Mies ei osaa pyytää anteeksi. Hänen mielestään hänellä ei ole koskaan mitään pahoiteltavaa eikä anteeksipyydettävää, koska ei ole omasta mielestään tehnyt koskaan mitään väärää. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä tehneensä mitään väärin loukatessaan muita ilkeillä sanoillaan, eikä hänellä herää mitään myötätuntoa muita kohtaan, että voisi olla pahoillaan, kun on tehnyt muille pahan olon.
Keskustellessamme hänen loukkauksistaan muita kohtaan, hän pakoilee vastuuta kaikin mahdollisin keinoin, vääntelee ja kääntelee sanoja toisiksi ym., kunhan ei tarvitse myöntää tehneensä mitään väärää.
Miehen seura on jo niin luotaan työntävää, että pitäisiköhän jo luovuttaa, vai voiko tuo tuosta vielä muuttua parempaan? Kohta vuosi ollut tätä jatkuvaa vääntöä..
Kokemuksia vastaavasta..?
Keskustellessamme hänen loukkauksistaan muita kohtaan, hän pakoilee vastuuta kaikin mahdollisin keinoin, vääntelee ja kääntelee sanoja toisiksi ym., kunhan ei tarvitse myöntää tehneensä mitään väärää.
Miehen seura on jo niin luotaan työntävää, että pitäisiköhän jo luovuttaa, vai voiko tuo tuosta vielä muuttua parempaan? Kohta vuosi ollut tätä jatkuvaa vääntöä..
Kokemuksia vastaavasta..?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Jokainen on varmaan jonkunmoisen kasvatuksen kodissaan saanut, että sekin määrää paljon, miten mihinkin asioihin suhtautuu. Oletteko niin erilaisista kasvuympyröistä, ettette ymmärrä toisianne, hän ei ymmärrä mikä on sinun mielestäsi väärin ja onkin paljon suurpiirteisempi ajatusmaailmassaan, hyväksyy sellasia asioita mitkä eivät sinun mielestäsi ole millään lailla hyväksyttäviä. Ehkä hänellä on vain niin huono itsetunto ettei hän kestä kritiikkiä, joka kohdistuu itseä kohtaan, pelkää että menee palasiksi, mutta sitä kohtaamalla hän vain oppisi tuntemaan itseään paremmin ja kasvamaan ihmisenä. Äärimmäisessä tapauksessa ne voivat olla narsismiinkin viittaavia piirteitä. Mutta yhtäkaikki, jos tuntuu pahalta ja joudut itse jopa suhteessasi pyytelemään anteeksi, jos ajattelit olevasi oikeassa, niin eihän se ole sinua kohtaan oikein ja on tosiaan parempi lähteä eri teille. Parisuhde ei ole jatkuvaa painiottelua, siinä menee voimat ja ilo muuttuu jatkuvaksi inhoksi.
Aivan kuin minun mieheni jonka on äitinsä alistanut. Äitinsä on alistanut koko perheen. Isän, lapset yms. Vaikuttaa kaikkiin läheisiin. Marttyyrikasvatus. Rakkautta, ei kovin aitoa sekään, ei näytetä kuin suoritusten kautta. Ja niiden suoritustenkin pitää olla tiettyjä. Kaikki polut eivät kelpaa. Vain oletetut. Ärsyttävää jatkuvaa elämään puuttumista vain. Ei anna muille rauhaa. On passannut liikaa ja sitten valittaa, kun pari lapsista on vähän avuttomia asioiden kanssa. Mahdollistaa itse asiat mitä inhoaa eli syytää vanhimmalle pojalleen rahaa ja haukkuu selän takana. Vanhin poika uhkailee itsarilla, jos mamma ei anna viittä sataa. Taas kerran. Sadannen kerran.
Tällaisen herkän, haavoitetun ja hauraan sielun kanssa on ihanaa, mutta myös välillä aivan kamalaa olla. Herkkiä kiusattuja (koulussa ja kotona) olemme molemmat ja itsetunto ei parhain.
Kaikki ne pilkkaamiset, ominaisuuksien ja ulkonäön haukkumiset. Kaikkien puolituttujenkin arvostelut jättävät jälkensä, kun sitä tapahtuu elinkaaren ajan ja sen tekee oma ÄITI.
Aloin kiinnittämään huomiota juuri tuohon piirteeseen puolisossani. Eroni jälkeen selvisi, että hän oli psyykkisesti pahasti sairastunut.
