riitelemään tuosta omasta ajastaan silloin kun lapset ovat pieniä, sillä silloin pitäisi joustaa omista menoistaan ja hoitaa perhettä yhdessä. Kyllä liitto alkaa rakoilemaan ja kasvetaan eri suuntiin, jos toinen vain menee ja jätätä kaiken kodin työn toiselle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mä taas en ymmärrä tuollaista aikatauluttamista perheessä. Jokainen perhe elää omannäköistä elämäänsä ja mun pirtaan ei ainakaan kävisi, että kalenterin kanssa sovittaisiin, mitä milloinkin kukakin tekee. Aikataulutus kuuluu työpaikalle ja perhe-elämä menee omalla painollaan. Joustoja puolin ja toisin ilman mitään aikataulua ja vuorottamista.
Nykyisten pienien lasten vanhempien lienee mahdotonta ajatella, että asiat sujuu omalla painollaan. Heidät on opetettu siihen, että kaiken pitää tapahtua tietyssä ajassa, kaikesta on neuvoteltava, parisuhdetta hoidetta yms. Muutoin ei ole hyvä vanhempi eikä puoliso.
Eläkää ihmiset omanlaistanne elämää. Oman näköistä.
Omassa lapsuudenkodissani jo aika monta vuotta sitten oli tapana pitää kerran viikossa keittiön pöydän ääressä perhepalaveri. Vanhempani eivät olleet uraihmisiä, mutta monilapsisen perheen elämä ei silti mennyt aivan omalla painollaan. Asioista sopiminen etukäteen selkeytti arkea, mikä toi lapsillekin turvaa. Samalla se antoi hyvän mallin jo pienestä pitäen siitä, miten asioista sovitaan ja tehdään kompromisseja. Sopi meille.
Minä olen kyllä suunnitellut arkeani aina, jo ennen lasten syntymääkin. Toki välillä on niitäkin päiviä, kun suunnitelmia ei ole, mutta ei koko elämää voi mennä läpi ilman aikatauluja. Tai voi toki, tiedänkin yhden sellaisen perheen... Heräävät kun siltä tuntuu, syödät kun ennättävät, eivät pidä kiinni edes ystävien aikataulutoiveista, hoitavat velvollisuudet kun siltä tuntuu, riitelevät jatkuvasti kun mitään eivät saa aikaiseksi, kämppä on niin järkyttävä läävä etten halua enää käydä edes kylässä, molemmat vanhemmat ovat väsyneitä... Sekö sitten on hyvä?
Meidän perheessä on 3 lasta. 5v , 6v ja 8v. Kaikilla on yksi harrastus, joka mielestäni on tuossa iässä riittävästi. Vanhimmalla on kaksi kertaa viikossa. Harrastuksia on siis ti, ke, to ja su. Perjantaisin meillä on kunnollinen siivouspäivä. Lauantaina aamupäivällä hoidetaan kauppareissut yms, la ilta saunotaan. Sunnuntaina on harkkojen lisäksi kyläilypäivä joko kavereilla tai isovanhemmilla. Maanantaisin yritetään vuoro viikoin ehtiä itse harrastamaan.
Jos tästä aitaulusta emme pitäisi kiinni, niin ei tästä hommasta tulis yhtään mitään! Toki siis pienessä linjassa viikkoon mahtuu muutakin. Esimerkiksi vieraita meillä käy arki-iltaisin, joka päivä siivotaan ja pyykätään koska täytyyhän sitä jne. Mutta suuret linjat on tiedossa molemmilla aina. Hyvä niin.:)
Nyt taasen meni juuri sille nipotustasolle. Eihän kukaan sano että mennään kellon viisarien ja kalenterin kanssa pilkulleen. Juuri tuolla ärhentämisellä, että enhän minä tuohon suostu kaikki hajoaa ennen pitkää. Mitäpä jos sinäkin kokeilisit.
Viikkosuunnitelma kertoisi kuitenkin sen, koska toinen tarvitsee aikaa työhön tai johonkin menoon ja näin se olisi toisenkin tiedossa ajoissa. Kuinka monta kertaa se ärtymys tuleekin siitä, että tulee vain ilmoitus, että en tänään olekaan illalla kotona vaan otan omaa aikaa. Siinä meni toisen suunnitelma hetkessä romuksi. Kun samalla sovittaisiin, että näitä muutoksia ei tehdä kuin ihan pakon edessä ja muista tarpeettomista menoista luovutaan perheen hyväksi.
Kyllä perheet tarvitsevat tehdä jonkinlaisia suunnitelmia, niitä omanlaisia kylläkin. Siinä molemmat tietävät silloin tilanteen, ei tarvitse arvailla ja olettaa.
Kun tiedetään nämä menot ajoissa ja suunnitellaan yhdessä myös perheen taloudellinen puoli ja suunnitelmat, uskon vakaasti elämän olevan helpompaa.
Ei tarvitse jatkuvasti olla huonolla tuulella ja sättiä kaikesta kumppaniaan, jospa se väsymys helpottaisi.
Kun vielä malttaisitte olla elämättä sen luurin kautta sitä juoruelämää. Sillä pelkkää juoruamista se on, vaikka muuta väitätte. Siinä sitten lapsenne katsovat jatkuvasti jotakin filmiä ja ei kuuloakaan että vanhemmat huomioisivat heidät.
Niin, en tiedä onko kalenterin, sekunti kellon ja palaverien paikka perheessä ja perusarjessa. Eiköhän asiat luonnistu ihan hyvissä ajoin puhumisella, perusjoustamisella ja "me" - hengellä.
