Ylilyöntejä riidellessä

Ei niitä ylilyöntejä satu kaikille. Kovaäänisimmätkään eivät välttämättä riitele vaan väittelevät, ja ne ovatkin kaksi eri asiaa. Tiedän, koska vanhempani ovat kovaäänisiä väittelijöitä. Äänet kohoavat joskus melkein huutamiseksi, mutta sanat pysyvät silti asiassa eivätkä putoa esim. herjaamisen tasolle koskaan, ja se on kyllä hieno taito.

Itse olen menettänyt malttini tasan kerran parikymppisenä, kinatessani jostain asiasta silloisen poikakaverini kanssa: otin ja heitin täyden teemukin seinään. Sen jälkiä olikin sitten niin helvetillistä siivota, että päätin olla toistamatta tekoani enää ikinä, ja se onkin pitänyt.

Nykyinen kumppanini hyvä jos korottaa ääntään, koska hän ei pidä juupas-eipäs-kinaamisesta, tunteellisesta riitelystä nyt puhumattakaan, joten hän osaa estää meidän molempien tunteiden eskaloitumisen todella taitavasti.

Ystäväperheessä sen sijaan on (selvinpäinkin) kuulemma käyty jopa käsiksi ja huudettu herjojakin, mutta eipä se näytä heillä menoa haittaavan, eli sietokyky ja luonteet ovat heillä erilaiset kuin meillä.

Ehkä 7-8 vuotiaana olen heittänyt koulukirjan suutuspäissäni seinään kun en osannut laskea yhtä laskua, mutta en sen jälkeen.

Oletan, että käytöksessäsi on kyse on enemmän opituista tavoista, kotikasvatuksesta ja epävarmuudesta. Sinä olet oppinut, että pääset päämäärääsi vasta sitten kun vedät suurta draamaa. Oletat että et saisi samaa lopputulosta jos käyttäyisit vähemmän dramaattisesti.

Minun vanhempiini kiukuttelu ei uponnut alkuunkaan eikä ikinä. En saanut koskaan mitään kiukuttelemalla, vasta sitten kun esitin asiani nätisti selkokielellä, sain haluamani. Kotona edellytettiin ihmismäistä ja sisäsiistiä käytöstä. Esim teininä, jos meinasin viikkorahaa saada leffakäynteihin sun muihin, oli pakko siistiä kotona puheesta kirosanat, joten aika äkkiä se v***u jäi pois puheesta myös kodin ulkopuolella. Vanhempani olivat aika vaativia kasvattajia, tarkistivat läksyt vielä teininäkin, oli ruoka-ajat jolloin piti olla kotona, oli kotiintuloajat iltaisin, piti kertoa missä liikun ja mieluummin kaverit meille kuin minä muualle ja ainahan meillä aika iso lössi porukkaa olikin. Siinä sivussa vanhempani kasvattivat myös kavereitani ja tästä olen saanut kuulla vieläkin.

Yhdellä työpaikalla oli nainen joka oli hyvin riitaisa. Hän sanoi kaikki asiat aina ikävästi ja ilkeästi, aina oli valittamassa jokaisesta ja kaikesta. Työilmapiiri oli huono joten lähdin sieltä pois jo koeaikana. Sen jälkeen löytyi ihana työpaikka, nauretaan viikottain vatsat kipeiksi, nyt kun olen ollut hoitovapailla, työkaverit käyvät moikkaamassa harva se viikko, keitellään kahvit ja nauretaan vatsat kipeiksi. Näitä työkavereita en vaihda ikinä.

Miehen kanssa ollaan oltu yksissä jo yli 10 vuotta, tiuskaista saatan joskus jotain, en kiroile, enkä kaivele vanhoja. Eikä meillä mieskään huuda eikä paisko ovia, ei kiroile eikä hauku minua, päinvastoin joka päivä sanoo kivoja juttuja ja on kiinni iholla aivan, kivoista syistä, vähän väliä :).
Kun mies suuttuu hän sanoo, nyt minua vituttaa niin paljon että olen hiljaa.
Ja on hiljaa puoli tuntia/tunnin, sitten voidaan keskustella asiasta pidempäänkin normaalilla äänensävyllä ja aina on päästy kimpassa hyvään kompromissiin. Ei meillä kumpikaan vedä toisen pinnaa äärirajoille, osataan lopettaa kun nähdään että toinen ei oikeasti jaksa jauhaa. Osataan myös pysyä asiassa, en pysyisi elämään ihmisen kanssa joka haukkuisi ja esim. huorittelisi tai olisi mustasukkainen ja vahtisi menemisiäni tai syyttelisi tyhjästä.

Ei meillä kumpikaan ole saanut itkupotkuraivareita, ne ovat enemmän meidän uhmaikäisten ( 2v ja 4v) käytökseen kuuluvia juttuja.