Asiasta voitte yrittää puhua. Lähtökohtaisesti sinä et pysty muuttamaan toista. siihen tarvitaan toisen oma tahto. Jos hän ei halua muuttua, hän ei muutu.
Fakta siis on:
Mies ei osaa, tai ei halua koskaan myöntää olevansa väärässä.
Mies ei koskaan halua pyytää anteeksi loukkaavia sanojaan, keneltäkään.
Mies ei tajua loukanneensa muita ihmisiä ilkeyksillään.
Syitä voi olla kaksi:
1. Mies on kehittänyt itselleen tuollaisen selviytymiskeinon lapsuudessaan ja hän jatkaa samaa käyttäytymismallia aikuisenakin..
Hän ei osaa vielä käyttäytyä muulla tapaa ja varmaa on ettei hänen käytöksensä tule muuttumaan riitelemällä asiasta kanssasi.
Tässä tarvitaan paljon rakkautta ja itsetutkiskelua sinun puoleltasi. Mieti millaisissa tilanteissa nämä loukkaukset miehen suusta ulos tulevat. Mieti mitä jos miehen ei tarvitsikaan enää keksiä itseään puolustelevia sepustuksia. Mieti miten mies voisi kokea olonsa riitatilaneessa turvalliseksi ja sanoa, että sori tein väärin, sanoin väärin.
2. Ikävämpi vaihtoehto on se, että häneltä puuttuu kyky empatiaan, kyky lukea muiden ihmisten ilmeitä ja tunteita eikä hän halua muuttua. Tässä ei ole paljon mitään tehtävissä.
On jo selvinnyt, että lapsuudesta tulevat mallit ovat tiukassa. Heidän kotonaan ei ole pyydetty anteeksi, mokailuista on tullut vain rangaistuksia. Mies siis yrittää välttää rangaistuksia, kun ei myönnä/näe syyllisyyttään loukatessaan muita, ja selittelee tapahtuneet toisiksi.
Tässä on vaan se, että enhän minä rankaise miestä mistään mokistaan, vaan ystävälliseen sävyyn otan vain asioita esiin. Tiedän hänen herkkyytensä reagoida voimakkaasti, kun alan puhumaan aiheesta, joten teen sen mahdollisimman hienovaraisesti. Silti mies kuumenee ja alkaa monen päivän vääntö. Riitelyksi en sitä puoleltani kutsuisi, sovittelevaa ja rauhallista puhetta enimmäkseen, joskus on pitänyt koventaa ääntä, mutta sekin kunnioittavasti toista kohtaan.
Miehellä toimii vaistomaisesti pienimmissäkin asioissa puolustusreaktio, siltä ei voi välttyä. Hän ei koskaan siis pysty sanomaan oma-aloitteisesti "sori, tein/sanoin väärin", koska hän ei näe tehneensä mitään väärää.
Mies on sanonut, että haluaisi muuttua ja on pyytänyt minua aina kertomaan, jos käyttäytyy epäsopivalla tavalla. Kun sitten kerron näistä tapauksista hänelle (hienotunteisesti!), hänen vaistomaiset puolustautumisväännöt alkavat toimimaan. Ihan mahdottomaksi menee, jos toinen ei kuitenkaan pysty näkemään omassa käytöksessään mitään muutettavaa, vaikka on toivonut, että kerron niistä hänelle.
Juu, empatiaa ja toisen asemaan asettumista ei miehellä paljonkaan ole. Joskus pientä häivähdystä niistä näkyvissä, mutta pääsääntöisesti ei.
Olen ajatellut, että hyväksyn hänen puolensa tuollaisenaan, mutta vaikea on silti sulattaa epäsopivaa käytöstä minua ja läheisiään kohtaan, joten otan asiat esiin. Toivon, että hän voisi alkaa kohtelemaan muita kunnioittavasti, kun hän näkisi oman köytöksensä tuhoavuuden, mutta tämä muutos lähtee vain siitä liikkeelle, että itse tajuaa touhunsa.
Odotankohan turhaan muutosta.. mutta näinkään ei voi jatkaa..
