Yritin etsiä netistä tukiryhmää eronneille mutta en löytänyt mitään sopivaa kanavaa missä purkaa tuntojani. Siksi halusin aloittaa tämän keskustelun.
Erosin miehestäni 17 vuoden yhdessäolon jälkeen. Ehdimme olla naimisissa 10 vuotta. Ero oli meidän yhteinen päätös, siihen ei liittynyt mitään yhtä suurta, yksittäistä riitaa vaan teimme järkipäätöksen koska arki vaan alkoi olla liian raskasta. Ainaista kinastelua milloin mistäkin, molemmilla paha olo ja ahdistus, ja erilaiset odotukset arjen suhteen kai. Meillä on kaksi pientä lasta, siksi päätöstä punnittiin todella kauan. Olen nyt asunut uudessa kodissa muutaman kuukauden. Minä olin se joka muutti koska taloudellisesti muuta vaihtoehtoa ei ollut. Matka vanhaan kotiin on alle puoli kilometriä.
Se mikä tästä erosta tekee niin hirvittävän vaikean on se, että minun pitäisi nyt opetella olemaan rakastamatta miestäni romanttisessa mielessä. Rakkaus ei koskaan loppunut. Sen miehen piti olla minun elämäni rakkaus ja nyt yhtäkkiä asutaan erossa ja kuitenkin näen miehessäni edelleen niitä samoja piirteitä joihin rakastuin. Toisaalta, molempien arkea on helpottanut se, että ei tarvitse kinastella mistään kenenkään kanssa. Meillä on niin eri tyyli elää tätä elämää. Rupesimme seurustelemaan parikymppisinä ja erot alkoivat näkyä vasta myöhemmin. Kasvettiinko sitten erilleen, en tiedä. Kipeää tekee. Toiset päivät on parempia kuin toiset. Välillä kaipaan miestäni aivan kamalasti, toisina päivinä on sen verran tekemistä ettei ehdi olla niin paljon omissa ajatuksissa. Miehestäni minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana. Siinä on todella rehti ja hyvä mies, ja hyvä isä. Mutta ei kai sitten se sopiva minulle.
Vaikeinta on ajatus miehestäni toisen naisen kanssa. Tiedän, että ollaan menossa aika eri vaiheissa tämän eron suhteen. Itse kipuilen kovasti, toinen ehkä on siirtynyt jo eteenpäin. En tiedä miksi kiusaan itseäni sillä ajatuksella koska se ei tuota minulle mitään muuta kuin kauheaa ahdistusta. Järki sanoo, että erottu ollaan ja asutaan eri osoitteissa ja mies on vapaa tekemään mitä haluaa ja kenen kanssa haluaa. Tämän tiedostan. Silti olen asiasta ihan rikki. Mieheni on asian suhteen ollut hienotunteinen, ei ole kertonut minulle mitään (ei sillä että asia minulle enää kuuluisi) ja kohtelee minua edelleen hellästi, halaa jos näyttää että halausta tarvitsen. Huomaan että välittää vielä. Olenkin monta kertaa sanonut, että tämä eroaminen olisi paljon helpompaa jos lähtisi vaan ovet paukkuen. Mutta nyt pitäisi saada rakkaus muuttamaan muotoaan. Ja huomaan, että käytän edelleen sanaa mieheni, ex-mies olisi varmaan lähempänä vaikka ero ei vielä virallinen olekaan.
Ai että kun osaa kuuppa olla pyörällä! Mielessä pyörii niin paljon kysymyksiä: teenkö nyt virheen kun eroan? Kestäisinkö ne puutteet mitä suhteessamme oli? Muuttuisiko arki sitten kun lapset olisivat isompia? Vieläkö tämän saisi toimimaan? Suhteessamme toimi moni asia, mutta sitten taas oli asioita, joiden kanssa kipuiltiin vuosia. Johtuuko omat tunteet vaan siitä kun on ollut niin pitkään toisen kanssa ja tuntee toisen aikalailla joka kantilta? Ja on tottunut siihen millaista toisen kanssa on. Syvä huokaus...Kuka jaksoi tänne asti lukea niin kertokaa omia kokemuksianne. Milloin alkoi helpottaa? Koska huomasitte, että ei kaipaakaan toista enää niin paljoa?
