Ajattelin maanantaiaamun kunniaksi pistää pari riviä palstalle. Omia ajatuksiani selvittääkseni ja kenties (toivottavasti) rakentavia ideoita saadakseni.
Mun ongelmani on appivanhemmat, jotka on nokkineen meidän asioissa. Eli sen verran taustoja, että me rakennetaan/korjataan vanhaa taloa ja appiukko on todella taitava rakennusmies. Hän oli aluksi aktiivisesti auttamassa, mutta ei suvaitse muiden mielipiteitä. Esim. ennen rakentamisen aloittamista jouduin vaihtamaan autoa, kun vanha meni rikki. Ostin sitten seuraavan käytetyn, halvan, tosin "lelun". Appiukko ei ole kuluneen kolmen vuoden aikana kommentoinut autoani muuten kuin 1) hankintaa seuraavana sysksynä muuraustalkoissa, kun pyysin lainaksi hänen pakettiautoaan lainaksi 4 sementtisäkin hakua varten (loppuivat kesken) hän haukkui mut & autoni sangen kusipäiseksi ratkaisuksi oman isänsä ja mun porukoiden aikana keskellä pihaa volyymillä, jolla naapureillekaan ei jäänyt mikään epäselväksi. 2). Samoin kerran raahasi jonkun sukulaismiehensä meille kylään, jonka jälkeen löysin heidät ikkunan äärestä pihalle autoani tuijottamasta ja appiukon vaahtoamasta, kuinka järjettömiä valintoja olen tehnyt. Samoin kaikki ne asiat, mitkä olen tehnyt erilailla, kuin hän on ohjannut, esim, kattohuopien kiinnitys tehtaan asennusohjeiden mukaan on aiheuttanut useamman kuukauden vittuilua - emmä auta, kun mun neuvot ei kelpaa...
Parasta pitkään aikaan oli lauantai-aamuna, kun appiukko soitti ja kysyi, voiko lähteä pelaamaan sählyä meidän poikien kanssa. Juteltiin niitä näitä, kunnes erehdyin kertomaan, että haaveilemme ostavamme uuden sängyn ja patjat 12v. vanhan nykyisen tilalle: lopputulos 10 min saarna aiheesta, että emme saa vaihtaa kapeampaan, vaikka nykyinen on makuuhuoneeseemme liian iso, emmekä siksi ainakaan voi ostaa uutta sänkyä.
Kyse ei ole siitä, etten tekisi silti omia ratkaisuja, mutta tällainen tarpeeton perheemme sisäisiin asioihin puuttuminen syö meidän suhdetta.
Anoppi sitten pelasti sunnuntain: soitti ja kysyi, sopisiko meille, että hän ostaa vaimolleni tänä vuonna syntymäpäivälahjaksi ulkomaanmatkan kahdelle - nimitäin vaimolleni ja hänen pikkusiskolleen. Taloudellinen tilanteemme ei ole meidän sallinut käydä vielä edes häämatkalla (itseasiassa appivanhemmat lupasivat meille matkan häälahjaksi, sitä nyt yli 10 v. odoteltu), enkä rakennusprojektistamme johtuen ole ollut päivääkään lomalla viimesen kolmen vuoden aikana.
Tiedän käyttäytyväni itsekkäästi vaimoani kohtaan, kun en osaa vilpittömästi riemuitse hänen puolestaan, mutta mikä helvetti siinä on, että mua kohdellaan täysin ulkopuolisena.

Vastaukset 11
Vanhimmat
Sun ei olisi pitänyt niellä minkäänlaista vittuilua siltä appiukolta alkujaankaan. Jos olisit silloin heti ekalla kerralla kun hän kommentoi sinun autovalintaasi kysynyt että mitä vittua se hänelle kuuluu niin tilanne saattaisi olla aivan eri nyt. Parempi, taikka sitten huonompi ;-)
Asennevammaisilta kuulostavat appivanhempasi. Ei se siitä parane vaan pahenee. Pakko sinun on ryhdistäytyä ja pitää puolesi. Tuokin on huono juttu että jätetään ulkopuoliseksi ja ostetaan matka vaimolle sisarineen. Keskustelun paikka olisi tästä myös vaimon kanssa. Hän voisi vaikka ilmoittaa vanhemmilleen, ettei haluakaan lähteä siskonsa vaan sinun sinun kanssa kun on se luvattu häämatkakin tekemättä. teidän täytyy vetää yhtä köyttä, muuten tullaan iskemään kiilaa väliin aina kun on mahdollista, ja jäät yhä enemmän ulkopuoliseksi. Pidähän puolesi.
Mölyävä häirikkö on appiukkosi! Hän ottaa mittaa "alemmastaan" eli nuoremmasta uroksesta. Kyllä tässä on vallasta kyse. Auto ja talo ovat SINUN reviiriäsi, älä laske moista kukkoilijaa sinne pilaamaan elämääsi. Ole vaikka ilman taitavan "asiantuntijan" etuisuuksia. Vapaus on kallis asia. Sinulla on oikeus tehdä virheitä auton ja rakentamisen suhteen missä muidenkin, mieluummin pidä virheet kuin annat vanhan uroon mellastaa reviirilläsi. Samat lait pätee niin ihmis- kuin eläinkunnassakin. Tämä vaimosi matkajuttu sijoittuu samaan kategoriaan. Hän on SINUN vaimosi, ja te päätätte ITSE, milloin lähdette matkalle.
Appiukko kuitenkin on osallistunut monin tavoin rakennustöihin. On helppoa antaa matkan päästä neuvoja, miten pitää ja ei pidä, kun vävy kuitenkin apua tarvitsee.