Jos olet yrittänyt jo hänen kanssaan ja sama käytös toistuu ja toistuu, niin eihän sitä muutosta ole tullut. Suostuisiko kumppanisi lähtemään asiantuntijan juttusille, jos pyytäisit? Koska teidän ongelma ei selviä varmastikaan ilman ulkopuolista apua. Jos hän ei suostu, niin kyllä sinun kannattaa miettiä jaksatko, siedätkö ja hyväksytkö hänet sellaisena kuin hän on vai imeekö hän sinusta sen ilon ja onnen käytöksellään vähitellen kokonaan. Itsekin parinkin ns."vaikean" miehen kanssa seurustelleena, voin sanoa, että kyllä ne tunteet menee vähitellen negatiivisen puolelle, koska toistuvat pettymykset kuluttaa ja suhteen joutuu lopettamaan oman itsensä ja jaksamisen vuoksi. Parisuhteenhan pitäisi olla yhteen hiilen puhaltamista, hauskanpitoa ja yhdessä viihtymistä pääsääntöisesti eikä mitään jatkuvaa vääntöä ja tahatonta tai tahallistakaan loukkaamista, mutta riidelläkin pitää osata ja puolensa pitää sekä tehdä kompromisseja. Jokaisessa on hyvät sekä huonot puolet ja jos niitä ei itse tunnista tai halua tunnistaakaan, niin niille ei voi tehdäkään mitään, eikä kasvaa myöskään ihmisenä. Toista ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Ihmisiäkin on niin erilaisia, erilaisista kasvuympäristöistä, kaikki eivät vaan sovi toinen toisensa kanssa yhteen kuin ehkä suhteen alussa kun ollaan ihastuneita/rakastuneita ja mikään ei haittaa. Mutta kun se arki koittaa ja omien elämien yhteensovittaminen alkaa sekä huonojenkin puolien hyväksyminen on edessä, niin voidaan päätyäkin eri teille. Kaikista ei ole myöskään kaikkeen, parisuhteisiinkaan valitettavasti syystä tai toisesta, liiallisesta itsekkyydestä tms. johtuen.
Tuosta anteeksiantamisesta kirjoitetaan hyvin paljon. Kirjoittavat ovat usein niitä, jotka vaatisivat sitä anteeksipyyntöä toiselta, mikseivät tee itse sitä ensin, sillä tuskin mikään asia on niin yksipuoleinen, että toisen olisi anteeksipyydettävä.
Ja toinen asia on, onko tuolla sanalla enää mitään merkitystä, onko siitä tullutkin sellainen toisen alistamisen sana eli pakottaa toinen sanomaan turhaan tuo sana.
Tottahan teemme kaikki virheitä, sanomme sanoja, jotka loukkaavat toista, vaikka emme itse edes ymmärrä, mitä loukkaavaa niissä sanoissa on ollut. Eli emme pysty lukemaan toisen ajatuksia. voin pahoitella sanojani, koska en todellakaan osaa tietää miten toinen ihminen asian ilmaisisi samanlaisessa tilanteessa.
Hyvä esimerkki minulla oli työtoveristani, jonka puhe oli hyvin lyhytsanaista ja terävää, se usein tuntui ikään kuin loukkaavalta arvostelulta. Ei hän koskaan kuitenkaan mitään pahaa tarkoittanut, se oli vain hänen tapansa tuoda asiat esiin, lapsuuden kodissaan käytetty puhetapa. Sydämellinen ja toisista välittävä ihminen.
Niin on meidän monen muunkin kohdalla ja lisäksi tuota sanaa anteeksi ei ole suomen kodeissa ollut kovinkaan paljon käytössä aikaisemmin.
Olen huomannut, että nyt yritetään kovasti joissakin kodeissa näitä uusia oppeja, ikään kuin ne jotenkin olisivat perheen arvostuksessa jalompia. Oltaisiin ylempänä kuin toiset.
Aamulla herätessä toivotetaan perheenjäsenille Hyvää huomenta, ymmärtäisin että yövierasta näin kohdellaan, mutta en perheessä jatkuvasti olevaa omaa perhettä, voihan heidät huomioida muutoinkin kun näin "virallisesti". Samoin yritetään luoda sanan kiitos käyttämistä joka paikakan kodin sisällä, kuten tuon anteeksi sanan käyttöä.
Ymmärrän hyvin, että kodin ulkopuolella ollaan virallisen kohteliaita. Mutta miettikää noita sanoja ihan parisuhteen intiimien asioiden yhteyteen sanottaviksi. siitä kokeilemaan ja sitten ymmärtämään missä ja miten ja mistä syystä näitä pitäisi käyttää.
