Minulla on nykyisessä parisuhteessani vähän haastetta, enkä oikein tiedä mikä neuvoksi. Toivottavasti täältä löytyisi joitakin ajatuksia tueksi. Asia on siis näin:
Olemme olleet jonkinlaisessa suhteessa nyt noin kaksi vuotta. Olemme vähän yli nelikymppisiä, ja meillä on omat harrastukset, asunnot yms, omat vakiintuneet elämät. Yhdessäolo on pääosin sujuvaa ja sellainen alkuajan läheisyys ja kosketus sujuvat tosi hyvin.
Mutta olemme luonteiltamme hyvin, hyvin erilaiset ja meillä on todella erilaiset tarpeet ja tavat elää:
Minä olen erittäin introvertti; käyn töissä ja muutaman kerran viikossa urheilemassa; käyn pari kertaa viikossa salilla, lenkillä ja pelaan sählyä. Näistä asioista minulle tulee jo oman mittapuuni mukaan niin suuri sosiaalinen annos, että iltaisin näiden jälkeen, vapaailtoina tai viikonloppuisin minulla ei ole tarvetta tavata ihmisiä, käydä juhlissa, tapahtumissa tai ylipäätään tehdä mitään kovin sosiaalista; mieluiten vietän vapaaillat sulkeutuneena kotiin ja niin sujuu hyvin myös viikonloputkin. Ylipäätään sosiaalinen tarpeeni on hyvin pieni; en juurikaan pidä yhteyttä ihmisiin; sukulaisiin tai kavereihin. Olen työelämän ja harrastusten ulkopuolella myös hyvin ”ei-aktiivinen”; parasta mitä voin tehdä on lepäillä rauhassa kotona tekemättä mitään. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta me olemme erilaisia ja tähän ikään mennessä sitä on ehkä jo syytä hyväksyä se mikä on. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka ymmärrän toki että joku saattaa nähdä tämän vähän outona :-).
Naisystäväni ei ole mikään ääriekstrovertti, mutta hänen sosiaalinen tarpeensa on paljon suurempi; hän tapaa ihmisiä, pitää tuttaviinsa paljon yhteyttä, käy erilaisissa tapahtumissa, matkustaa ystäviensä kanssa, on paljon aktiivisempi kuin minä; siinä missä hänelle on pahin mahdollinen illanvietto se, että istutaan kotona tekemättä mitään katsomassa telkkaria, se juuri on minulle parasta mitä voin tehdä. Siinä missä hän on onnensa kukkuloilla kun hän saa avec-kutsun edellisenä päivänä ex-tempore-juhliin seuraavaksi päiväksi, minä menen paniikkiin ja koitan keksiä tekosyitä miksi en pääse. Inhoan sellaista, varsinkin kun ei ole aikaa latautua sosiaalista tapahtumaa varten.
Näiden erojen lisäksi meillä on myös hyvin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Mutta niiden suhteen minusta on vain hyvä että on eri asioista kiinnostunut. Mutta tuo luonne-ero minua vaivaa. Aluksi en osannut ajatella että se olis ongelma, mutta tämä sosiaalinen tarve on meillä niin hirvittävän erilainen; se mikä saa minut äärimmäiseen epämukavuuteen on sitä mitä hän taas tarvitsee ja päinvastoin. Minua ei siis häiritse se että hän on sosiaalisempi ja toteuttaa sitä, mutta lähinnä tuo että ei tunnu löytyvän sellaista tilannetta tämän suhteen josta kumpikin nauttii.
Emme ole tästä puhuneet, mutta luulen että hän saattaa vähän ihmetellä tätä epäsosiaalisuuttani, ja kyllähän se sosiaalisemmasta ihmisestä varmasti oudolta näyttääkin.
Olen ymmärtänyt, että tällainen ei ole ihan tavatonta ja toisaalta tällaisten asioiden suhteen tuskin löytyy kahta täysin samanlaista ihmistä muutenkaan. Mutta löytyykö palstalta kokemuksia miten tällaisissa suhteissa on saatu luonteet sovitettua yhteen? Väkisinkin tässä miettii että olemmeko vain liian perustavanlaatuisesti erilaisia ja kannattaako yrittää. Ja jos kannattaa niin mitä?
Olemme olleet jonkinlaisessa suhteessa nyt noin kaksi vuotta. Olemme vähän yli nelikymppisiä, ja meillä on omat harrastukset, asunnot yms, omat vakiintuneet elämät. Yhdessäolo on pääosin sujuvaa ja sellainen alkuajan läheisyys ja kosketus sujuvat tosi hyvin.