Jotenkin tuntuisi oudolta ajatukselta pitää sunnuntai iltaisin klo 19.30 palaveri, kalenterin kera.Tarjolla kahvia ja pullaa.
Jos tilanne on todella se että työtä riittää aamusta iltaan siten että kalenterin kanssa pitää oikeasti mennä - ei se ole lapsen paikka eikä koti.
Lapsi tarvitsee vanhempiaan, pitkälle murosikään. On harhainen käsitys siitä että kun lapsi on yli 10v se on iso eikä tarvitse vanhempiaan. Väärin!
Lapsi tarvitsee vanhempiaan likipitäen aikuisuuteen asti jollain tavoin läsnä olevaksi. Se miten se tarvitsee, on alati muuttuva jossa vanhempien tulee pysyä mukana.
Joten, ne jotka kokevat että ura on asia mitä palvoo ja on elämän keskiö, on parempi miettiä kannattaako lapsia hankkia lainkaan.
Kukin taaplaa tyylillään. Itselle ja kumppanille oli päivän selvää aikoinaan, että parisuhde, joka on nimensä mukaisesti kahden ihmisen välinen sidos, syntyy lapsia, homman nimi muuttuu firmaksi nimeltä "perhe". Eikä siinä sen ihmeempää. Lapsoset ovat aikansa pieniä ja avuttomia, se aika menee lopultakin nopeasti ja hups, yhtenä päivänä kaikki ovatkin koululaisia. Se, mitä lapset tarvitsevat ja kaipaavat vanhemmiltaan muuttuu vuosien varrella.
Tämä kohta pisti eniten silmään aloituksessa: "Tuli esiin sekin, että tuo kaiken pahin aika menee ohi, kun lapsi on noin kolmen vuoden ikäinen ja silloin jää jo paremmin mahdollisuuksia elää normaalimpaa elämää ja jää aikaa jo enemmän muuallekin." Siis mitä? Mikä "pahin aika"?!?! Hyvänen aika, jos oman lapsen ensimmäiset kolme elinvuotta koetaan "pahimmaksi ajaksi", niin silloin pitää vakavasti harkita, sopivatko omaan elämään lapset alkuunkaan. Ja mihin "normaalimpaan elämään"?!?! Tuo kaikkihan on normaalia perheen kehityskaarta! Ei mitään poikkeustilaa, jonka yli yritetään selvitä joten kuten ja kytätään kalenterista, että no nyt se meidän Jesse tai Julia on 3 vee, nyt alkaa taas se normaali elämä.
Totta tosiaan: kannattaa todellakin harkita, mihin ryhtyy - muuten pilaa sekä oman että viattomien lapsosten elämään!
Ihailen ihmisiä, jotka aloittaa asian kuin asian sanomalla: minun mielestä eivätkä kuuntele kenenkään muun juttuja. Aamen ja piste.
Jätän tuollaiset kirjoitukset ihan omaan arvoonsa. Täysin selvää, että lapsi tuo parisuhteeseen suurimmat muutokset (ellei puolison vakavaa sairastumista yms. lasketa).
Mielestäni tärkeintä on kuitenkin huomata, ettei koskaan voi tietää etukäteen millaisia muutokset ovat, ja ennen kaikkea millaiset ovat omat sekä puolison resurssit, eli voimavarat. Olivat ne minkämoiset tahansa, niin rajalliset ne ovat aina. Lapsen synnyttyä alkaakin elämä, jossa aika tasan tarkkaan punnitaan niin omat kuin kumppanin voimavarat. Tunnettua on, että ne vaihtelevat hyvin paljon ihmisten ja heidän kokemustensa, persoonien, tunnetilojen, aktiivisuustasojen jne mukaan. Vaikka aikatauluttaisi kuinka tarkasti elämänsä, niin lopputuloksena voi olla täysi katastrofi, kun kohtaa jotain yllättävää ja odottamatonta. Pahinta on, jos sellaista on molemmilla työpaikalla sekä kotona. Väsyneenä, stressaantuneena, uupuneena vanhemmista tulee hyvin usein "muumioita", jotka kokevat sekä toisensa että lapsensa vain tavattomana riesana ja rasitteena. Tällaisessa tilanteessa usein syntyvät myös pahimmat - samalla tavallaan turhimmat - riidat. Tärkeintä mitä vanhemmat voivat lapsen varttuessa kuulostella on aistia ja havaita omien sekä puolison resurssien rajallisuus. Sekä se, että vaikka itse jaksaisi vielä sitä sun tätä, toimia aikataulun mukaan, niin puoliso ei välttämättä jaksa.
Parisuhteessa kun pitäisi olla tukena siellä vastamäessäkin, taitaa moni vain karata tilanteesta.
Työssä ja kotona voi olla painavia asioita, mutta tuskin molemmilla samaan aikaan, joten silloin voi olla tukena eli olla se Perhe Oy.
Uksi juttu on, että silloin osattaisiin myös luopua turhista menoista ja ottaa sekin aika lepäämiseen ja jokaista villakoiraa tuskin kannattaa jahdata siellä kotonakaan ja varsinkaan syyllistää toista niistä.
Turhaa on riiteleminen asioista, joille ei voi se toinenkaan tehdä mitään. Väsymystä puretaan lepäämällä ja siihen voi pyytää apua muiltakin kuin puolisolta, usein omat vanhemmat, vaikka ottamalla lapset luokseen joskus, mutta silloin ei pidä juosta sinne baareihin ja jättää sekin aika nukkumatta.