Onko kenellekää käyny tällee:oltiin yhes puol vuotta.poika eteni tosi nopeesti vaikka yritin vähä jarrutel.sit kuitenki rakastuin ja vähä aikaa sitten hän jätti minut.ei kuulemma pysty seurustelemaan.yksinäisyys ja onnettomuus on kuulemma häntä varten.puhuu usein ettei elämäs o mitää järkeä-yrittää elämäs kaikkee-menestyy ku kuitenki kuollaan..tollanen asenne elämään,ei kuitenkaan itsemurha mieles tosissaan.Elämä hänellä on hyvin,perhe,kavereita,joku vaan mättää.ei hän itsekään tiedä mikä
hän sanooo rakastavansa minua ja ikävöivänsäkin usein..mutta ei vaan pysty..ei ole kuulemma minusta kiinni.minulle on vaikeaa että hän vielä sanoo niin,uskon että hän tarkottaa sitä eikä vaan sääli minua.On kuitenkin rankkaa minulle että hän sanoo niin,koska silti ei halua olla kanssani kuin kaveri.Ei sitten pysty,en ole vihainen,pettynyt ja särkynyt vaan.ei rakkaus voita aina(tuntuu ettei ikinä) Jos kyseenalaistan hänen rakkautensa yms.hän suuttuu kovasti-pitäisi luottaa häneen..
odotan vain alitajunnassani sitä pvää kun hän "kasvaisi henkisesti"ei enää ajattelisi elämästä noin.Tiedän että jos jollakin on tollanen elämänasenne nin ei seurustelusta oikein tulisi mitään pitemmän pääl.On ollut hirveitä riitoja yms.hän on itkenytkin yms-mutta ei koe tarvitsevansa mitään apua(psykologi yms)On kuulemma aina ollut tuollainen..
En pysty ihan ymmärtämään häntä,sillä vastoinkäymisistäni huolimatta ajattelen elämästä positiivisesti.Toivon että tuollainen menisi ohi!hän on kuitenki vasta 19vuotias.olen häntä pari vuotta vanhempi..ei ole kyse siis vapaudesta tai muista tytöistä...
sanokaa ehkä viisaammat ja kokeneemmat mitä ihmettä minun pitäisi ajatella
hän sanooo rakastavansa minua ja ikävöivänsäkin usein..mutta ei vaan pysty..ei ole kuulemma minusta kiinni.minulle on vaikeaa että hän vielä sanoo niin,uskon että hän tarkottaa sitä eikä vaan sääli minua.On kuitenkin rankkaa minulle että hän sanoo niin,koska silti ei halua olla kanssani kuin kaveri.Ei sitten pysty,en ole vihainen,pettynyt ja särkynyt vaan.ei rakkaus voita aina(tuntuu ettei ikinä) Jos kyseenalaistan hänen rakkautensa yms.hän suuttuu kovasti-pitäisi luottaa häneen..
odotan vain alitajunnassani sitä pvää kun hän "kasvaisi henkisesti"ei enää ajattelisi elämästä noin.Tiedän että jos jollakin on tollanen elämänasenne nin ei seurustelusta oikein tulisi mitään pitemmän pääl.On ollut hirveitä riitoja yms.hän on itkenytkin yms-mutta ei koe tarvitsevansa mitään apua(psykologi yms)On kuulemma aina ollut tuollainen..
En pysty ihan ymmärtämään häntä,sillä vastoinkäymisistäni huolimatta ajattelen elämästä positiivisesti.Toivon että tuollainen menisi ohi!hän on kuitenki vasta 19vuotias.olen häntä pari vuotta vanhempi..ei ole kyse siis vapaudesta tai muista tytöistä...
sanokaa ehkä viisaammat ja kokeneemmat mitä ihmettä minun pitäisi ajatella
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ainakin ton ekan kappaleen perusteella sanosin, että vaikkei hän sitä myöntäs niin melkeimpä jonkunlaisilta masennusoireilta noi näyttää. Eikä ole mikään ihme, jos se heijatus sit sun ja sen väliin, sellasta se joskus aiheuttaa.
Mulle tuli hiukka samanlainen tunne tosta kirjotuksesta.