Erosin miehestäni 17 vuoden yhdessäolon jälkeen. Ehdimme olla naimisissa 10 vuotta. Ero oli meidän yhteinen päätös, siihen ei liittynyt mitään yhtä suurta, yksittäistä riitaa vaan teimme järkipäätöksen koska arki vaan alkoi olla liian raskasta. Ainaista kinastelua milloin mistäkin, molemmilla paha olo ja ahdistus, ja erilaiset odotukset arjen suhteen kai. Meillä on kaksi pientä lasta, siksi päätöstä punnittiin todella kauan. Olen nyt asunut uudessa kodissa muutaman kuukauden. Minä olin se joka muutti koska taloudellisesti muuta vaihtoehtoa ei ollut. Matka vanhaan kotiin on alle puoli kilometriä.
Se mikä tästä erosta tekee niin hirvittävän vaikean on se, että minun pitäisi nyt opetella olemaan rakastamatta miestäni romanttisessa mielessä. Rakkaus ei koskaan loppunut. Sen miehen piti olla minun elämäni rakkaus ja nyt yhtäkkiä asutaan erossa ja kuitenkin näen miehessäni edelleen niitä samoja piirteitä joihin rakastuin. Toisaalta, molempien arkea on helpottanut se, että ei tarvitse kinastella mistään kenenkään kanssa. Meillä on niin eri tyyli elää tätä elämää. Rupesimme seurustelemaan parikymppisinä ja erot alkoivat näkyä vasta myöhemmin. Kasvettiinko sitten erilleen, en tiedä. Kipeää tekee. Toiset päivät on parempia kuin toiset. Välillä kaipaan miestäni aivan kamalasti, toisina päivinä on sen verran tekemistä ettei ehdi olla niin paljon omissa ajatuksissa. Miehestäni minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana. Siinä on todella rehti ja hyvä mies, ja hyvä isä. Mutta ei kai sitten se sopiva minulle.
Vaikeinta on ajatus miehestäni toisen naisen kanssa. Tiedän, että ollaan menossa aika eri vaiheissa tämän eron suhteen. Itse kipuilen kovasti, toinen ehkä on siirtynyt jo eteenpäin. En tiedä miksi kiusaan itseäni sillä ajatuksella koska se ei tuota minulle mitään muuta kuin kauheaa ahdistusta. Järki sanoo, että erottu ollaan ja asutaan eri osoitteissa ja mies on vapaa tekemään mitä haluaa ja kenen kanssa haluaa. Tämän tiedostan. Silti olen asiasta ihan rikki. Mieheni on asian suhteen ollut hienotunteinen, ei ole kertonut minulle mitään (ei sillä että asia minulle enää kuuluisi) ja kohtelee minua edelleen hellästi, halaa jos näyttää että halausta tarvitsen. Huomaan että välittää vielä. Olenkin monta kertaa sanonut, että tämä eroaminen olisi paljon helpompaa jos lähtisi vaan ovet paukkuen. Mutta nyt pitäisi saada rakkaus muuttamaan muotoaan. Ja huomaan, että käytän edelleen sanaa mieheni, ex-mies olisi varmaan lähempänä vaikka ero ei vielä virallinen olekaan.
Ai että kun osaa kuuppa olla pyörällä! Mielessä pyörii niin paljon kysymyksiä: teenkö nyt virheen kun eroan? Kestäisinkö ne puutteet mitä suhteessamme oli? Muuttuisiko arki sitten kun lapset olisivat isompia? Vieläkö tämän saisi toimimaan? Suhteessamme toimi moni asia, mutta sitten taas oli asioita, joiden kanssa kipuiltiin vuosia. Johtuuko omat tunteet vaan siitä kun on ollut niin pitkään toisen kanssa ja tuntee toisen aikalailla joka kantilta? Ja on tottunut siihen millaista toisen kanssa on. Syvä huokaus...Kuka jaksoi tänne asti lukea niin kertokaa omia kokemuksianne. Milloin alkoi helpottaa? Koska huomasitte, että ei kaipaakaan toista enää niin paljoa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
No jaa. Aika lailla pyörit oman napasi ympärillä vaikka kuvioissa on pienet lapset! Mietipä vähän mikä elämässä on loppupeleissä tärkeintä.
Tämä erillään asuminen saattaa olla vain hyväksi teille molemmille. Näytät selvästi arvostavan lastesi isää. Miten oli parisuhteen aikana? Arvostitko yhtä paljon kuin nyt? Voisitte yhdessä miettiä (mikäli miehesi on vielä vapaa) onko teillä mahdollisuutta/halua korjata entisen parisuhteen ongelmia. Kyse on vain teidän kypsyydestä.. Lasten kannaltakin tämä olisi ihanteellinen ratkaisu.
