Elämä luisuu pois.

Kyllä jaksoin lukea ihan loppuun asti. Voi kun olisit ottanut puheeksi ne kouluajat sen kaverin kanssa. Kyllä moni kiusaaja jälkeenpäin miettii miten typerä ollut joskus. Ainakin itseäni kaduttaa kun muista muutamia tapauksia jossa olin kiusaajan roolissa vaikka yleensä oli minä, jota kiusattiin.
Parisen vuotta sitten tapasin miehen ja hänen siskon, jotka kiusasivat minua koulussa. Otin asian kun tapasin nämä henkilöt eräässä tilanteessa. Mies pyysi nöyrästi anteeksi ja on tänään erittäin fiksu ja reilu tyyppi. Samoin pyysi anteeksi hänen sisko ja olemme jopa ystäviä nykyään.

Ihminen muuttaa elämän aikana. Lapsena ja nuorena tulee hölmöiltyä mutta voi tapahtua niinkin, että lapsuuden ystävä alkaa rökittämään aikuisuudessa.

Kun tapaa kiusaajan niin kannattaa ottaa asia esille ja sanoa että se satutti silloin ja on taakkana vielä tänäkin päivänä. Kovettumaan ja katkeroitumaan en kannusta. Sillä ei rankaise kiusaajia ja eikä siitä ole hyötyä itselle. Ennen pitkää se vain latistaa, passivoi täysin ja vie masennukseen.
Kun sinua on alkanut vituttamaan menneet, niin on se aika jolloin se kätketty viha ja nöyryytys tulee alitajunnasta tietoisuuteen.
Menneisyyttä ei voit muuttaa, mutta sen vangiksi ei tarvitse kenenkään jäädä.
Varmaan hyötyisit jos voisit käsitellä ja puhua noista kokemuksista ja vihan tunteista jonkun luotettavan kanssa ja tietenkin asiantuntija on paras kuuntelija ja osaa ohjailla mielen eheytymisessä.
Kyllä sinä ihan oikea mies olet ja ihmisellä on psyyke ja herkkyys. Olet joutunut kiusaamisen uhriksi ja kyllä sellainen jälkensä jättää. Onneksi asialle voi tehdä paljonkin ja sinäkin voit saada onnellisen elämän.

Vähän samanlainen tilanne itsellä. Ikää 31v ja tuntuu et elämä on "vaan menny ohi". Koulukiusaaminen vaikutti myös mun elämään ja tuntuu että tänäkin päivänä ne muistot vaikuttaa yhä kaikkeen mitä teen. Oon n.10vuotta ollu " sairaslomalla" masennuksen takia. Joka päivä tuntuu vaa enemmäja enemmä siltä että tää elämä oli tässä. En vain jaksa enää uskoo parempaan huomiseen...

Ihan kuin minä paitsi täytän "vasta" 28-vuotta ensi vuonna ja pidän kanssa itseäni jo rumana, vanhana kaljuuntuvana "äijänä" jonka osalta peli on pelattu. Enpä ole minäkään koskaan seurustellut enkä varmasti sitä mahdollisuutta koskaan tule saamaan, no seksiä kyllä päässyt kokeilemaan muutaman kerran.

Itsekään en oo myöskään koskaan seurustellut. Jotenki on vaa aina kummallisella tavalla tuntunut että se " ei kuulu mulle". Jotenki vaikee selittää.. En oo myöskään koskaan ollu töissä ku sairastuin masennukseen lukion lopussa. Onhan tää tosi säälittävää...ikää kuitenkin 31vuotta. Jotenki mullaki aina ollu sellanen olo etten kuulu tähän maailmaan.....

Itsemurhaa oon viime aikoina miettiny enemmä ku koskaan. Läheisten vuoksi yritän jaksaa, mutta rehellisesti musta tuntuu etten kauan enää jaksa. Oon täysin epäonnistunut ihmisenä.