Meillä ei riidellä. Siinä vaiheessa kun riita tulee niin se on kerrasta poikki. Jos ihmiset ei osaa keskustella asioista vaan se menee riidan puolelle niin ei sellaista elämää kannata elää. Aikaisempi tyttöystäväni haastamalla haaastoi riitaa ja aina kavereilleen sanoi että "kun se ei osaa riidellä". No, ensimmäisen kerran jälkeen se ymmärsi että tää oli sitten tässä. Kantapäät vastakkain ja elämässä eteenpäin. Sen jälkeen on pyrkinyt puheille monta kertaa, muttei minulla ole enää mitään sanottavaa. Kaikki tuli silloin kerralla sanottua.

Ma itse taidan olla aika "ylilyönti" kun tulee se 'oikea' tilanne.

Kuvailemasi riehuminen on täydellistä energian tuhlausta! Aivan suotta ja tarpeettomasti käyttäydyt noin. ( ja saat näyttämään itsesi omissa ja muiden silmissä täysin hoopolta!!!)

Enenkuin aloitat riehumisesi ja huutamisesi,
-pysähdy
-ole hiljaa
-ajattele mitä sinä haluat tuoda esille
-ajattele kuinka voit ilmaista tunteesi ja ajatuksesi verbaalisti rakentavaan ja paljon kehittävämpään tyyliin

Tuo vaatii aivan pikkiriikkisen tahdonhalua ja energiaa - energiaa joka säästyy riehumiseltasi.
Tuollaisella käytoksellä voit kehittää älykkäämpää ja rakentavampaa yhteisymmärrystä, sekä itsesi että kuulijoiden välille.

Toisaalta: onhan se niiiiiiiin HELPPOA kun ei viitsi nähdä vaivaa minkään uuden ja paremman eteen vaan jatkaa vain sitä loosereiden vanhaa samaa kaavaa.

VALINTA on tietenkin vain sinun omasi.

Olen heittänyt miestäni kattilalla päähän. Kirjaimellisesti.

Mies oli taas ottanut viinaa, tiesi etten tykkää siitä, mutta ärsytti minua tuntikausia, jankkasi tyhjiä kuvitelmiaan minusta ja muista miehistä, mustasukkaisuuttaan. Olin kyllästynyt koko jätkään jo aikaa sitten kun monta vuotta ssamaa paskaa kuuntelin.

Olin hiljaa, tein ruuat, syötiin, mies ei osannut lopettaa ja sitä ärsytti kun näki että minua ei voisi vähempää kiinnostaa hänen peenjauhamiset. ¨
Tiskasin ja mies sen kun jatkoi lässyttämistään.
Lopulta sanoin sille, että kuule, nyt aikuisten oikeesti, pidä pääsi kiinni ja mee muualle siitä tai heitän tällä kattilalla sua päähän.
Mies jankkasi, että et uskalla, et uskalla ja päläpälä, Katsoin sen kännistä naamaa ja heitin kattilalla sitä päin näköä, eikä tyhmä edes tajunnut väistää joten osui suoraan otsaan. Onneksi pohja edellä, muuten olisi varmaan lähtenyt taju.

Pakkasin samana iltana tavarani ja muutin ystäväni luokse. Mies juoksi perässäni kuukausia, kyttäsi nurkissa, rukoili takaisin, lopetti viinan juonninkin. En mennyt. Emme ole olleet missään tekemisissä enää vuosikausiin. Ihan turha tyyppi oli elämässäni, en kaipaa sekuntiakaan niistä vuosista.

Hei!

Kyselet alootuksessasi ikään kuin riitelyn pelisäännöistä. Se onkin tärkeää. Lähes kaikissa läheisissä ihmissuhteissa on jossain vaiheessa kitkaa ja hankaluutta. On monesta osa-alueen summa, miten nämä kärhämät sitten hoidetaan.

Riitelykin on tietyllä tavalla taito. Lähes aina riidoissa on kyse viestinnästä, kommunikaatiokyvystä. Kaikkia vuorovaikutustaitoja voi ja pitääkin opetella. Yksi tärkeimmistä taidoista on kyky ilmaista omia tunteitaan, olla syyttämättä toista ja tulkitsematta toisen tunteita. Riitelyssä haavoittavuus syntyy siitä, että ylitetään toisen rajat. Vahingollisinta rajojen ylitystä on tietenkin väkivalta, mutta toisen ihmisen 'yli' voi kävellä myös hienovaraisemmin, silti se on haitallista: esimerkiksi toisen ihmisen tunteiden, tarpeiden ja ajatusten mitätöinti tai nöyryyttäminen.

Jos kyse on parisuhteesta, kannattaa tietenkin mennä riidankin käsittelyssä pintaa syvemmälle ja kysyä, mitä suhteelle ihan oikeasti kuuluu. Mistä riidellään, mistä tunteista ja odotuksista, toiveista, pettymyksistä jne on kyse? Mitä sopimuksia voidaan tehdä tai miten ei-toivottua tilanneetta muuttaa, jotta asiat olisivat jatkossa paremmin?

Parisuhdekurssit ovat yksi tapa opetella vuorovaikutus- ja viestintätaitoja.

Toivotan oivalluksia ja rakentavan kommunikaation opiskelun intoa


Merja, diakoni