Lyhyt johdanto siihen miten ennenkin "natohihhulit" ovat saaneet aikaan surua ja kärsimystä Suomelle.
1600-luvun alussa Ruotsi soti kaikkia naapureitaan vastaan. Kalmarin sota päättyi ruotsalaisten tappioon. Se joutui maksamaan kovat sotakorvaukset, joita maksoi myös itäisen läänin (Suomen) kansa. Ruotsi joutui tunnustamaan Tanskan vallan Jäämerellä. Venäjälle valittiin ensimmäinen Romanov.
Vuonna 1700 Tanskan aloitteesta se ja Venäjä, Puola sekä Saksi hyökkäsivät Ruotsia vastaan. Hyökkäys tuli kahtaalla. ”Puola hyökkäsi Liivinmaalle (nyk. Viro ja Latvia) ja Tanska Ruotsin liittolaisen Holsteinin alueelle. Suomalaiset joukot torjuivat Puolan ryntäyksen, ja Ruotsi Englannin ja Hollannin laivaston avustamana lannisti Tanskan rauhaan” (Jouko Vahtola: Suomen historia. Otava 2004).
”Syyskuussa 1700 tsaari Pietari julisti sodan Ruotsille ja hyökkäsi Inkerinmaalle. Kaarle XII oli jo tehnyt päätöksen sotavoimien viemisestä omassa johdossaan Puolaa vastaan. Nyt hän vei joukkonsa nopeasti venäläisiä vastaan, yllätti ja voitti heidät perinpohjaisesti Narvan taiselussa 20.11.1700. Voiton ratkaisivat etupäässä ruotsalaiset joukko-osastot, suomalaisten panos rajoittui taisteluiden jälkeiseen mellasteluun. (Isovihassa mellastelu kostettiin, merk. JS) Ruotsi oli näin nopeasti lyönyt hajalle koko mahtavan liittokunnan. Sen arvovalta nousi, ja sillä oli hyvät mahdollisuudet saada vahvoja liittolaisia ja neuvotella rauhasta, mutta Kaarle XII kieltäytyi jääräpäisesti antautumasta keskusteluun Puolan ja Venäjän mielestään moraalisesti ala-arvoisten hallitsijoiden kanssa. Vain miekkaa hän aikoi heille tarjota. Ruotsi eristi nyt itse itsensä” (Vahtola).
Kuninkaamme käsittämätön sotapolitiikka vei runsaasti suomalaisia Venäjän vastaisiin taisteluihin pitkin Venäjän maaperää. Ratkaiseva tappio tuli Pultavassa kesäkuussa 1709. Puola ja Tanska hyökkäsivät heikentyneen Ruotsin maaperälle. Tsaari Pietari tarjosi Ruotsille rauhaa melko edullisin ehdoin, mutta Ruotsi torjui sen. Venäjä valtasi Viipurin ja Käkisalmen läänin, mutta kuninkaamme Kaarle XII vehkeili Turkin kanssa ja sai sen aloittamaan sodan Venäjää vastaan. Tämä viivästytti venäläisten maaperällemme tuloa. Keväällä 1713 Venäjä nousi Helsinkiin. Suomi ei saanut Ruotsista mitään apua. ”Suomi oli Ruotsille periferinen, kurja ja köyhä alue, Tukholman ”suojamuuri ja ruoka-aitta” (Vahtola). Suuri Pohjan sota (isoviha) oli siihen mennessä suomalaisen väestön kovin koettelemus.
Venäjä rakensi Pietarin, josta tuli pääkaupunki vuonna 1712.
1600-luvun alussa Ruotsi soti kaikkia naapureitaan vastaan. Kalmarin sota päättyi ruotsalaisten tappioon. Se joutui maksamaan kovat sotakorvaukset, joita maksoi myös itäisen läänin (Suomen) kansa. Ruotsi joutui tunnustamaan Tanskan vallan Jäämerellä. Venäjälle valittiin ensimmäinen Romanov.
