Kypsyttää!

kun tuli mielleyhtymä sun ja koiranpaskankeräämisen kyttäävien ihmisten välillä.
Mikä ihme sun ongelmasi oikeastaan on, kun ei ole mitään.
Jos asiat on hyvin, niin huutele vaikka tienposkessa, kun en kerää sitä kustakin talteen niiltä koirilta.

minutkin herätettiin rajusti satavuotisesta unesta mutta yritän koota tämän paskan vielä kasaan, vaikka kyseessä on tuulenpesä, korttitalo ja niin edelleen, ehkä kuitenkin myös koti aika monelle.

Kirjoitit "Ei ole olemassa mitään sääntökirjaa!", ja silti sellaista itse olit laatimassa, tai siltä se kuulosti.

Ei olekaan, se mikä yhdelle on suhteessa normaali "matalapaine" mikä kuitattavissa "ei tehrä tästä ny numeroo" ... voi toiselle olle ihan oikea ja aito kriisi. Murheet ovat ihmisen kokoiset, taisi joku vanha sanonta todeta. Ei niitä pidä vähätellä, ETENKÄÄN puolison jonka pitäisi olla tukena ja ymmärtää.

Ennen kuin eroon päädytään, pitää ehdottomasti yrittää kaikkensa, hakea apua, yrittää ja oppia, keskustella ja etenkin kuunnella ... asettua toisen asemaan. Ei pidä erota kun eka ryppy tulee, mutta ei myöskään vähätellä toteamalla "ei sulla voi mikään olla, meillähän on kaikki ihan hyvin" (nopein reitti eroon, tai että lohtua haetaan muusta tai muista aineista).

Täydellistä suhdetta ei ole, mutta siinä suhteessa tahdottava olla ja siinä oltava yleisesti ottaen hyvä olla ... muten alkaa voimaan pahoin. Ja se heijastuu kaikkiin, myös lapsiin. Ja asioita ei voi yksin muuttaa, eikä saada toista muuttumaan ellei tämä tahdo tai ymmärrä (tai osaa).

Kysehän oikeastaan yhteispelistä, pelissä missä joukkueen pelaajat eivät todellakaan ole täydellisiä.

jos miettii että mitä haluaisi puolisonsa kanssa tehdä ja ei keksi kertakaikkiaan mitään ?
...ja jos ainoa yhteinen asia on asunto ja lapset ?
Kannattaako jatkaa ?
Jonkun muun kanssa voisi haluta vaikka tanssia, rupatella ja rakastella ... mitäs sanot ?

Aivan samaa olen ajatellut tässä viime päivinä. Hyvä kaverini erosi kolmannen kerran kahdentoista vuoden aikana. Aina sama syy; ku ei o enää mitään "säpinää" suhteessa.
Toisaalta ajattelen ihmetellen millainen usko ikuisesti leiskuvaan rakkauteen täytyy ihmisellä olla kun ei vielä kolmannesta kerrasta ole hoksannut. Ihastumisen ensihuuma kyllä väkisinkin muutamassa vuodessa katoaa.
Ja mitä merkitystä on naimisiin mennä kerta toisensa jälkeen kun on vuoden verran kimpassa ollu, eikö siinä jo vähän hölmöltä tunnu rakkautta vannoa papin edessä kerta toisensa jälkeen aina eri miehen kanssa. Katselis uutta ihmissuhdetta edes pari vuotta tai olis edes hieman tosissaan ottanut kun nyt hänelle totesin, että miksi pilata hyvää suhdetta menemällä naimisiin?
Itse olen kahdeksan vuotta avopuolisoni seurustellut, siittä neljä vuotta ollut kihloissa ja yhdeksän kuukautta pienen pojan äiti. Jos sitä kerran elämässään on ajatellut naimisiin mennä, niin ei sitä varmaankaan hosua tarvii? Kyllä sitä rakastaa voi ja opetella toista tuntemaan niin myötä- kuin vastoinkäymisissä vaikkei naimisissa olekkaan.
Jollakin tapaa olen sitä mieltä, ettei rakkaus lopu, se vaan muuttuu kun suhde niin sanotusti alkaa syveneen. Tunne on vahvempi ja luottamus ja toisen kunnioitus sitä jatkuvasti syventää. Saas nyt sitten nähdä mitä mieltä olen asiasta, sanotaan nyt vaikka kymmenen vuoden päästä.. ku kuitenki aikas lyhkänen aika tuo kahdeksan vuotta on.

Suurimalla osalla eron kokeneista tai sitä harkitsevilla on siihen todellinen syy, vaikka suhteessa ei olisikaan fyysistä väkivaltaa, alkoholismia tai uskottomuutta. Minusta ei kannattaisi tulla tälle palstalle moralisoimaan. Täällä ihmiset saavat kuitenkin lievitystä tuskaansa ja näkemyksiä samoja asioita kokevilta ihmisiltä. Jos sinua ahdistaa tämä ihmisten ruikutus, on muita sopivia palstoja varmaan sinullekin. Kaikilla keskustelupalstoilla ei käsitellä avioeroja. Mahdatko olla vain utelias toisten ihmisten tragedioille. Oletko koskaan kuullut esim. henkisestä väkivallasta.

Luulen, että tämä ihmeellinen vimma eirlaisten elämysten hakemiseen johtuu infoähkystä, jonka kohteeksi meistä jokainen on joutunut. Joudumme kuulemaan ja näkemään kymmeniätuhansia viestejä päivittäin, ja ne viestit ovat melko seksistisiä ja arkipäivästä kaukana olevia juttuja. Ei siis ole mikään ihme, että tavallisenkin torpan ihminen miettii, että jotakin minunkin elämästäni puuttuu.

Jospa voisimme jokainen sulkea television, internetin ja monet lehdet muutamaksi viikoksi ja katsella sen oma rakkaan puolison silmiin ja vastata lasten esittämiin kysymyksiin, niin eiköhän se elämä siitä kaikin puolin asettuisi taas normaliimpiin uomiinsa.