Esplanaadi

ESPLANADI

Sinä yönä minä itkin yksin murheissain.
Kuljin Esplanadia pitkin, vettä satoi vain.
Oi veljet taisin mennä juomaan Kappeliin.
Kun whisky valui päähän lainkaan katsomatta säähän
niin taisivat multa huolet murheet kaikki mennä pois, taisivat mennä pois.

Aamulla kun palasin ja kiristelin vyötä,
sanoi talonmies hyvän huomenen, mut minä hyvää yötä.
Ja painuin pehkuihin, vähän ohimoita koittelin,
sillä olin niin sairas mies kuin mies voi olla kukaties,
kun surujansa mukanansa raahaa meni minne vain, meni minne vain.

Illalla sitten heräsin kun ikävästi puhelin soi.
Kuulokkeen korvaani keräsin ja sanoin oi oi voi,
sillä päätäni särki niin, että jyske kuului Hampuriin,
sillä olin niin sairas mies kuin mies voi olla kukaties,
kun surujansa mukanansa raahaa meni minne vain, meni minne vain.

Olin potkut saanut työstäni, sen sieltä kuulla sain.
Silloin jostain vintin komerosta matkalaukun hain.
Ei ollut rahaa ruokaan, ei juomaan, asuntoon.
Niin olin köyhä kuin kirkon rotta, tää maailma ei mua ymmärrä, ihan totta,
sillä täytyyhän joskus munkin saada olla surullinen, olla surullinen.

Läksin siitä matkustamaan kohti mummolaa,
mut kengät kului loppuun jo ennen Hollolaa.
Mut eivät ihmiset mun pyynnöistäni huolineet, ne eivät välittäneet surustain,
vaan sanoivat: hän menköön sosiaalihuoltoon, ja jos ei, niin kukaties vaikka kuolkoon,
mut minä kun en mistään sellaista löytänyt niin jatkoin mummolaan - paljasjaloin vaan.

Aamulla kun aurinko nousi ja lumi peitti maan,
joku poliisi joutui kuolleen miehen tieltä korjaamaan.
Ettei autot kolhiintuisi, eikä ihmiset kauhistuisi.
Siis, jos joku suruistansa piittaa niin silloin ne kaikki merkit kuolemaan jo viittaa,
kun tässä elää maailmassa niin ylen ihanassa - hyvinvointivaltiossa.