Eläispä Erik Ewalds vielä: Se oli aika pätevä sielunhoitsu mitä ilmeisimmin. Ainakin niien kasettien perusteella, joita oon kuunnellut.. Ja ohan noita sen puheita youtubattu myös

Hyvinki pitkälle samanlaisia asioita kokenut oon, joten harmitti vaan ku jätit jutun kesken. Pitää silti varoa ettei menis taase koko yötä täsä netissä sheikkaillessa, niiku kävi viikko sitten ja muutaman kerran aiemminki tänä vuonna. Olkoonki että on ollu työpäivä oottamasa aina sielä sen yön "takana".
Sehä seo hankala tilanne ku panetus ja itseinho mahtuu samaan päähän. Mite lie sulla mutta mulla osimopuilleen sillaan kai, jos sen asian näin "putouksellisesti" ilmasee.
En varmaan pidä ittestäni niin paljoa että musta voitaisiin pitää ja siksi naimisoituminen, puhumattakaan jostain seurustelun aloittamisesta, on varsin toivotonta. Ei se jonkinlainen naisenkaipuu silti oo mihinkään läksiny eikä häviä käteenveollakaa ku korkeintaa pariksi viikoksi. ELi ilmeisesti mulle ei oo suotu mitään naimattomuuden armolahjaa, vaan jonkinlainen henkinen vammautuminen on tehny musta liian tönkön ja sönkön kenenkään kanssa yhteiselämää viettämään.
Paljolti on kyse varmasti kinkkisestä isäsuhteestani.
Pari siskoo on naimisissa, menivät jo 2-kymppisinä, yks sisko ei, jääneekö sitten naimattomaksi kuten ite.
No, oisko se avioliitto sitten mikään ratkaisu tai helpotus mihinkään, Gud bara vet det.
Työelämässä jo oon, yrittäjänä, mutta silti jotenkin jumittuneena ja riippuvuudesta toiseen matkaani teen, vähän kuin Tartsan joka hyppii liaaneja pitkin eteepäi eikä uskalla kävellä maanpintaa ite
Saattaa tää toki olla myöhästynyt murrosikäki, kun sellaista kunnon radikaalia äksöntä ei mulla ollut siihen aikaan. Meni varmaan auktoritteettien tottelu-hommissa paljolti se elämän kausi.
Näin, tulipa viskeltyä muutamia haja-ajatuksia ja -pajatuksia ilmoille. Saa käyttää mutta ei oo pakko

Kyllä allekirjoitan itsekkin tuon että koen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi ja itsemurhaa on tullut mietittyä aina ajoittain jo viimeisen 6 vuoden ajan.

Onhan se itsemurhan ajatteleminen välillä unohtunut melkein kokonaankin kun on ollut hieman parempia ajanjaksoja elämässä mutta aina palannut mieleen uudestaan.

Uskallakko kuitenkaa olla ihan varma siitä että olemassaolo ja koko tietoisuus päättyisi itsemurhaan? Siihen luottaenhan ne kai useimmiten tehdään. Ite oon ainaki saanu ristillisen kasvatuksen ja uskon että jokaisen sielua varten on varalla vain 2 loppusijoituspaikkaa, taivas tai helvetti.
Jos ei oo näin oppinu ajattelemaan tai ei oo sisimmässään"varma" asiasta tai on vaikka niinki että koko asia tulee nyt ihan kuin oikea suora puun takaa, niin voi tuntua vähä että mitenhän tuoho nyt suhtautuisi.
Miettiikö itsemurhasta haavailevat yleensä näitä asioita?

ja oon mä nyt ajottai itekki miettiny että mitähän jos tapapis itsensä. En mä sillaan oo vakavasti suunnitellu tai oikeestaan ees halunnu kuolla, sen aattelu on ollu vaan jotain itsesäälin sukuista itselohdutusta

Jos lie täälä joku ken musiikista pitää, ollen kuitenkin lopen väsynyt pissiskanavien himotuimpiin, satanistiseen mättömetalliin ja iskelmiin, niin tuosa viereisesä kamelinselkäketjussa on pinkka piisejä, joissa on mielestäni komeat sävelet ja hyvät sanomat.

Ei ole kyllä kauheasti tullut ajateltua sellaista vaihtoehtoa että päätyisin jonnekkin helvettiin jos päättäisin lopettaa kärsimykseni tekemällä itsemurhan.

