"Yhden yön juttu" vai "lähellä uskottomuutta"?
En tiedä. Parisuhteemme oli umpikujassa. En ole koskaan kyennyt pettämään avopuolisoani, ei ole tullut tarvetta eikä mitään houkutuksia. Tyrkkyjä kyllä joskus ravintolassa, mutta olen luontevasti antanut ymmärtää ettei mitään saumaa.
Olimme riidelleet henkiseen vereslihaan asti, pahoittaneet toistemme mielen, tarkoituksellisia loukkauksia puolin ja toisin. Moneen kuukauteen ei mitään läheisyyttä fyysisesti eikä henkisesti. Itsetuntoni alkoi olla nollassa. Mietin usein onko minusta enää ikinä mihinkään, jäänkö pystyyn kuolleeksi ruumiiksi. Masentunutta, elämään kurjistunutta ihmistä ei kukaan huoli. Olotilani näkyi varmasti jo kroonisesti kilometrien päähän.
Työmatka. Ei mitenkään tavatonta. Kolme yötä maailmalla. Viimeinen illanvietto hotellin ravintolassa. Mielenkiintoinen mies osoitti kiinnostusta. Tällä kertaa avoimesti, vaikka oli viihtynyt lähelläni koko matkan ajan. Keskustelimme asiallisesti sulkemisaikaan asti, viimeiset baarissa, jatkoille huoneeseeni. En edes olettanut tuon varatun miehen tekevän aloitetta. Mutta hän teki, viattomasti. Halusi minua, sen näki ettei ollut pelkkää flirttailua.
Se teki itsetunnolle hyvää. Näin peilistä kasvoni ja tajusin etteivät ne ole minun kasvoni. Minähän olen aina ollut iloinen, pirteä, elämänhaluinen ja se on myös näkynyt. Näky peilissä oli kammottava. En juuri kuunnellut miestä, mietin asioita itsekseni. Ymmärsin että jos eroan voin vielä saada elämänhaluni takaisin. Mutta pystyisinkö koskaan lähestymään ketään miestä. Tai sietäisinkö kenenkään miehen läheisyyttä, siis muun kuin nykyisen mieheni. Estin miestä koskettamasta muutoin kuin paljasta selkääni paidan alla, suukkoja poskille, otsaan, muttei suulle. Kosketus oli miellyttävä, mutta sen enempään en kyennyt.
Pala nousi kurkkuun: miksei se voinut olla oma rakkaani. Miksei hän enää halua lähelleni, miksei halua koskea? Tunsin miehen lämpenevän ja ilmoitin että parempi hänen lähteä nukkumaan. Hän oli samaa mieltä ja pahoitteli käytöstään. Saattoi joutua jonkinlaisen morkkiksen valtaan. Emme olleet pahemmin humalassa vaikka muutama olut olikin pitkän illan mittaan juotu. Mies lähti, emme seuraavana päivänä käsitelleet asiaa, vaan käyttäydyimme normaalisti. En tiedä hänen ajatuksiaan, mutta itse kieriskelin edelleen parisuhteeni kiemuroissa. Miksei minulla olisi oikeutta nauttia miehen läheisyydestä? Menen kotiin ja ilmoitan että suhteemme on ohi ja sen jälkeen voin huoletta pelehtiä kenen kanssa huvittaa. Niinkö? Toisin kävi.
Palattuani mieheni otti suhteemme käsittelyyn. Keskustelimme pitkään, läpi yön ja töiden jälkeen monta päivää ja yötä. Totesimme rakastavamme toisiamme, vain ja ainoastaan toisiamme. Emme kykene suhteisiin muiden kanssa. Olikohan miehenikin joutunut jossain välissä houkutuksiin? Aika vakuuttavalta hän kuulosti puheissaan. En kysynyt enkä aiokaan kysyä, kertoo jos haluaa mutta jos niin on, niin olemme kuitenkin päätyneet samaan tulokseen molemmat. Sen jälkeen riidat ovat olleet pienimuotoisia, lyhyitä ja sopineet asiat pian riidan jälkeen. Yksikään riita ei ole johtanut toistemme solvauksiin tai eropuheiden esiin tuontiin. Yritämme parhaamme mukaan rakentaa kaikkea uudelleen. Ongelmat tiedetään, mutta niiden karttaminen on vaikeaa kun johtuvat ulkopuolisista ihmisistä. Yritämme oppia uutta suhtautumistapaa niihin. Olemme nyt nukkuneet lähekkäin jo viikon yhteen menoon. Paremmalta ei ole tuntunut kuin.... niin, koskakohan?