Vaikea arvioida tilannettanne, koska et konkreettisesti kerro, että minä tyyppisistä ongelmista oli kyse. Sanot mm. että ", koska arki vaan alkoi olla liian raskasta. Ainaista kinastelua milloin mistäkin..." Lisäksi tulee etsille, että "erot alkoivat näkyä vasta myöhemmin." ja "oli asioita, joiden kanssa kipuiltiin vuosia." Voisitko vähän avata, että mitä oli tuo arjen raskaus tarkoitti kohdallanne. Mihin liittyvistä asioista kinastelitte (esim. rahankäytöstä, kotitöistä, menemisistä?)? Entä mitä olivat teidän välillänne näkyvät erot? Entä minkä asioiden kanssa kipuilitte vuosia? Tämä auttaisia kovasti se arvioinnissa, että kannattaako vielä yrittää vai onko viisaampaa luovuttaa. Nuo lukijan arvailujen varaan jäävät asiat voivat nimittäin olla pienempiä tai isompia.
Hei Heli36
Kirjoitit eroon liittyvistä tunteistasi, joita mielelläsi jakaisit toisten kanssa. Vertaistuki onkin monessa asiassa, myös eron tiimellyksessä, rakentava tapa käydä luopumis- ja uudelleenrakentumisprosessia läpi. Joissain seurakunnissa järjestetään eroryhmiä juuri tätä tarkoitusta varten. Voit halutessasi kysyä sellaista asuinpaikkakuntaasi lähellä olevista seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksista tai perhetyöstä vastaavalta papilta/diakonilta. Myös yksilönä voi toki hakea em. paikoista tukikeskusteluja.
Usein eron läpikäymistä helpottaa juuri se, että tietää ajatustensa ja tunteidensa kuuluvan asiaan, tällöin uskaltaa käydä ne läpi eikä yritä pyrkiä vain torjumaan niitä
Toivon sinun saavan kaipaamaasi tukea.
Merja, diakoni
Miksi aloittaja ja miehensä eivät ole hakeutuneet pareille/lapsiperheille yhteiskunnankin järjestämään psykologin/pariterapeutin avun piiriin? Olisi kannattanut vaikka maksaa yksityisestä terapiasta ja nytkin olet itse esim. neuvolapsykologin avun tarpeessa ja pikkulasten äitinä pääsisit varmaan jonottamatta juttelemaan. Tulee tunne että et halua käsitellä omaa osuuttasi ongelmiin, omia ahdistuksiasi, kyvyttömyyttäsi olla hyvä vaimo ja äiti yhtaikaa. Onko omassa lapsuudessasi raskaita, kätkettyjä muistoja, jotka tulee työstää nyt??
Kuulostaa aika heppoisilta jutuilta. Erosit hyvästi miehestä, jota vielä rakastat? Oletko nyt ihan tolkuissasi?
Mitä kinastelua? Riitelyäkö? Jos ei nyrkit heilu, mutta ajoittain on kinaa, niin siksikö erositte?
No olen mies, mene ja tiedä teistä naisista...
Käyt läpi surua. Mutta muistathan? Lapset. Heidän arkensa, kasvunsa on ihan ykkösjuttu nyt ja eteen päin, aivan sama mitä muuten asumuserossa ollessanne lasten isän kanssa päätättekkin.
Kyllä ymmärrän tuon, jos voimat nykyelämän pyörityksessä menee siihen, että kotona on puolison kanssa kireä ilmapiiri- Jos mistään ei voi ns hiljaa jutellen puhua asiat asioina.
Minulle on ero jo itselleni historiaa. Kun työstää ensimmäiset kolmisen vuotta sitä, että nyt onkin- hyvässä ja pahassa, yksin. seuraavina vuosina näkee jo muun maailman valot, ja jossain 8-12 vuoden tienoilla alkaa tajuta että on vapaa- ihan samoin kuin silloin tyttösenä joka lähti työn perään urhelukassissa koko vähä oma.
Älä mene tässä ketjussa syyllistäjien ansoihin. Käy läpi asioita rauhassa, elä arkea. Miehen kanssa eläessä kun on ne puolensa, mutta rauha ja vapaus puuttuvat. Valinta voi olla vaikea jos haluaisi molemmat- mutta, niitä ei voi saada kaikkia.
