Ukkoa ei enää ole. Hän nukkui pois äskettäin. Palvelutalosta soitettiin yhtenä lauantaiaamuna kello 7.50. Ukolla oli ikää 90 vuotta, yksi kuukausi ja yksi päivä. Ukko oli sairastaessaankin arvokas ja tärkeä ihminen, vaikka hän parilla viime käynnillä ei puhunut mitään, ja ehkä ei muistanut, eikä tuntenutkaan ketään. Ukko oli todella hyvä, vanhanajan ihminen, muisto jäi kaunis.
Ukon matka ja saatto oli pitkä taival. Ukon saattokierros kesti viitisen vuotta. Ensin Ukko sai lonkkamurtuman, sitten lonkka leikattiin hyvin sairaalassa, myöhemmin hänet siirrettiin terveyskeskukseen. Vähitellen Ukko kuntoutui niin hyvin, että hänet tavattiin kerran terveysaseman pihalta ulkoa kotiin lähtemässä yksin. Hänet asutettiin terveyskeskuksessa toiselle osastolle koodioven taakse.
Vähitellen alettiin pohtia pärjäisikö Ukko vielä yksin. Asuntoa käytiin katsomassa. Tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei hänestä ollut yksin asujaksi ja eläjäksi ja sitten lähes täysin omaisia kuulematta Ukko siirrettiin pieneen naapurikuntaan, vaikka Ukko oli asunut yli 60 vuotta kaupungissa ja eihän iäkkäillä ystävillä ollut tietysti mahdollisuutta vierailla hänen luonaan ja sekös harmitti monia hänen läheisiään ja tuttaviaan.
Kaikki palvelutalossa tuntui alkuun menevän hyvin. Ukolla oli oma, puhdas ja siisti huone, suihku, wc ja tietysti hyvää ruokaa. Kun kerran hoitosuunnitelmaa pohdittiin, niin lääketieteellisin perusteisiin vedoten mainittiin, ettei Ukkoa enää elvytettäisi, eikä annettaisi punasolutankkausta. Se hämmensi. Ikävää oli, että lähiomaisille ei annettu missään vaiheessa Ukon hoitosuunnitelmaa kirjallisesti, vaikka niitä tarkastettiin sitten myöhemmin aika ajoin.
On selvää ja ymmärrettävää, että iäkkäät saattavat kaatua huoneissa ja käytävillä tai pudota sängystä erilaisissa hoitolaitoksissa. Omaisissa tietysti herättää huomiota ja kummastusta, kun lasku tulee ambulanssikyydistä ja vaikkapa parin päivän sairaalareissusta, eikä tiedä mikä tai mitä tapahtunut. Digiaikana ei luulisi olevan mahdotonta ilmoittaa jotain omaisille.
Vähitellen Ukon tila alkoi hiipua, kun liikkuminen ja ulkona olo oli vähäistä. Hän siirtyi jälleen rollaattorikauteen ja lopulta hänestä tuli täysin sänkypotilas, ja vähitellen lääkitystä vähennettiin, vähennettiin. Hän sai ns. hyvää perushoitoa ja perushoivaa. Ukko saatettiin ja siunattiin äskettäin uuteen kotiin pienen joukon läsnäollessa. Rakas ystävä on poissa, mutta läsnä.
JK.Ymmärretäänkö todella nykyään ikääntyneen ihmisen arvoa läheisille ja omaisille terveyskeskuksessa, sairaalassa, hoitokodissa ja palvelutalossa. Menevätkö lääketieteelliset perusteet ja hyötyajattelu jo elämän ja elämän arvon edelle? Riittäkö vanhuksille vain perushoito? Kunnioitetaanko vanhoja ihmisiä riittävästi? Miten lähiomaisia kuullaan, varsinkin jos vanhus ei enää ymmärrä oma etuaan? Kuinka Alzheimerin tautia ja dementiaa sairastavia hoidetaan tulevaisuudessa niukoilla resursseilla? Eikö joissakin sairauksissa lääkkeillä haluta elämää enää pitkittää?
Ukon matka ja saatto oli pitkä taival. Ukon saattokierros kesti viitisen vuotta. Ensin Ukko sai lonkkamurtuman, sitten lonkka leikattiin hyvin sairaalassa, myöhemmin hänet siirrettiin terveyskeskukseen. Vähitellen Ukko kuntoutui niin hyvin, että hänet tavattiin kerran terveysaseman pihalta ulkoa kotiin lähtemässä yksin. Hänet asutettiin terveyskeskuksessa toiselle osastolle koodioven taakse.
Vähitellen alettiin pohtia pärjäisikö Ukko vielä yksin. Asuntoa käytiin katsomassa. Tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei hänestä ollut yksin asujaksi ja eläjäksi ja sitten lähes täysin omaisia kuulematta Ukko siirrettiin pieneen naapurikuntaan, vaikka Ukko oli asunut yli 60 vuotta kaupungissa ja eihän iäkkäillä ystävillä ollut tietysti mahdollisuutta vierailla hänen luonaan ja sekös harmitti monia hänen läheisiään ja tuttaviaan.
Kaikki palvelutalossa tuntui alkuun menevän hyvin. Ukolla oli oma, puhdas ja siisti huone, suihku, wc ja tietysti hyvää ruokaa. Kun kerran hoitosuunnitelmaa pohdittiin, niin lääketieteellisin perusteisiin vedoten mainittiin, ettei Ukkoa enää elvytettäisi, eikä annettaisi punasolutankkausta. Se hämmensi. Ikävää oli, että lähiomaisille ei annettu missään vaiheessa Ukon hoitosuunnitelmaa kirjallisesti, vaikka niitä tarkastettiin sitten myöhemmin aika ajoin.
On selvää ja ymmärrettävää, että iäkkäät saattavat kaatua huoneissa ja käytävillä tai pudota sängystä erilaisissa hoitolaitoksissa. Omaisissa tietysti herättää huomiota ja kummastusta, kun lasku tulee ambulanssikyydistä ja vaikkapa parin päivän sairaalareissusta, eikä tiedä mikä tai mitä tapahtunut. Digiaikana ei luulisi olevan mahdotonta ilmoittaa jotain omaisille.
Vähitellen Ukon tila alkoi hiipua, kun liikkuminen ja ulkona olo oli vähäistä. Hän siirtyi jälleen rollaattorikauteen ja lopulta hänestä tuli täysin sänkypotilas, ja vähitellen lääkitystä vähennettiin, vähennettiin. Hän sai ns. hyvää perushoitoa ja perushoivaa. Ukko saatettiin ja siunattiin äskettäin uuteen kotiin pienen joukon läsnäollessa. Rakas ystävä on poissa, mutta läsnä.
JK.Ymmärretäänkö todella nykyään ikääntyneen ihmisen arvoa läheisille ja omaisille terveyskeskuksessa, sairaalassa, hoitokodissa ja palvelutalossa. Menevätkö lääketieteelliset perusteet ja hyötyajattelu jo elämän ja elämän arvon edelle? Riittäkö vanhuksille vain perushoito? Kunnioitetaanko vanhoja ihmisiä riittävästi? Miten lähiomaisia kuullaan, varsinkin jos vanhus ei enää ymmärrä oma etuaan? Kuinka Alzheimerin tautia ja dementiaa sairastavia hoidetaan tulevaisuudessa niukoilla resursseilla? Eikö joissakin sairauksissa lääkkeillä haluta elämää enää pitkittää?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.