Yhden yön juttu - jos niin voi sanoa - koitui eduksemme. Itsetuntoni sai ensimmäisen askeleen parempaan. Sen askeleen jälkeen oman mieheni tuki on parantanut tilannetta edelleen. Itsetunnolla on vahva merkitys parisuhteen ylläpidossa ja kohentamisessa.
En tiedä. Parisuhteemme oli umpikujassa. En ole koskaan kyennyt pettämään avopuolisoani, ei ole tullut tarvetta eikä mitään houkutuksia. Tyrkkyjä kyllä joskus ravintolassa, mutta olen luontevasti antanut ymmärtää ettei mitään saumaa.
Olimme riidelleet henkiseen vereslihaan asti, pahoittaneet toistemme mielen, tarkoituksellisia loukkauksia puolin ja toisin. Moneen kuukauteen ei mitään läheisyyttä fyysisesti eikä henkisesti. Itsetuntoni alkoi olla nollassa. Mietin usein onko minusta enää ikinä mihinkään, jäänkö pystyyn kuolleeksi ruumiiksi. Masentunutta, elämään kurjistunutta ihmistä ei kukaan huoli. Olotilani näkyi varmasti jo kroonisesti kilometrien päähän.
Työmatka. Ei mitenkään tavatonta. Kolme yötä maailmalla. Viimeinen illanvietto hotellin ravintolassa. Mielenkiintoinen mies osoitti kiinnostusta. Tällä kertaa avoimesti, vaikka oli viihtynyt lähelläni koko matkan ajan. Keskustelimme asiallisesti sulkemisaikaan asti, viimeiset baarissa, jatkoille huoneeseeni. En edes olettanut tuon varatun miehen tekevän aloitetta. Mutta hän teki, viattomasti. Halusi minua, sen näki ettei ollut pelkkää flirttailua.
Se teki itsetunnolle hyvää. Näin peilistä kasvoni ja tajusin etteivät ne ole minun kasvoni. Minähän olen aina ollut iloinen, pirteä, elämänhaluinen ja se on myös näkynyt. Näky peilissä oli kammottava. En juuri kuunnellut miestä, mietin asioita itsekseni. Ymmärsin että jos eroan voin vielä saada elämänhaluni takaisin. Mutta pystyisinkö koskaan lähestymään ketään miestä. Tai sietäisinkö kenenkään miehen läheisyyttä, siis muun kuin nykyisen mieheni. Estin miestä koskettamasta muutoin kuin paljasta selkääni paidan alla, suukkoja poskille, otsaan, muttei suulle. Kosketus oli miellyttävä, mutta sen enempään en kyennyt.
Pala nousi kurkkuun: miksei se voinut olla oma rakkaani. Miksei hän enää halua lähelleni, miksei halua koskea? Tunsin miehen lämpenevän ja ilmoitin että parempi hänen lähteä nukkumaan. Hän oli samaa mieltä ja pahoitteli käytöstään. Saattoi joutua jonkinlaisen morkkiksen valtaan. Emme olleet pahemmin humalassa vaikka muutama olut olikin pitkän illan mittaan juotu. Mies lähti, emme seuraavana päivänä käsitelleet asiaa, vaan käyttäydyimme normaalisti. En tiedä hänen ajatuksiaan, mutta itse kieriskelin edelleen parisuhteeni kiemuroissa. Miksei minulla olisi oikeutta nauttia miehen läheisyydestä? Menen kotiin ja ilmoitan että suhteemme on ohi ja sen jälkeen voin huoletta pelehtiä kenen kanssa huvittaa. Niinkö? Toisin kävi.