Itse kyllä tykkään jokapäiväisistä kohteliaisuussanoista niin läheisille kuin vieraillekin, mutta jokainen tyylillään. Ajattelen, että läheiset erityisesti "ansaitsevat" kaikki kauniit sanat aamusta iltaan, vaikea ajatella, että vieraat saisivat ns. enemmän hyvää, kuin omat läheiset.
Ei ole tullut mieleenkään alistaa tai kyykyttää miestä kertomalla, että hän on loukannut sanoillaan, vaan ennemmin kertoa omista tunteista, mitä hänen käytöksensä on herättänyt, että hän ymmärtäisi lopettaa. En ole pakottanut tai kerjännyt anteeksipyyntöjä, ihmetellyt vain ettei hän osaa olla pahoillaan, kun hänen sanansa ja tekonsa ovat loukanneet, sekä olen kertonut, että tällaisissa tapauksissa yleensä pyydetään anteeksi. Hän ei vain ymmärrä tuota logiikkaa, koska ei omasta mielestään ole tehnyt mitään väärää, siis koskaan, ikinä.
Työkaverisi ei vaikuta olleen toisista välittävä ja lämmin ihminen, kun on loukannut terävällä kielellään. Voisin sanoa samaa miehestäni, että pohjimmiltaan hänellä on hyvä sydän ja pyrkii hyvään, mutta käytös on ristiriitaista tuohon ajatukseen sovitettuna, joten luotan enemmän ulosantiin, kuin kauniisiin sanoihin hänen hyvää tarkoittavasta sydämestään. Ex anoppinikin loukkasi muita jatkuvasti ja selitteli vain, että hyvää hän vain aina tarkoittaa. Ei mene läpi tuollainen, kyllä pahat sanat ja ilkeä käytös kertovat ettei hyvää silloin tarkoiteta.
Jos mies käyttäytyy miehen tavoin, niin miksi sitä pitäisi pyytää anteeksi... Äijät olkoon äijiä ja muijat mukautukoon....
Mää en kyll vaa tierä mitä pitäis anteeksi pyytää?
Eipä minullakaan ole mitään anteeksipyytämisen syytä mistään sanomisestani.
Tosin vaimoni väittää, ettemme tee sellaista matkaa, ettenkö suututa jotain henkilöä tai suutu itse, mutta se on vain vaimoni tulkinta.
Vahinkoja toki pyydän anteeksi.
Ap kirjoitti, että ilkeitä ja loukkaavia sanoja sanottuaan, odottaisi mieheltä anteeksipyyntöä. Sellaista omasta mielestänikin olisi pyydettävä anteeksi, jos esim. suutuspäissään sanoo ilkeitä ikävästi. Mutta se onkin vähän kaksipiippuinen juttu, jos toinen ei edes huomaa sanoissaan mitään loukkaavaa.
Itse en tosin sietäisi miestä, joka kerrankin haukkuu tai sanoo ilkeästi. En odottaisi anteeksipyyntöä vaan äänestäisi jaloillani. Eipä silti, että koskaan olisi tällaisia ongelmia ollut.
Minun on mahdotonta kuvitella tilannetta jossa meistä kumpikaan sanoisi toiselle mitään henkilöön kohdistuvaa loukkaavaa.
Tekemisen, tai tekemättä jättämisen perusteltu arvostelu on eri asia.
Tosin en hauku vieraitakaan mutta joidenkin kohdalla ärsytyskynnykseni saattaa olla matala. Ruminta mitä muistan keskustelukumppanille sanoneeni on vaikkapa se, että hän on uskovainen. Kun henkilö on kaikkitietävä niin saatan jatkaa tuota uskovaisalkua, että hän uskoo jumalaan. Siihen, että jumala on luonut taivaan ja maan ja myös aivot. Ne ainoat aivot kohdehenkilön päähän.
Tai jotain vastaavaa.
"Minun on mahdotonta kuvitella tilannetta jossa meistä kumpikaan sanoisi toiselle mitään henkilöön kohdistuvaa loukkaavaa."