Nonii, nonii. Ekana ny vaikka pää kaljuks, sit testoa pyllyyn ja maksimisarjoja tekeen salille. Hop hop. Kunno höyryissä vetää pataa ketää vaa tai ainaki näyttävästi tulee turpaanki. Naiset tykkää pahiksista ja työnantajatkin tykkäävät kun osaa olla vähä "itsekeskeine hyvällä tapaa" ,riippuu kai vähä hommast

Missä päin muuten asutte? Itse oon turusta.

Kiimingissä

Minulla on osittain samoja kokemuksia kuin teillä, nimimerkit Liianherkkä, laura31 ja AhdistunutMies, ikäkin on sama. Olen totaalisyrjäytynyt: ei työtä, ei koulutusta, ei käytännössä sosiaalista elämää. Opiskelun jätin kesken ja työelämässä en ole ollut tuntiakaan. Seurustellut olen kerran, opiskeluaikoina vuosia vuosia siten. Toista kertaa tuskin tulee, vaikka en olekaan kaljuuntumassa. En tosin varsinaisesti seurustelua kaipaakaan, minustakin tuntuu ja on aina tuntunut, että se "ei kuulu mulle".

Lienee monia syitä siihen, että olen ajautunut tähän tilanteesen. Kuitenkin tärkeimmiksi ja viime kädessä ratkaisevimmiksi syiksi näen sosiaalisen kömpelyyden ja sosiaalisen pelon. Jälkimmäisestä olen kärsinyt välillä enemmän, välillä vähemmän. Elämässä pärjätäkseen pitäisi uskaltaa kohdata ihmisiä ja mielellään tulla toimeenkin heidän kanssaan.

Tuntuu siltä, että tämä on kaikkein epätoivoisin ikä, ei ole enää nuori mutta ei vielä vanhakaan, on liian myöhäistä muuttaa elämän suuntaa mutta liian aikaista lakata toivomasta. Kuolema näyttää ainoalta realistiselta tieltä ulos tästä limbosta.

Elämäni koostuu nykyään nukkumisesta, internetistä, lukemisesta ja kirjoittamisesta, asioista joita voi tehdä yksin. Jos sattuu olemaan tupakkaa, käyn kerran vuorokaudessa lyhyellä kävelyllä tupakoimassa – siinä liikuntani. Olen jossain määrin masentunut, viihdyn enimmäkseen vuoteessa. Mutta masennuksen tai lamaantuneisuuden kanssa on ainakin mahdollista jatkaa hengittämistä, vaikka ei voisikaan varsinaisesti elää. Ahdistus sitä vastoin on sietämätöntä. Ahdistuksen takia itsemurha on varteenotettava vaihtoehto. Viimeistään sitten, kun äiti ja isä ovat kuolleet, minulla ei ole mitään positiivista syytä edes yrittää jatkaa aineenvaihduntani ylläpitoa.

Aloittajalle ja toisillekin herkille viestiä. Olette kovin korkealle riman asettaneet, alhaalla sen on oltava, niin alhaalla, ettei siinä ole mitään ylitettävää. Miksi olette niin ankaria itseänne kohtaan? Arvioitte itseänne mikroskoopin läpi. Miksi? Jokainen on arvokas omana itsenään! Jokaisella on mittaamaton/luovuttamaton ihmisarvo. Olette jokainen unikki/ainutlaatuinen yksilö/persoona. Uskokaa nyt, että jokainen ihninen on samalla tasolla Jumalan edessä. Terveellistä on arvioida itseä ja toisia Jumalan/totuuden näkökulmasta, ja hänen silmissään kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Onhan Jumalan Rakkaudellisilla-ajatuksilla meitä kohtaa suurempi painoarvo, kuin ihmisten ajatuksilla.

Monet menneisyydessä tapahtuneet vaikeat asiat ovat vaikuttaneet siihen millaisena näemme ja koemme itsemme tänäpäivänä, mutta menneisyys ei voi määrittää meidän tulevaisuutta, Itsensä hyväksymällä, oivaltamalla sen, että olen ihmisenä yhtä arvokas kuin muutkin, voidaan vapauttaa oman sisimmän voimavaroja. Itsensä ruoskimiselle loppu ja Armollisuuden pehmeän ja hoitavan vaatteen pukeminen ylle avaa askel askeleelta valoisampaa tulevaisuutta.

