Ripustautuvat vanhemmat

Sanot kerrankin ihnan suoraan että ei ole aikaa ja kunnalta saa myös palveluita tai soittakaapa toiselle siarukselle välillä niin helpottaa. Sanot suoraan että minulla on perhe ja ei ole aikaa hoitaa tai auttaa vanhempia ja autat vain kun sinulle sopii niin helpottaa.

Asut 5 km päässä, siskosi 120km päässä.
Siskollasi menee 1,5h ajaa vanhempiesi luokse autolla, sinulla 5 minuuttia.
Ole onnellinen, että olette tuollaisessa tilanteessa, vielä.

Itselläni on äiti elossa, ikää 89 vuotta. Meillä on välimatkaa tasan 575 km.
Äitini valittaa ettei jaksa hoitaa asioitaan, maksaa laskuja, käydä kaupassa. Kun minä yritän hoitaa näitä asioita etänä, äitini haukkuu kotisairaanhoidon, pankin, minut ja syyttää, että minä kiellän häneltä jopa ruokakaupassa käynnin ja haluan tappaa hänet nälkään ja häätää pois kotoaan.
Että näin, sitä vanha ihminen ymmärtää väärin pyytettömän auttamisen. Soitin kolme kertaa kotisairaanhoitoon, että jos he kävisivät jatkossa äidin luona edes kaksi kertaa viikossa, mutta äitini ajaa hoitajat pois. Yritin saada omilla rahoillani siivoojaa käymään, mutta kukaan ei kelpaa. Äitini ei halua kotiinsa ketään vierasta. Välillä hän on monta päivää kuitenkin, omien sanojensa mukaan, vuoteenomana ei jaksa edes vessassa käydä. Ei laita enää lakanoita sänkyyn joten nukkuu ilman lakanoita. Petivaatteet ovat kamalassa kunnossa ja minä pyykkään, siivoan, teen ruokaa pakkasen täyteen ja olen puhkipoikki.

Enää hänen luonaan ei käy kukaan, ei naapurit, ei hänen omat sisarukset koska ovat samanlaisia varkaita kuin hänen omat lapsensa (kukaan meistä ei ole koskaan varastanut häneltä mitään). eikä tule varastamaan. Ei käy enää kotisairaanhoitokaan . Kotisairaanhoidon lääkäri kävi kesällä ja sanoi, että hänen mielestään äitini pärjää olosuhteisiin nähden niin hyvin, ei häntä voi väkisin hoitoon määrätä eikä palvelutaloon muuttaminen ole mahdollista ilman äitini omaa suostumusta. Lääkäri totesi, että äitini on riittävän tolkuissaan, vaikka ei olekaan yhteistyökykyinen, joten mitäpä minä tai muut sisarukset pystytään. Se vaan on näin.

Kun vanhuksen mieli on sairas, niin se on sairas ja siihen meidän omaisten on tyytyminen ja sopeutuminen. Ajelen taas viikon päästä äitini luokse, kuuntelen haukkuja aamusta iltaan ja illasta aamuun sen ajan mitä olen siellä. 7-8h kurjassa kelissä sinne - kolme päivää haukkumista ja työtä yötä päivää - ja taas takaisin 7-8h ajo tippa linssissä. Kuuntelen miten ilkeä ja paha tytär olen, miten haluan häätää vanhan ja avuttoman äidin pois hänen omasta kodistaan.
Veljeni oli käynyt viikon loppuna ja sama laulu oli ollut hänelle, veljeni ei osaa mitään, ei kykene mihinkään. Äidilläni ei ole hyvää sanottavaa kenestäkään, ei sellaista ihmistä enää maailma päällään kanna josta äitini sanoisi hyvän sanan.

Yritän unohtaa nämä viimeiset, erittäin raskaat vuodet ja muistella niitä aikoja jolloin äitini oli terve, hyväntuulinen, rakastava, ihana ja iloinen äiti täynnä elämää ja kepposia. Hän oli 40 vuotta maailman paras äiti, joten minä koetan kestää nämä viimeiset vuodet tätä ikävää ja ilkeää ihmistä.
Silloin kun hänen ensimmäinen lapsenlapsenlapsi oli kylässä äitini oli se vanha oma itsensä. Leperteli vauvalle ja oli yhtä hymyä ja lämpöä. Se mieliala kesti tasan sen yhden päivän.

Olkaa onnellisia siitä, että teillä on vielä suhteellisen terveet vanhemmat ja isovanhemmat lapsillanne olemassa. Nauttikaa tästä ajasta, käyttäkää lapsianne siellä, pyytäkää vanhuksia kertomaan lapsuudestaan muusta elämästään omille lapsillenne.

Miehet on perseestä

Miten samanlaista kuin oli itselläni kun kävin auttamassa vanhempaani, tosin tässä kuviossa oli mukana alkoholin suurkuluttaja sisaruksia ja ihmettelen, miten minä jaksoin, jaksoin ja jaksoin...sain joka puolelta vain haukkumista vaikka autoin.
Lääkäri myös sanoi, et kotona pärjää hyvin ja ketään ei voi pakottaa hoivakotiin.