Itse olin jo kun 17 vuotta kulunut, etsimässä paria. Löysin? Kotirauhanrikkojan, eksänsä asioita metelöivän, kontrollointihaluisen, mustasukkaisen olemattomista- kyttääjän, joka ei löytänyt sitten mitään huomauttelun aihetta- kun sitä ei ole, mutta huutoa tuli silti.
Kun kajosi työelämäni juttuihin, pistin poikki. En jaksa sitä huutoa. En omassa kodissani, en jaksa isompaa kaupunkia enkä matkustuskuluja, ja ruokkia ketään toista aikuista ihmistä.
Täysi pettymys siis. Mutta ainakin olen viisastunut, ja, onneksi omat lapseni ovat jo kolmannellakymmenennellään, toinen pitkällä.
Neuvo, jos sitä tarvitset, on että mieti millainen on sinun elämäsi eteen päin? Onko sinulla omia totettamista vaille jääneitä elämäntoiveita. Työelämässä, harrastuspuolella. Ja millaista elämäsi on kun se on sinusta mukavasti rullaavaa- voit vaikka piirtää tai maalata siitä kuvia, tai työstää käsityöksi, tai ottaa valokuvia niistä asioista jotka sinulle ovat tärkeitä- tai kirjoittaa kirjeen itsellesi, sinuna jonka tunnet. Tunnetko?
Moni naisenpuoli elää elämänsä joidenkin odotusten mukaan. ensin pitää olla isin ja äidin kiltti tyttö, tapahtui ja oli kotona/koulussa ym mitä ja miten tahansa.
Seuraavaksi pitää kouluttautua kuten vanhempi/vanhemmat käskivät/toivoivat.
Sitten onkin joko puurtamisen, ja/tai parinmuodostuksen vuoro.
Pian huomataan liitossa että miehet on miehiä, ja naiset ei oo miehiä, se joka on töissä ja tuo leipää perheeseen on kuormitettu yli, mutta toinen on "vain" perheenäiti.
Toinen ja viimeinen neuvo. Unohda mitä roolituksia sinulla on elämässäsi ollut. Katso vaikka joku kerta ammattialoja mitä on olemassa. Osuu, jos kerron sinulle, että rallia ajava nainenkin on monesti äiti. Eläinlekurilla voi olla liitto kunnossa pitkistä ajamisista ja päivystyksistä huolimatta, ja niin edespäin. Minulla itselläni on onnekas sattuma ollut oma edesmennyt isä. Hän suhtautui aivan samoin, olipa kaverinaan mitä tahansa tekemässä poika, tai tytär- että roolituspeikkoa minun elämässäni ei ole ollut, mutta jonkinlainen yksinäisyyden tuntemus joskus, kun miesporukkaan en sovellu, ja naisten jutut ovat minulle vieraita. Toki sujuu nuo naisten työt... Mutten pidä niistä. Pidän luonnossa liikkumisesta, siellä selviytymisestä. Eläimiä olen hoitanut jopa työkseni- Ja pidän rauhallisesta elästä, missä kaikella tekemisellä on jokin tosiasiallinen tarkoitus, mielekkyys.
Ei sillä ole mitään merkitystä, onko minulla mies. Sillä on merkitystä että olen jo sen osuuden hoitanut, missä lapset olivat nuorempia. Lainalapset... Harvoin lapset ovat ihmisen koko elämä, joka on elettävä sekin. Mieluiten sen itse ainakin teen niin, että minulla on hyvä olla itselläni. Pieniä asioita lopulta. Työtä mitä tykkään tehdä. Ruokaa mikä maistuu hyvältä ja ravitsee. Kohtaamisia luonnossa, ja unta, aamutee, lemmikin tervehdys minulle.
Monia hyviä asioita, ihan täyttä omaa elämääni- ainoa jonka vielä vaihtaisin, on asuinpaikka kaupunkialueelta ihan korpeen.
Kun katsot omaa rakkauttasi. Voitko vielä sinäkin päivänä rakastaa, kun huomaat että toinen ihminen ei ole jalustalla eri asunnossa? Kun taas ahdistaa se kina, huono ilmapiiri? Jos kaikkenne yrititte ja sittenkin tilanne on tuo, miettisin muita vaihtoehtoja vakavasti- elämäksi itselleni, mikäli noin olisi kohdallani.