Mutta olemme luonteiltamme hyvin, hyvin erilaiset ja meillä on todella erilaiset tarpeet ja tavat elää:
Minä olen erittäin introvertti; käyn töissä ja muutaman kerran viikossa urheilemassa; käyn pari kertaa viikossa salilla, lenkillä ja pelaan sählyä. Näistä asioista minulle tulee jo oman mittapuuni mukaan niin suuri sosiaalinen annos, että iltaisin näiden jälkeen, vapaailtoina tai viikonloppuisin minulla ei ole tarvetta tavata ihmisiä, käydä juhlissa, tapahtumissa tai ylipäätään tehdä mitään kovin sosiaalista; mieluiten vietän vapaaillat sulkeutuneena kotiin ja niin sujuu hyvin myös viikonloputkin. Ylipäätään sosiaalinen tarpeeni on hyvin pieni; en juurikaan pidä yhteyttä ihmisiin; sukulaisiin tai kavereihin. Olen työelämän ja harrastusten ulkopuolella myös hyvin ”ei-aktiivinen”; parasta mitä voin tehdä on lepäillä rauhassa kotona tekemättä mitään. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta me olemme erilaisia ja tähän ikään mennessä sitä on ehkä jo syytä hyväksyä se mikä on. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka ymmärrän toki että joku saattaa nähdä tämän vähän outona :-).
Naisystäväni ei ole mikään ääriekstrovertti, mutta hänen sosiaalinen tarpeensa on paljon suurempi; hän tapaa ihmisiä, pitää tuttaviinsa paljon yhteyttä, käy erilaisissa tapahtumissa, matkustaa ystäviensä kanssa, on paljon aktiivisempi kuin minä; siinä missä hänelle on pahin mahdollinen illanvietto se, että istutaan kotona tekemättä mitään katsomassa telkkaria, se juuri on minulle parasta mitä voin tehdä. Siinä missä hän on onnensa kukkuloilla kun hän saa avec-kutsun edellisenä päivänä ex-tempore-juhliin seuraavaksi päiväksi, minä menen paniikkiin ja koitan keksiä tekosyitä miksi en pääse. Inhoan sellaista, varsinkin kun ei ole aikaa latautua sosiaalista tapahtumaa varten.
Näiden erojen lisäksi meillä on myös hyvin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Mutta niiden suhteen minusta on vain hyvä että on eri asioista kiinnostunut. Mutta tuo luonne-ero minua vaivaa. Aluksi en osannut ajatella että se olis ongelma, mutta tämä sosiaalinen tarve on meillä niin hirvittävän erilainen; se mikä saa minut äärimmäiseen epämukavuuteen on sitä mitä hän taas tarvitsee ja päinvastoin. Minua ei siis häiritse se että hän on sosiaalisempi ja toteuttaa sitä, mutta lähinnä tuo että ei tunnu löytyvän sellaista tilannetta tämän suhteen josta kumpikin nauttii.
Emme ole tästä puhuneet, mutta luulen että hän saattaa vähän ihmetellä tätä epäsosiaalisuuttani, ja kyllähän se sosiaalisemmasta ihmisestä varmasti oudolta näyttääkin.
Olen ymmärtänyt, että tällainen ei ole ihan tavatonta ja toisaalta tällaisten asioiden suhteen tuskin löytyy kahta täysin samanlaista ihmistä muutenkaan. Mutta löytyykö palstalta kokemuksia miten tällaisissa suhteissa on saatu luonteet sovitettua yhteen? Väkisinkin tässä miettii että olemmeko vain liian perustavanlaatuisesti erilaisia ja kannattaako yrittää. Ja jos kannattaa niin mitä?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ja toistaiseksi tuo asia huolestuttaa vain sinua?
No kannattaiskos vaan jatkaa rohkeasti elämää eteenpäin ja alkaa jo puhua kumppanille myös niistä asioista jotka itseä huolestuttavat, mitäs luulet?
Keskustelemalla voi aloittaa "huolten" purkamisen, jotta ne eivät pääse kasvamaan ylitsepääsemättömiksi möröiksi itse kunkin omissa kuvitelmissa - ehkä syyllisyydentunteenkin ohjailemana.
Joskushan sitä joutuu tekemään juttuja vastoin omia toiveita, joudutaan yhdessäkin miettimään jopa kompromisseja, kun aloitetaan yhteinen elämä parisuhdemielessä toisen ihmisen, erilaisen persoonan kanssa.
Se, miten hyvin esim. perusluonteiden erilaisuudet sitten muovautuvat ajan mittaan toimimaan yhteen käytännössä, riippuu niin monista asioista, mm. siitä, kuinka usein kullakin on halua ja viitseliäisyyttä astua ulos omalta mukavuusalueeltaan silloin kun tilanteet niin vaatii.
Se on kuitenkin haasteellista vain aluksi. Nopeasti sitä tottuu uusiin kuvioihin rakkaan ihmisen takia/kanssa. Tottuu venymään jopa sellaisiin tekoihinkin, joihin ei hetki sitten olisi uskonut kykenevänsä.
Ihmismieli on siitä metka vekotin, että se tarvitsee myös haasteita pysyäkseen terässään. :)