Vuonna 1700 Tanskan aloitteesta se ja Venäjä, Puola sekä Saksi hyökkäsivät Ruotsia vastaan. Hyökkäys tuli kahtaalla. ”Puola hyökkäsi Liivinmaalle (nyk. Viro ja Latvia) ja Tanska Ruotsin liittolaisen Holsteinin alueelle. Suomalaiset joukot torjuivat Puolan ryntäyksen, ja Ruotsi Englannin ja Hollannin laivaston avustamana lannisti Tanskan rauhaan” (Jouko Vahtola: Suomen historia. Otava 2004).
”Syyskuussa 1700 tsaari Pietari julisti sodan Ruotsille ja hyökkäsi Inkerinmaalle. Kaarle XII oli jo tehnyt päätöksen sotavoimien viemisestä omassa johdossaan Puolaa vastaan. Nyt hän vei joukkonsa nopeasti venäläisiä vastaan, yllätti ja voitti heidät perinpohjaisesti Narvan taiselussa 20.11.1700. Voiton ratkaisivat etupäässä ruotsalaiset joukko-osastot, suomalaisten panos rajoittui taisteluiden jälkeiseen mellasteluun. (Isovihassa mellastelu kostettiin, merk. JS) Ruotsi oli näin nopeasti lyönyt hajalle koko mahtavan liittokunnan. Sen arvovalta nousi, ja sillä oli hyvät mahdollisuudet saada vahvoja liittolaisia ja neuvotella rauhasta, mutta Kaarle XII kieltäytyi jääräpäisesti antautumasta keskusteluun Puolan ja Venäjän mielestään moraalisesti ala-arvoisten hallitsijoiden kanssa. Vain miekkaa hän aikoi heille tarjota. Ruotsi eristi nyt itse itsensä” (Vahtola).
Kuninkaamme käsittämätön sotapolitiikka vei runsaasti suomalaisia Venäjän vastaisiin taisteluihin pitkin Venäjän maaperää. Ratkaiseva tappio tuli Pultavassa kesäkuussa 1709. Puola ja Tanska hyökkäsivät heikentyneen Ruotsin maaperälle. Tsaari Pietari tarjosi Ruotsille rauhaa melko edullisin ehdoin, mutta Ruotsi torjui sen. Venäjä valtasi Viipurin ja Käkisalmen läänin, mutta kuninkaamme Kaarle XII vehkeili Turkin kanssa ja sai sen aloittamaan sodan Venäjää vastaan. Tämä viivästytti venäläisten maaperällemme tuloa. Keväällä 1713 Venäjä nousi Helsinkiin. Suomi ei saanut Ruotsista mitään apua. ”Suomi oli Ruotsille periferinen, kurja ja köyhä alue, Tukholman ”suojamuuri ja ruoka-aitta” (Vahtola). Suuri Pohjan sota (isoviha) oli siihen mennessä suomalaisen väestön kovin koettelemus.
Venäjä rakensi Pietarin, josta tuli pääkaupunki vuonna 1712.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Suuri Pohjan sota päättyi Uudenkaupungin rauhansopimukseen. Uudenkaupungin rauhan raja liitti Suomen maantieteellisesti elimellisemmin Venäjään kuin meren erottamaan Ruotsiin.
”Viipurin provinssi oli Venäjälle mitä tärkein uuden pääkaupungin Pietarin strategisena suoja-alueena, joskin se oli yhä suppea siihen tarkoitukseen. Venäjällä alettiin kiinnittää huomiota koko Suomen hyödyllisyyteen tässä tarkoituksessa. Kun Suomi oli lisäksi varustamaton, Venäjän vihollisten pelättiin käyttävän sitä astinlautana Venäjälle. Oli siis syntynyt asetelma, jossa keskeistä oli Venäjän huoli Pietarin turvallisuudesta” (Vahtola).
