Minulla on nykyisessä parisuhteessani vähän haastetta, enkä oikein tiedä mikä neuvoksi. Toivottavasti täältä löytyisi joitakin ajatuksia tueksi. Asia on siis näin:
Olemme olleet jonkinlaisessa suhteessa nyt noin kaksi vuotta. Olemme vähän yli nelikymppisiä, ja meillä on omat harrastukset, asunnot yms, omat vakiintuneet elämät. Yhdessäolo on pääosin sujuvaa ja sellainen alkuajan läheisyys ja kosketus sujuvat tosi hyvin.
Mutta olemme luonteiltamme hyvin, hyvin erilaiset ja meillä on todella erilaiset tarpeet ja tavat elää:
Minä olen erittäin introvertti; käyn töissä ja muutaman kerran viikossa urheilemassa; käyn pari kertaa viikossa salilla, lenkillä ja pelaan sählyä. Näistä asioista minulle tulee jo oman mittapuuni mukaan niin suuri sosiaalinen annos, että iltaisin näiden jälkeen, vapaailtoina tai viikonloppuisin minulla ei ole tarvetta tavata ihmisiä, käydä juhlissa, tapahtumissa tai ylipäätään tehdä mitään kovin sosiaalista; mieluiten vietän vapaaillat sulkeutuneena kotiin ja niin sujuu hyvin myös viikonloputkin. Ylipäätään sosiaalinen tarpeeni on hyvin pieni; en juurikaan pidä yhteyttä ihmisiin; sukulaisiin tai kavereihin. Olen työelämän ja harrastusten ulkopuolella myös hyvin ”ei-aktiivinen”; parasta mitä voin tehdä on lepäillä rauhassa kotona tekemättä mitään. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta me olemme erilaisia ja tähän ikään mennessä sitä on ehkä jo syytä hyväksyä se mikä on. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka ymmärrän toki että joku saattaa nähdä tämän vähän outona :-).
Naisystäväni ei ole mikään ääriekstrovertti, mutta hänen sosiaalinen tarpeensa on paljon suurempi; hän tapaa ihmisiä, pitää tuttaviinsa paljon yhteyttä, käy erilaisissa tapahtumissa, matkustaa ystäviensä kanssa, on paljon aktiivisempi kuin minä; siinä missä hänelle on pahin mahdollinen illanvietto se, että istutaan kotona tekemättä mitään katsomassa telkkaria, se juuri on minulle parasta mitä voin tehdä. Siinä missä hän on onnensa kukkuloilla kun hän saa avec-kutsun edellisenä päivänä ex-tempore-juhliin seuraavaksi päiväksi, minä menen paniikkiin ja koitan keksiä tekosyitä miksi en pääse. Inhoan sellaista, varsinkin kun ei ole aikaa latautua sosiaalista tapahtumaa varten.
Näiden erojen lisäksi meillä on myös hyvin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Mutta niiden suhteen minusta on vain hyvä että on eri asioista kiinnostunut. Mutta tuo luonne-ero minua vaivaa. Aluksi en osannut ajatella että se olis ongelma, mutta tämä sosiaalinen tarve on meillä niin hirvittävän erilainen; se mikä saa minut äärimmäiseen epämukavuuteen on sitä mitä hän taas tarvitsee ja päinvastoin. Minua ei siis häiritse se että hän on sosiaalisempi ja toteuttaa sitä, mutta lähinnä tuo että ei tunnu löytyvän sellaista tilannetta tämän suhteen josta kumpikin nauttii.
Emme ole tästä puhuneet, mutta luulen että hän saattaa vähän ihmetellä tätä epäsosiaalisuuttani, ja kyllähän se sosiaalisemmasta ihmisestä varmasti oudolta näyttääkin.
Olen ymmärtänyt, että tällainen ei ole ihan tavatonta ja toisaalta tällaisten asioiden suhteen tuskin löytyy kahta täysin samanlaista ihmistä muutenkaan. Mutta löytyykö palstalta kokemuksia miten tällaisissa suhteissa on saatu luonteet sovitettua yhteen? Väkisinkin tässä miettii että olemmeko vain liian perustavanlaatuisesti erilaisia ja kannattaako yrittää. Ja jos kannattaa niin mitä?
Olemme olleet jonkinlaisessa suhteessa nyt noin kaksi vuotta. Olemme vähän yli nelikymppisiä, ja meillä on omat harrastukset, asunnot yms, omat vakiintuneet elämät. Yhdessäolo on pääosin sujuvaa ja sellainen alkuajan läheisyys ja kosketus sujuvat tosi hyvin.