Ihmisten hylkäämiset, kaltoinkohtelut, pahat ja haavoittavat sanat joutavat jäämään taakse. Voi vaan todeta, että "He eivät tienneet, mitä he tekivät"

Eikä herkkyys ole mikään vika ihmisessä, ja omaa minuutta rikotaan siinä, jos pyritään kovettamaan itseä. Erityisherkkyys on meille annettu ominaisuus, jonka avulla näemme, tunnemme ja aistimme syvemmin kuin monet muut ihmiset. Erityisherkkyydellä varustetut ihmiset kokevat syvästi elämän surut ja ilot. Herkkyyden avulla voidaan toisia ymmärtää ja tukea, kun he sitä tarvitsevat.

Eletään kovien arvojen aikaa. Röyhkeys, kovuus, toisten hyväksikäyttö on hyväksyttyä. Polkemalla toisia hamutaan valtaa ja asemaa niin kouluissa kuin työpaikoillakin, jonka seurauksena maassamme podetaan suurta henkistä pahoinvointia.
Ei luovuteta, vaan etsiydytään rohkeasti ihmisen/ihmisten pariin, joista aistimme aitoa ystävyyttä ja hyvyyttä, aistimme siinä meitä ohjaa. Ystävällisyys rakentaa yhteyttä toiseen ihmiseen.

Taas on sellanen olo, et tekee vaa mieli tappaa ittensä. Helvetti ku sais sen rohkeuden sitte siihe oikeesti. En vain jaksa enää.

Itse olen kyllä miettinyt sellaistakin vaihtoehtoa että vois kuitenkin ensin viettää elämänsä viimeiset viikot jonkun mukavan naisen kanssa. Syödä hyvää ruokaa, ryypätä, viettää kaikinpuolin mukavaa aikaa ja naida.

Sen jälkeen vois yhdessä tehdä itsemurhan jollain mahdollisimman helpolla ja kivuttomalla tavalla. Niin mikäli sen jälkeen enää tekis edes mieli tehdä itsemurhaa.

Vaikeaahan se on itseään hyväksyä ja olla itselleen armollinen kun tuntuu että suurin osa ikätovereista on jo opintonsa suorittanut, ovat jo hyväpalkkaisissa ammateissa, löytäneet elämänsä rakkauden jo melkein 10 vuotta sitten ja lapsiakin ovat jo hankkineet. En mielestäni ole asettanut itselleni liian kovia vaatimuksia. Olen vain niin kelvoton ihminen etten ole niitä pystynyt täyttämään miltään osin.

Ymmärrän tunteen. Koen itsekin oloni samanlaiseksi. Ideasi siitä että et tekis itsemurhan yhessä kuulostaa hyvältä. Ja alkoholi ainakin auttaa itseeni tosi paljon rentoutumaan...

Mulle saa mailailla. Osote on auringonlasku@ hotmail.com

Eihän miehistymisen ainakaan sitä tarvi tarkottaa että menettäisi itkemiskykynsä. Jos kohta jotku sotasukupolven jälkeläiset on semmoiseen opetettu, tai tahtomattaan sen oppineet ja juuttuneet. Minusta ainakin elämä on jo ruumiillisestikin paljon helpompaa jos välillä itkee. Sen huomaa jos on kauan itkemättä. Minut sopivan musiikin kuuntelu sai taas pitkän ajan jälkeen itkemään. Jäin oikein koukkuun niihin kappaleisiin ku oli kai sitä itkemisen tarvetta ja itkuenergiaa varastossa huikea määrä. En mä sillaan vollannu kuten Loiri " itkee" siinä Jos helmiä kyyneleet ois-laulussa, mutta helpottavalta se silti tuntui. En kenenkää nähe missää nimesä itkenyt, vaan yksin napit korvilla yöllä tietsikalla ollessani.

https://youtu.be/Ogh6o4U0Hxo?t=12 Toisko tuo mitään vastauksia?

Mäkin oon yrittäny jaksaa vanhempieni takii sillä tiiän miten kuolemani romuttaisi heidät...oon myös miettiny itsemurhan naamioimista onnettomuuteen mitten tiiä miten se sit onnistuisi..