Arvovaltainen Arvid Horn totesi, että rauhanpolitiikka oli Suomen kannalta myös parasta puolustuspolitiikkaa. ”Horn oli taitava reaalipoliitikko, joka tunsi maansa heikkouden ja varoi loukkaamasta Venäjää, muttei myöskään alistunut sen käskyläiseksi. Kun tsaari tyrkytti erästä sukulaistaan Ruotsin kruununperijäksi, valtiopäivät julistivat suorasukaisesti, ettei Ruotsin kruununperimys kuulu Venäjälle sen enempää kuin Venäjän Ruotsille, ja hallitus pyysi Englannin laivastoa näyttäytymään Suomenlahdella” (Eino Jutikkala, Kauko Pirinen: Suomen historia. WSOY 2002). Hornia voitaneen pitää myöhempien vanhasuomalaisten kuten Paasikiven edeltäjänä.
Arvovaltainen Arvid Horn totesi, että RAUHANPOLITIIKKA oli Suomen kannalta myös PARASTA PUOLUSTUSPOLITIIKKAA. ”Horn oli taitava reaalipoliitikko, joka tunsi maansa heikkouden ja varoi loukkaamasta Venäjää, muttei myöskään alistunut sen käskyläiseksi.
Seuraava aikansa "natohihhulien" seikkailu.
Ruotsi päätti aloittaa sodan Venäjää vastaan heinäkuussa 1741. Turpiin tuli ja venäläiset joukot ottivat koko nykyisen Suomen alueen uudelleen valvontaansa. Tähän sotaan liittyy maamme myöhempää historiaa ajatellen pari mielenkiintoista asiaa. Vuosia 1742–43 sanotaan pikkuvihaksi. ”Pikkuviha ei ollut samanlainen kärsimys kuin aikaisempi miehityskausi. Kotimaisista virkamiehistä valtaosa jäi paikoilleen, oikeudenkäyttö toimi liki entiseen tapaan, eikä maan tapojen noudattamista muutoinkaan vastustettu. Pikkuvihan aikana pidettiin myös kahdet maapäivät, joilla keskusteltiin myös keisarinnan antamasta manifestista” (Eskola).
Kyseinen keisarinnan manifesti oli Elisabetin maaliskuussa 1742 Suomen kansalle annettu. ”Siinä hän korosti, kuinka Ruotsi oli aloittanut sodan aiheettomasti ilman rauhaa toivovien alamaisten tahtoa. Hänen oli pakko tuoda sotavoimansa Suomeen, mutta hän lupasi sen asukkaille suojaa ja turvaa, jos nämä eivät tehneet vastarintaa eivätkä avustaneet Ruotsin joukkoja. Tämän lisäksi keisarinna lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat erota Ruotsin vallan alta ja perustaa oman hallituksen ja itsenäisen valtakunnan” (Vahtola).
Tietysti manifesti oli osa sotapropagandaa, mutta ”ajatus Suomen itsenäisyydestä ylitti propagandatavoitteet. Suomea ehkä ajateltiin vakavissaankin Venäjälle uskolliseksi puskurivaltioksi suojaamaan Pietaria” (Vahtola). Tämä oli ensimmäinen kerta kun Suomea ajateltiin itsenäisenä valtiona.
”Elossa oli vielä paljon niitä ihmisiä, jotka olivat kokeneet isovihan järkytyksen. He saattoivat kokea, että nyt miehittäjä kohteli suomalaisia asiallisesti ja hyväntahtoisesti eli Elisabetin lupauksen mukaisesti.” Erityisen tärkeää myöhempiä tapahtumia ajatellen oli, että ”Voitiin havaita, että venäläinenkin esivalta saattoi turvata yhteiskuntajärjestyksen ja laillisuuden ja että elämä venäläisen hallitsijan alaisuudessa ei ollut mahdotonta. Suomen asioita pyrittiin hallitsemaan järjestyksessä ja jopa kehittämään niitä” (Vahtola).