Niin. Mutta siinähän se onkin, että monet sanovat toisilleen loukkaavia asioita. Ei vain parisuhteessa, vaan muissakin ihmissuhteissa. Eivätkä ollenkaan tajua loukkaavansa. Eikä siinä mitään jos kerran sanotaan JOTAIN loukkaavaa. Mutta kun ns. isketään vyön alle tai mennään todella henkilökohtaisuuksiin, kuten ex-mieheni tapasi tehdä myös omille lapsilleen. Jos asiasta sanoi, ihan asiallisesti, nälvintä jatkui pahempana. Erosin mm. edellisen vuoksi, ja myös lapset (nuorinkin jo teini-iässä) olivat sen jälkeen rauhallisempia ja tyytyväisempiä.
AP: miten pitkään olette olleet yhdessä? Ikänne? Onko mies käyttäytynyt aina noin? Itse näkisin, että jos suhteenne on kovin tuore, niin jonkinmoinen terapia saattaisi auttaa. Siis miehen terapia. Yhdistettynä pariterapiaan? Vaikka onkin melkomoisen rohkeaa ajatella, että mies lähtisi molempiin. Ero on kuitenkin omalta kannaltasi paras vaihtoehto. Kenenkään ei pidä kuunnella toisen loukkauksia. Ne heikentävät itsetunto, huonontavat elämänlaatua ym. enemmän kuin uskallat kuvitella.
Jos parisuhteenne on jo pidempi, mies vanhempi ja hän on käyttäytynyt noin vasta viime aikoina, voi olla kyse fyysisestä tai psyykkisestä sairaudesta.
Niin no joo, voi olla kyse nuoremmallakin miehellä etenkin psyykkisestä sairaudesta.
Keski-ikäinen mies, yhdessä oltu muutaman vuoden, alusta asti on ollut hienoista tökeröä käytöstä, joka n. vuosi sitten alkoi lisääntymään ja voimistumaan.
Oman diagnoosini mukaan miehen käytös on kasvatuksen tulosta, sosiaalisia taitoja ei ole vain opetettu missään vaiheessa oikein ollenkaan. Osaa mies käyttäytyä hyvinkin, mutta jos ei ihan päivittäin, niin viikoittain tulee jotain epäsosiaalista käytöstä esiin, esim. tölväiseviä sanoja läheisille, tutuille tai tuntemattomille. Hän on perustellut ilkeitä sanojaan sillä, että hän ei kuulemma ala mielistelemään ketään, vaan kertoo omasta mielestään vain totuuksia mitä muiden on hyvä kuulla. Hänen ajatusmaailmansa on pääsääntöisesti negatiivinen, joten niitä "positiivisia totuuksia" on turha odottaa. Minua on kyllä kehunut kovastikin, mutta en oikein voi luottaa, ettenkö minäkin saisi vielä kuulla "totuuksia" ennen pitkää.
Terapiasta ollaan joskus puhuttu, jotenkin vain on usko mennyt, että mies muuttaisi ajatusmaailmaansa silläkään, joten antaa sen nyt toistaiseksi vielä odottaa..
Mies ei kykene tai halua nähdä oman käytöksensä vaikutusta toisiin, häneltä puuttuu empatiakyky. Empatia on parisuhteessa aika keskeinen juttu, jotta vuorovaikutus sujuisi normaalisti.
Voisit ehdottaa hoitoon hakeutumista. Jos mies suostuu, niin se olisi onnistuessaan parasta hänen tulevaisuutensa kannalta. Teidän suhdetta se ei ehkä kuitenkaan satavarmasti pelasta.
Olen ollut tuollaisen miehen kanssa naimisissa - ihan kuin olisit silloisesta elämästäni kirjoittanut. Tilanne paheni muutamassa kuukaudessa, välittömästi häiden jälkeen.
Minun exäni ei suotunut lähtemään hakemaan apua, ei avioliittoneuvontaan, ei mihinkään koska hänessä ei ollut mitään vikaa, minä vain olin hänen mukaansa niin vaativa. Minä sitten kävinkin terapiassa muutamia kertoja kun ajattelin että olenko minä todella niin kamala kuin hän sai minut uskomaan.
Erohan siitä lopulta tuli kun ajattelin että kohta minun positiivinen perusluonteeni muuttuu ja masennun jos joudun olemaan hänen lähellään.
Siitä se elämä sitten vähitellen taas lähti - oikeastaan aika ihanasti eteenpäin. Nykyinen mieskään ei oikeastaan pyytele anteeksi mutta ei hänen tarvitsekaan kun näyttää arvostustaan minua kohtaan ja käyttäytyy moitteettomasti. On ollut ihanaa huomata kuinka kevyesti suhde voi edetä kun molemmat antavat suhteeseen oman osuutensa.