Mutta olemme luonteiltamme hyvin, hyvin erilaiset ja meillä on todella erilaiset tarpeet ja tavat elää:
Minä olen erittäin introvertti; käyn töissä ja muutaman kerran viikossa urheilemassa; käyn pari kertaa viikossa salilla, lenkillä ja pelaan sählyä. Näistä asioista minulle tulee jo oman mittapuuni mukaan niin suuri sosiaalinen annos, että iltaisin näiden jälkeen, vapaailtoina tai viikonloppuisin minulla ei ole tarvetta tavata ihmisiä, käydä juhlissa, tapahtumissa tai ylipäätään tehdä mitään kovin sosiaalista; mieluiten vietän vapaaillat sulkeutuneena kotiin ja niin sujuu hyvin myös viikonloputkin. Ylipäätään sosiaalinen tarpeeni on hyvin pieni; en juurikaan pidä yhteyttä ihmisiin; sukulaisiin tai kavereihin. Olen työelämän ja harrastusten ulkopuolella myös hyvin ”ei-aktiivinen”; parasta mitä voin tehdä on lepäillä rauhassa kotona tekemättä mitään. Tämä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta me olemme erilaisia ja tähän ikään mennessä sitä on ehkä jo syytä hyväksyä se mikä on. En koe olevani huonompi kuin muut vaikka ymmärrän toki että joku saattaa nähdä tämän vähän outona :-).
Naisystäväni ei ole mikään ääriekstrovertti, mutta hänen sosiaalinen tarpeensa on paljon suurempi; hän tapaa ihmisiä, pitää tuttaviinsa paljon yhteyttä, käy erilaisissa tapahtumissa, matkustaa ystäviensä kanssa, on paljon aktiivisempi kuin minä; siinä missä hänelle on pahin mahdollinen illanvietto se, että istutaan kotona tekemättä mitään katsomassa telkkaria, se juuri on minulle parasta mitä voin tehdä. Siinä missä hän on onnensa kukkuloilla kun hän saa avec-kutsun edellisenä päivänä ex-tempore-juhliin seuraavaksi päiväksi, minä menen paniikkiin ja koitan keksiä tekosyitä miksi en pääse. Inhoan sellaista, varsinkin kun ei ole aikaa latautua sosiaalista tapahtumaa varten.
Näiden erojen lisäksi meillä on myös hyvin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Mutta niiden suhteen minusta on vain hyvä että on eri asioista kiinnostunut. Mutta tuo luonne-ero minua vaivaa. Aluksi en osannut ajatella että se olis ongelma, mutta tämä sosiaalinen tarve on meillä niin hirvittävän erilainen; se mikä saa minut äärimmäiseen epämukavuuteen on sitä mitä hän taas tarvitsee ja päinvastoin. Minua ei siis häiritse se että hän on sosiaalisempi ja toteuttaa sitä, mutta lähinnä tuo että ei tunnu löytyvän sellaista tilannetta tämän suhteen josta kumpikin nauttii.
Emme ole tästä puhuneet, mutta luulen että hän saattaa vähän ihmetellä tätä epäsosiaalisuuttani, ja kyllähän se sosiaalisemmasta ihmisestä varmasti oudolta näyttääkin.
Olen ymmärtänyt, että tällainen ei ole ihan tavatonta ja toisaalta tällaisten asioiden suhteen tuskin löytyy kahta täysin samanlaista ihmistä muutenkaan. Mutta löytyykö palstalta kokemuksia miten tällaisissa suhteissa on saatu luonteet sovitettua yhteen? Väkisinkin tässä miettii että olemmeko vain liian perustavanlaatuisesti erilaisia ja kannattaako yrittää. Ja jos kannattaa niin mitä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Toimii varmaan jos molemmat hyväksyy erilaisuuden. Mietin vaan mitä sitten teette yhdessä jos sinä tykkäät olla kotona ja hän luuhaa aina jossain?
" Yhdessäolo on pääosin sujuvaa ja sellainen alkuajan läheisyys ja kosketus sujuvat tosi hyvin. " - Ehkä tästä syystä.
Parisuhde on kompromisseja täynnä.
Kummatkin joutuu joustamaan vuorotellen.
Jos hiukankin rakastat naisystävääsi lähdet mukaan edes joskus. Ja hän vuorostaan joskus jää kotiin viikonlopuksi.
Viestistäni ei käynyt ilmi että näistä eroista huolimatta molemmat teemme kompromisseja sen suhteen että mitä milloinkin teemme; hän kyllä viettää minun mukanani aikaa kotona mitään tekemättä ja minä käyn hänen mukanaan tapahtumissa. Juuri siksi että "suhde on kompromisseja täynnä". Lähinnä pohdinkin sitä että miten pitkälle tässä kumpikaan jaksaa sitä että joutuu jatkuvasti tietyssä mielessä "uhrautumaan".
