Hieman pelokkaasti kirjoitan tänne, kun kaikki vastaukset aina on tuota erohokemaa.Kerronpa ensin mikä on tausta..
Tapasin miehen 2,5 vuotta sitten. Olimme tuttuja vuosien takaa, mutta vasta tuolloin päädyimme yhteen. Olin ihastunut vaikkakin kipuilin edellistä suhdettani. Pian kuvioon tuli epävarmuus. Tuntui, että tunteiden olisi pitänyt kasvaa voimakkaammiksi. Halusin ja haluan edelleenkin olla tämän ihmisen kanssa ja siksi paine tunteista on seurannut minua koko tämän ajan.
Välillä pystyn olemaan ihan rauhassa ja elämä sujuu uomissaan. Sitten epäilykset ottavat jälleen vallan ja alan pohtia mielessäni, että onko tässä sittenkään tarpeeksi rakkautta elinikäisen yhdessäoloon. Olemme kuin paita ja peppu ja vaikutamme varmasti ulospäin onnellisilta. Kuitenkin olen kateellinen muille pareille heidän tunteidensa vahvuudesta. En koe olevani päättömän rakastunut vaan arki on sellaista tasaista. Kaipaisin tietty voimakkaita tunnekokemuksia ja mietin sellaistako sen pitäisi olla.
En ole uskaltanut muuttaa yhteen mieheni kanssa, koska olen epävarma. En osaa mieltää tulevaisuuttani kenenkään muun kanssa kuin mieheni, mutta pelkään, että joutuisinkin hänestä luopumaan.
En tiedä osasinko selittää tilannettani tarpeeksi hyvin. Olisiko täällä samanlaisia ajatuksia omaavia, mutta suhteessaan jatkaneita ja ihan tyytyväisiä ihmisiä? Haaveena minullakin on oma talo, lapset ja tulevaisuus yhdessä. Kuinka siis toimia? Meillä ei ole suuria riitoja, koen vetovoimaa miestäni kohtaan ja meillä on samat arvot.
Kiitos vastauksista jo etukäteen!
Tapasin miehen 2,5 vuotta sitten. Olimme tuttuja vuosien takaa, mutta vasta tuolloin päädyimme yhteen. Olin ihastunut vaikkakin kipuilin edellistä suhdettani. Pian kuvioon tuli epävarmuus. Tuntui, että tunteiden olisi pitänyt kasvaa voimakkaammiksi. Halusin ja haluan edelleenkin olla tämän ihmisen kanssa ja siksi paine tunteista on seurannut minua koko tämän ajan.
Välillä pystyn olemaan ihan rauhassa ja elämä sujuu uomissaan. Sitten epäilykset ottavat jälleen vallan ja alan pohtia mielessäni, että onko tässä sittenkään tarpeeksi rakkautta elinikäisen yhdessäoloon. Olemme kuin paita ja peppu ja vaikutamme varmasti ulospäin onnellisilta. Kuitenkin olen kateellinen muille pareille heidän tunteidensa vahvuudesta. En koe olevani päättömän rakastunut vaan arki on sellaista tasaista. Kaipaisin tietty voimakkaita tunnekokemuksia ja mietin sellaistako sen pitäisi olla.
En ole uskaltanut muuttaa yhteen mieheni kanssa, koska olen epävarma. En osaa mieltää tulevaisuuttani kenenkään muun kanssa kuin mieheni, mutta pelkään, että joutuisinkin hänestä luopumaan.
En tiedä osasinko selittää tilannettani tarpeeksi hyvin. Olisiko täällä samanlaisia ajatuksia omaavia, mutta suhteessaan jatkaneita ja ihan tyytyväisiä ihmisiä? Haaveena minullakin on oma talo, lapset ja tulevaisuus yhdessä. Kuinka siis toimia? Meillä ei ole suuria riitoja, koen vetovoimaa miestäni kohtaan ja meillä on samat arvot.
Kiitos vastauksista jo etukäteen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Teillä tuntuu kuitenkin kaikki olevan kunnossa, tuollaistahan rakkaus on, yhdessäoloa, samat arvot, toisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen, kaiken kaikkiin hyvää oloa.
En ole tavannut yhtään paria, jolla viiden vuoden kuluttua olisi vielä niitä suuria tunnekuohuja (kun näkee toisen sydän tekee kuperkeikan, ollaan jatkuvasti toisen kimpussa), tuo vaihe kestää korkeintaan kaksi vuotta ja sitten pitäisi olla jo pohja sellaiselle yhdessäololle kuin teillä, valitettavasti monet eivät pysty sitä rakentamaan ja taas lähdetään etsimään sitä hurmosta.
Antaudu nykyiselle suhteellesi vaikka vuodeksi, rakenna sitä ja nauti tietyistä asioista, ehkä sitten olet valmis tekemään ratkaisun lapsista ja muusta.
..sanoistasi ja kannustuksestasi!
Tuo vuosi kuulostaa hyvältä.Sitä ottaa paniikkia siksikin, kun ympärillä hoetaan elämän menevän hukkaan eikä aikaa olis juuri ihmettelyyn.Kuinka sitä voisikaan maksimoida kaiken onnen, mietin vaan..
Täällä länsimaissa pitäisi olla aika onnellisia kun on mistä valita. Mutta tekeekö liika mahdollisuuksien kirjo sittenkin hallaa onnelle?
Mulla on ollut samantapaisia tuntemuksia... ajattelin että se on sitä sitoutumispelkoa. Kun on ruvettu talon rakentamisesta puhumaan. Mutta mulla tulee välillä sellaisia tunnekuohuja, että "voi kun mä rakastan tuota miestä niin" ja voin istua tuijottamassa häntä ikuisuuden! Ja tämä vielä viiden vuoden jälkeen!
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että meitä aivopestään uskomaan että aina pitäisi hakea sitä huumaa ja sukkien pyörintää jaloissa. Eihän kukaan enää tänäpäivänä edes vaikuta uskovan kestävään parisuhteeseen. Se pistää kyllä herkimmän miettimään omaa tulevaisuuttaan ja parisuhdettaan. Mutta olen todennut, että mitä enemmän analysoin sitä epäilevämmäksi tulen. Ei kannattaisi miettä, antaa mennä vaan!
Ihan pöhköksi tulee tässä..
Mua on alkanu raivostuttamaan näidenkin sivujen lukeminen, kun toiset tuulettaa kuinka ihanaa on ja toiset valittaa kaikesta mahdollisesta. Miksi ihmeessä pitää tulkita pieniäkin tuntemuksia, unia tai näkyjä negatiivisesti parisuhteen kannalta??
Kun minua ahdistaa ja on jostain syytä paha olla, alan heti epäillä parisuhdetta syyksi.Kelaan ja kelaan tuntemuksiani ja palaan aina samaan; pitäiskö erota ja oisinko onnellinen toisin? Raivostuttaa niin, että voisin kirkua! Kaikenlainen vertaaminen on sekoittanut pääni ja haikailen koko ajan parempaa. Ketuttaa kaikki kehuskelijat! Miksi tänne pitää tulla lässyttämään jos kerta asiat on niin ihanasti?
Pitääkö olla heti ikävä, kun toinen lähtee matkalle? Pitääkö kyhnätä rakastuneena yhdessä kaiket päivät? Pitääkö haluta seksiä joka päivä?
Jos rakkaus on kerta niin ihanan maagista niin helvettiäkö tässä sit jatkaa seurustelua ihmisen kanssa, jonka kanssa haluaa olla, mutta joka ei vie minua noihin taianomaisiin sfääreihin?!
Kiukuttaa!Ymmärtäkää tai ei..