Kyse on sata varmasti miehelläsi olevasta tunne-elämän vakavasta häiriöstä. Sillä eihän ole ollenkaan normaalia, ettei mies huomaa ollenkaan oman käytöksensä merkitystä toisille, edes läheisille kanssaihmisilleen. Ja miehen tunne-elämä on häiriintynyt, koska hän ei ole saanut lapsuudesta lähtien tarpeeksi myötätuntoa osakseen. Itse olen nuoresta tyttösestä lähtien selittänyt kaikki maailman ongelmat rakkauden puutteella. Ja näin se näyttää yhä olevan. Mutta totta sekin, että on aika vaikeaa, jopa hölmöä rakastaa puolisoa, joka ei tajua tunteista hönkäsen pölkämää. Eli sinulla on kaksi vaihtoehtoa, erota tai sietää miehesi käytöstä. Voithan toki yrittää saada miestä hakeutumaan hoitoon, mutta siitä hän ei välttämättä innostu ollenkaan. Sääli sekin. Sillä eronne jälkeen mies voisi entistä huonommin. Ei kai kukaan voi voida paremmin, ellei saakaan yhtäkkiä enää loukata ketään?
Sorry, minulle tuli tästä aloituksesta ja apn vastauksista ikävä kyllä vähän sellainen kuvan, että ap toruu miestään vähän kuin 5 vee lasta, että miksi sinä sanoit taas noin tai näin ikävästi, tuosta tuli nyt paha mieli, pyydätkö anteeksi.
Tollanen itsensä parisuhteen toisen osapuolen yläpuolelle nostaminen on aika ärsyttävää ja toista kyykyttävää käytöstä. Minäkin voisin tuollaisessa tilanteessa kieltäytyä pyytämästä anteeksi, etenkin jos olisin se altavastaaja.
Tässä yksi esimerkki omasta ystävästäni joka sanoo hyvin usein ääneen sen mitä hänen aivot sillä hetkellä ajattelee miettimättä sanojensa seurauksia.
Olimme syntymäpäivillä ja syntymäpäiväsankari oli laittanut parastaan tarjoomusten suhteen. Ystäväni söi kakkua ja ikävä kyllä hänen kakkupalassaan oli hius. No, normaali ihminen olisi vaivihkaa poiminut hiuksen pois, piilottanut sen lautasliinaan ja jatkanut syömistään.
Ystäväni nosti hiuksen ilmaan ja kuulutti kovaan ääneen, yöks, täällä on hius!!!! Päivänsankari oli nolona, kaikki vieraat olivat nolona, eikä ystäväni tajunnut yhtään kuinka kamala se tilanne oli päivänsankarin ja kaikkien muidenkin kannalta.
Kun olimme juhlapaikan ulkopuolella sanoin, että olisit vaan laittanut vaivihkaa sen hiuksen pois ja ollut hiljaa. Hän kysyi ihan hölmistyneenä että miksi, pitäähän sen tietää jos kakussa on hiuksia! Että silleen, mitäpä siihen voi enää sanoa, kuin siitä huolimatta, ei ole kivaa töksäyttää kaikkea ääneen.
Annatko ap konkreettisen esimerkin millaisia sammakoita miehen suusta pääsee.
Esim. "sulla on ihan järkyttävät hiukset nyt, ne entiset oli paremmat, sun pitää laittaa ne niin kuin ne oli ennenkin, koska olen tottunut niihin entisiin" ja tuota jankutusta pari tuntia lähes putkeen kovaan ääneen vieraiden läsnäollessa, myös kahvipöydässä nöyryytystä samasta asiasta.
Juuri tuota muiden arvostelua ja julkista nöyryytystä on ollut vähän väliä, myös lapseen kohdistuen. Lapsen alistamiseen on puututtava, sitä ei voi katsoa läpi sormien.
Eipä ole tullut pieneen mieleenkään kyykyttää miestä eikä nostaa itseä yläpuolelle. Ihan aiheesta olen sanonut, kun mies käyttäytyy muidenkin mielestä epäsosiaalisesti ja pahoittaa muiden mieliä.
Tuollainen mies ei ole mistään kotoisin. Ei muuta kuin vaihtoon.