Palattuani mieheni otti suhteemme käsittelyyn. Keskustelimme pitkään, läpi yön ja töiden jälkeen monta päivää ja yötä. Totesimme rakastavamme toisiamme, vain ja ainoastaan toisiamme. Emme kykene suhteisiin muiden kanssa. Olikohan miehenikin joutunut jossain välissä houkutuksiin? Aika vakuuttavalta hän kuulosti puheissaan. En kysynyt enkä aiokaan kysyä, kertoo jos haluaa mutta jos niin on, niin olemme kuitenkin päätyneet samaan tulokseen molemmat. Sen jälkeen riidat ovat olleet pienimuotoisia, lyhyitä ja sopineet asiat pian riidan jälkeen. Yksikään riita ei ole johtanut toistemme solvauksiin tai eropuheiden esiin tuontiin. Yritämme parhaamme mukaan rakentaa kaikkea uudelleen. Ongelmat tiedetään, mutta niiden karttaminen on vaikeaa kun johtuvat ulkopuolisista ihmisistä. Yritämme oppia uutta suhtautumistapaa niihin. Olemme nyt nukkuneet lähekkäin jo viikon yhteen menoon. Paremmalta ei ole tuntunut kuin.... niin, koskakohan?
Yhden yön juttu - jos niin voi sanoa - koitui eduksemme. Itsetuntoni sai ensimmäisen askeleen parempaan. Sen askeleen jälkeen oman mieheni tuki on parantanut tilannetta edelleen. Itsetunnolla on vahva merkitys parisuhteen ylläpidossa ja kohentamisessa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
omasta kokemuksesta voin sanoa että kannattaa yrittää puhua! Ja vaikka vähän kerrassaan lisätä sitä läheisyyttä. Nyt yli 30-v avioliiton jälkeen sanon, että uskollisuus on kova juttu, jota nyt osaan arvostaa aivan erityisesti! Se kannattaa, vaikka välillä itse jostain luopuisikin. Ei toisen ihmisen tarvitse täyttää minun kaikkia toiveitani ja olla täydellinen. Riittää että suurista ja tärkeistä asioista puhutaan samaa kieltä. Iloa elämäänne, hyvin menee!
Kerroitko miehellesi rehellisesti matkalla sattuneesta tapauksesta?
Ymmärsin, että palattuasi miehesi teki keskusteluun aloitteen.
Kolmenpäivän erossa oli siis tarpeeksi hänelle käynnistämään pohdinnat. Ei mikään tyhmä eikä turha mies.
Ja kun samalla sinulle sattui tämä 'tapaus' joka taas sai sinut ajattelemaan asioita, niin kyllähän teillä tuuri kävi.
Ja kun tämä ero, vaikkakin lyhyt, oli ulkoisista syistä johtunut eikä oma valinta, niin se antoi hyvän mahdollisuuden miehellesi asioita ajatella.
Pitäkää siitä kiinni.
Niinhän sitä sanotaan ettei onnea voi olla sekä rahassa että rakkaudessa (terv. nimim. köyhä-ei lottoa...).
Yritän pitää kiinni, niin yrittää hänkin. Meillä molemmilla on paha tapa ilmaista asiat turhankin suoraan ja hyökkäävällä tyylillä, molemmilla on myös paha tapa reagoida vastahyökkäyksellä. Malttia ja toisen kunnioittamista opetellaan - sitä keskustelutasoa, jonka kumpikin hallitsi hyvin vielä suhteen alussa. Vastaavasti kumpikin yrittää kuunnella mitä toisella on sanottavaa, vaikkei asiaa ilmaisekaan huutamalla ;)
Ja totta, mies teki aloitteen. Hän todellakin tarvitsee omaa aikaa asioiden pohtimiseen, lisäksi ongelman tiedostamisen täytyy lähteä hänestä itsestään. Ei auta jos minä otan jonkun asian esiin. Siihen hän ei reagoi, vasta kun hän itse kokee saman asian ongelmaksi.