Otsikossa se jo tulikin. Tuntuu, että annan itsestäni todella paljon ystäville, kuuntelen, olen kiinnostunut heistä. Se vain on aina ollut yksipuolista perheenjäseniä lukuunottamatta. Monet ystävät ovat sanoneet minun olevan heidän paras ystävä. Harmi vain, että en ole tuntenut samoin lähes kenenkään kohdalla, sillä minusta tuntuu, ettei heitä kiinnosta mikään muu kuin heidän omat asiansa. Kun on minun vuoroni kertoa omia asioita, ei heitä tunnu asia kiinnostavan muuten kuin jos siitä voi ponnistaa heidän omiin tarinoihinsa taas. Tämän takia en enää jaksa tutustua ihmisiin vain ollakseni muita varten yksipuolisesti. Haluaisin vastavuoroisen ystävyyssuhteen ja on ollut shokki huomata, ettei todellakaan nähtävästi voi olettaa ihmisten haluavan samaa. Onko kukaan muu huomannut tällaista?
Vaikeaa löytää välittäviä ystäviä
väsynyt.ystävä
9227
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
On. Olen miettinyt asiaa ja todennut, että itsellä monet läheiset ystävyssuhteet ovat olleet ylipäätään hengissää siitä syystä, että minä olen ollut ystäväiä varten, eikä toisinpäin. Siis tavallaan, että molemmat tottuivat (tiedostamattaan) siihen rooliin, että toinen nyt vuodattaa ja höpöttää ja minun tehtävänä on tukea ja kuunnella.
Sitten kun itselleni olisi ollut tarvetta kuuntelijalle, niin en ole saanut vastakaikua. Siis ns. että ystävien "roolit" muodostuvat ystävyyden vahvistuessa ja, jos on aina tavallaan melkeinpä ollut yleisönä sille toiselle niin sitä asetelmaa on vaikeaa enää muuttaa.
Mutta ehkä eri asia, koska omat läheiset ystävyysuhteet ovat olleet tällaisten energiasyöppöjen kanssa, jotka vievät kaiken tilan. "Normaalien" ihmisten pitäisi osata vastavuoroiseen ystävyysuhteeseen.
Mutta itse yritän jatkossa tarkemmin vetää rajaa siihen, että kuinka paljon kuuntelen muita ja annan aikaani muille. Jos en itse vedä rajoja, niin ei niitä kukaan muukaan kunnioita. :-(
Tuohan olisi voinut olla oma kirjoitukseni.. Oletko itse hakeutunut jotenkin tiedostamatta tuollaisten energiasyöppöjen ystäviksi vai onko sinulla myös vastavuoroisia ystävyyssuhteita? Musta tuntuu tällä hetkellä, että muunlaisia ihmisiä kuin noita energiasyöppöjä onkin sitten tosi harvassa. Itse yritän kyllä aina aluksi puhua ja saada myös oman ääneni kuuluviin, mutta pian huomaan kiinnostuksen puutteen ja halu omien asioiden kertomiseen kyllä haihtuu pian kun tarpeeksi monta kertaa toinen alkaa puhua päälle tai katsella puhelimeen tai muualle silloin kun on minun vuoro puhua. Käsittämätöntä skeidaa, sanoisinko. Mutta ihanaa, että on muitakin, joille tämä asia tuottaa ongelmia.
Ap
Olen miettinyt asiaa ja tuntuu, että olen luonteeltani aika "miellyttäjätyyppi", siis ehkä jotenkin ajattelen, että kun olen koko ajan tavoitettavissa ja reagoin joka asiaan niin minusta pidetään enemmän. Sitten kanssa tietyllä tavalla ehkä "liian" empaattinen, että ajaudun jotenkin liiaksi vatvomaan muiden ongelmia ja asioita.
Sitten ihmiset, jotka ei kunnioita toisten ihmisten rajoja, ja jotka ovat henkisesti hieman epätasapainoisia niin käyttävät "hyväkseen" tätä, joko tiedostamattaan tai tietoisesti.
Mutta olen nyt kantapään kautta ymmärtänyt, että kenenkään ei tarvitse olla ystävyssuhteessa 24/7 tavoitettavissa, eikä se ole mitenkään normaalia, että ystävyyssuhteessa käyttää vuodesta toiseen monia iltoja viikossa siihen, että kuuntelee toisen (itse aiheutettuja) ongelmia. Varsinkaan kun se ei ole millään muotoa vastavuoroista.