Kammoan noita tilaisuuksia ja inhoan sitä että aina pitää olla aktiivinen ja tekemässö jotain reipasta. Mutta kyselemättä suostun näihin silti. Mutta väkisinkin tässö alkaa olemaan hiukan väsymystä...ehkä en muuten tänne kirjoittelisikaan :).
Mä käyn myös "tilaisuuksissa" enemmän kuin haluaisin, mutta meillä on puolison kanssa ko. tilanteisiin sopivat roolit. Hän hoitaa puhumisen ja minä olen enempi taustalla, kuuntelen kyllä ja osallistun sillä tavalla. Puolisoni on oppinut havaitsemaan, jos mulla on sanottavaa johonkin asiaan, ja osaa vetää mut hetkeksi keskusteluun. Toimii hyvin, ei useinkaan ahdista.
Molemmille mukavia hetkiä on syntynyt silloin, kun koolla on vain pieni joukko (4-6 henkeä) hyviä tuttuja. Kaikki saavat olla omia itsejään ja esim. tietävät, että vaikka olen suurimman osan illasta hiljaa, en ole viha- tai ylimielinen (koska näin hiljaisuus joskus tulkitaan).
Luulisin ymmärtäväni jutun juonen. Tilanteesi on hankala/stressaava. Ehkei kuitenkaan tehdä tässä siitä suurempaa ongelmaa, kuin miten sen koet.Ilmeisesti teillä ei ole tapahtunut kuitenkaan mitään muutosta suuntaan tai toiseen, eli esim.kun sinä olet ollut mukana noissa tilaisuuksissa, että olisitkin löytänyt siitä jotain kivaa puolta.
Monet ihmiset varmasti nauttivatkin isoista porukoista ja kavereiden seurasta ja reippaasta tekemisestä. Itse olen myös sellainen. Tosin nautin myös kotona olemisesta ja tällä hetkellä kaipaan juuri sitä enemmän. Olen kasannut syksyn hiukan liian täyteen menemisiä tietystä syystä.
Tietynlaiset elämänkokemukset ovat vaikuttaneet itsessä niin, että en ainakaan mistään yleisön painostuksesta kasaa mitään suoritettavia menoja itselleni. Voi olla niinkin, että elämässänne on eri aikaan erilaiset tarpeet. Erilaisuus voi olla mauste, mutta liika sellainen ei johda hyvään. Jotkin miesystäväni menot eivät minuakaan ole niin kovin kiinnostaneet ja ovat olleet minulle stressi. Esim.olla seurassa jossa puhutaan kieltä, minkä puhuminen ei minulta suju ja olen myös välill sellainen sosiaalinen jännittäjä. Kuitenkin myös nautin ihmisten seurasta. Olen seukkani suhteen päättänyt, että kaikkiin menoihin, mihin saan kutsun, koitan mennä. Haluan yhteisiä kokemuksia ja jos en lähde, se etäännyttää. Haluan myös tutustua hänen ystäviinsä ja sukulaisiinsa kunnolla. Haluan myös, että hän kokee itsensä tärkeäksi tuotakin kautta. Etsi tapahtumista jotain positiivista. Nauti vaikka siitä, että saat pukeutua. Kohteleeko naisesi sinua hyvin kun menette yhdessä? Minä ainakin odotan tulea toiselta stressaavissa tilanteissa.
No. Ensiksikin sanoisin, että introvertti voi olla sosiaalinen ja omata hyvätkin sosiaaliset- ja vuorovaikutustaidot. Samoin ekstrovertti voi olla liikaa täynnä omaa itseään ja siksi hänen sosiaaliset vuorovaikutustaidot eivät ole parhaissa mahdollisissa kantimissa.
Intro- ja ekstrovertillä tarkoitetaan temperamenttia, yksilöllistä toimintatyyliä tai tapaa reagoida. Tuohon väliin mahtuu vielä minä :), ambivertti, jolla on tasaiseen ominaisuuksia molemmista tyypeistä.
Kuten sanottu, tapa on yksilöllinen, se on geeneissä, ja siten aika pysyvä. Introvertin ja ekstrovertin suhde on haasteellinen. Siinä pitää varsin vahvasti molempien tiedostaa olevansa erilainen tyyppi kuin kumppani. Paljon auttaa, jos molemmat ihailee toistensa tyylejä elää. Mutta jos yhteiselo muodostuu raskaaksi, stressaavaksi, niin kannattaa miettiä jaksaako sellaista ja kuinka pitkään.
Suosittelen sinulle Linus Jonkmanin kirjaa "introvertit". Lukaisepa se, ja ihmettele lisää :D.
Miksi tästä jutusta on tehty tänne uusi juttu?