Olen sen huomannut, että mitä vähemmän asiasta tietää, sen helpompi on neuvoja antaa.
"Sano sille, ja mikset sanonut, olisit heti..."
eivät olekaan helposti toteutettavissa tositilanteessa.
Appi ei itse edes huomaa olevansa tahditon, kun on mielestään ammatti-ihminen ja erittäin tarpeellinen rakennustyömaalla. Hänen ikänsä ja taitonsa ovat ikään kuin antamassa oikeutuksen sanoa ja aliarvioida vävyn tekemiset ja ostamiset.
Sukulaisuus ei aina ole helppo asia.
Kyllä vapaus on kallis asia: joko kestät kaiken ja saat "ilmaista" ammattiapua tai sitten teet kaiken itse. Tyhmää aloittaa joku sellainen projektti jos itse ei osaa... Mitä jos appiukko kuolee huomenna?
>Olen sen huomannut, että mitä vähemmän asiasta >tietää, sen helpompi on neuvoja antaa.
- tällä palstalla monilla on ongelmia appivanhempien kanssa, ehkä enemmäänkin kuin sulla ;)
.. jos ihminen kirjoittaa tälle palstalle ja kysyy neuvoa, niin eikö sitä saisi antaa? Sehän on jokaisen harkinnassa sitten, miten menettelee. Olen itse elämässäni joutunut kysymään neuvoa ja niin ylpiä en ole ettenkö ottaisi niitä huomioon. Tietenkin neuvominen on helppoa ja varsin matkan päästä, kun ei tiedä taustoja. Mitä tänne sitten hyödyttää kirjoitella, jos ei saa kommentteja!
Ja neuvothan itsekin, neuvot neuvojia. Ja EI kai se appi nyt ainoa ihminen Suomessa ole, joka osaa rakentaa. Rahalla saa ammattimiehiä auttamaan, mieluummin minä maksaisin tahdikkaalle remontti-Reiskalle kuin ottaisin apen haukkumiset niskaani.
Näin siinä sitten käy kun päästää ilmaisen työvoiman huumassa vieraat ihmiset omalle reviirille....ei kannattaisi seurustella kuin tyttären kanssa. Kuten olet huomannut, nyt oletkin naimisissa paitsi tyttären, niin myös sen vanhempien kanssa, nauti siitä !
Kiitos kun olette ottaneet kantaa näinkin nopeasti ja eri suunnilta asiaa tarkastellen. Kaikki kommentit ovat toki edelleenkin tervetulleita. Sen verran pohjia, että uskoakseni kykenen rakentamaan tavalla, jonka lopputulokseen olen itse tyytyväinen. Tapana vain on vaimon suvun puolella ollut käydä aina auttamassa, kun apua on pyydetty - meilllä se mopo vaan on appiukon kanssa karannut käsistä: apua ja neuvoja saa kun ei niitä kaipaa, ja silloin kun tarttis, taas ei.
Päivän ongelma on se, että pelkään regoivani yli, toivoisin pystyväni nauramaan paskaisesti koko asialle ja buukkaavani jatkossa omat menoni omien tarpeitteni mukaan. Toisaalta se ei tunnu järkevältä, koska vanhempien riidellessä, ainoat, jotka todella kärsivät ja pahoittavat mielensä ovat lapsemme, enkä sitä tosiaankaan tahdo. Kaikissa asioissa ei minun (eikä kenenkään muunkaan) tarvi aina päästä sanomaan viimeistä sanaa ja molemmille parisuhteen osapuolille tulisi taata oma reviiri vaikka kuinka yhteinen keittön pöytä jaetaan. Toivottavasti tässä löytäisi sen kultaisen keskitien :)
ottaa itseäsi niskasta kiinni ja lopettaa tuo toisten pompoteltavana oleminen!!älä anna muiden puuttua elämäänne...ennen pitkää huomaat että siitä ei hyvä seuraa.
kirvestä
Sen verran jatkoa, jos joku tähän ketjuun eksyy, että kaiken kaaoksen seurauksena onnistuimme keskustelemaan kunnolla vaimon kanssa. Sovimme/tarkistimme hieman yhteisiä pelisääntöjämme ja korjasimme muutamia väärinkäsityksiä. Vaimo oli pitänyt myös parit palaverit vanhempiensa kanssa selvittäen heille, mitä heiltä odotamme ja mitä emme heiltä hyväksy.
Saa nähdä, miten homma alkaa toimia. Olen onnellinen vaimoni suhtautumisesta asiaan ja sikäli tyytyväinen tilanteeseen - vaikka omissa tekemisissänikin on parantamisen varaa (eikä se tunnu mitenkään hyvältä) - ennenkaikkea siihen, että hän on antanut tukensa minulle, jopa omia vanhempiaan vastaan. Suurin jäljelle jäävä ongelma on se, että miten aion kohdata appivanhempani jatkossa. Koen, että he ovat ylittäneet hyvän maun ja sivistyneen käytöksen rajat loukkaamalla henkilökohtaisella tasolla niin syvältä, ettei näitä asioita voi vain unohtaa ja painaa villaisella. En ole heidän anteeksipyyntöjään vajaa, lähinnä nämä ihmiset tuntuvat täysin merkityksettömiltä, kuin kuolleilta. Toisaalta toivoisin, etten kuule heistä enää koskaan mitään. Toisaalta välit pitäisi saada jollain konstilla kuntoon lapsiemme takia (ei välejä isovanhempiin pitäisi katkaista) ja toisaalta ovathan he vaimoni vanhempia.