On vastavuoroisiakin suhteita mutta nämä lähimmät suhteet ovat olleet aika yksipuolisia. Kokemuksesta sanon että tuollaiset ihmiset kannattaa joko heivata elämästä tai sitten ottaa etäisyyttä. Pidemmän päälle se on meinaan todella raskasta. Satunnaisessa kanssakäymisessä tällaiset itsekeskeiset ihmiset ovat oikeastaan ihan hauskaakin seurattavaa, kun tuntuu niin käsittämättömältä miten kaikki jutut pystyykin kääntämään itseen. ;-D
Joo, näyttää siltä että ollaan tosi samanlaisia siis. Musta on vaan tosi kummallista olla rehellisessä ystävyyssuhteessa, jossa toisesta ei välitäkään. Siis itse välitän, mutta se toinen osapuoli ei välitä - miten hän voi kokea sen ystävyytenä?? Onko suurin osa (minun tapaamistani) ihmisistä oikeasti niin itsekkäitä, että he eivät edes huomaa omaa käytöstään ja luulevat ystävyyden olevan tasapainoista... Ei voi ymmärtää. Hyvä että sulla sentään on noita muitakin. Jos joskus munkin tielle tupsahtaisi yksi välittävä ihminen.
Kyllä. Mä olen katkonu välini kaikkiin. Mä olin vain hukkatilan täyttäjä, kaatopaikka, itsetunnon kohottaja, psykiatri. Samoja palveluksia en saanu koskaan itse.
Voin eläytyä kokemiisi.
:( Samat fiilikset täällä. Se on kyllä pahempaa kuin yksinolo ja sen takia itsekin olen katkaissut paljon välejä noihin "ystäviin"
Ap
Terveppä terve teille! Mulla aivan sama tilanne omassa elämässäni. Saanut olla aina se kuunteleva osapuoli ja se on alkanut vituttamaan aivan sumeasti. Joo, tiedän, että olen hyvä kuuntelija ja autan kavereita tarvittaessa mutta annas olla, kun itsellä olis huolia tai murheita, niin eipä juuri ole vastakaikua. Kaverit katoaa kuin se sinne jonnekin. Siksi minäkin olen vähentänyt heidän tapaamistaan ja usein jättänyt soittoihinsakin vastaamatta, EI vaan jaksa. Tietysti voikin kysyä, ovatko he oikeita kavereita..ei ainakaan ystäviä.
Minä voin osaltani vain toistaa, että samaa olen itsekin kokenut ja samanlaisessa roolissa olen ollut "ystävilleni". Kun sitten itse olisin kaivannut tukea ja kuuntelijaa, yksin sain jäädä. Onneksi on kuitenkin pari oikeaa ystävää, joiden kanssa vastavuoroisuus toteutuu niin kuin ystävyyssuhteessa pitää. Mutta ei heitä tosiaan ole enempää kuin kaksi. Niihin, jotka pitivät minua pelkkänä omien ongelmiensa kaatopaikkana tai ratkaisijana, olen katkaissut välit tai ainakin ottanut etäisyyttä. Etsikööt lohduttajan ja auttajan muualta, kun ei kerran kiinnosta itse auttaa vastavuoroisesti.
Koska muillakin on siis samanlaisia kokemuksia, ihmettelen, miten jotkut käyttäytyvät tuolla tavoin ystävyyssuhteissaan, tökerön yksipuolisesti. Sellaisten ihmisten luonteessa tai ajatusmaailmassa täytyy olla asiat korostetun minä-minä-keskeisiä. Mutta semmoiseksihan yhteiskunta tuntuu menneen.
Mutta luulen myös, että olen ollut liiaksi miellyttäjätyyppiä. Olen varmaan yrittänyt saada ystäviä miellyttämällä ja kuuntelemalla ja auttamalla. Sellaista on minä-minä-tyypin helppo käyttää hyväksi. Haluan yhä auttaa muita kykyjeni ja ehtimiseni mukaan, mutta nykyisin osaan olla tarkempi rajojen vetämisen kanssa enkä anna käyttää itseäni hyväksi.
Pitää mainita vielä, että olen viime aikoina törmännyt pariin yllättävän mukavaan ja auttavaishaluiseen ihmiseen. Ehkä heidänkin kanssaan vielä syntyy toimiva ystävyyssuhde ja saan vielä ainakin pari oikeaa ystävää lisää, mutta en kiirehdi asiaa, vaan on parempi antaa asioiden edetä pikku hiljaa tilanteiden mukaan.
Toivottavasti me "empaatikot" joskus löydämme toisemme, ettemme aina päätyisi näiden "energiasyöppöjen" ystäviksi.