Huom, tämä viestiketju on tarkoitettu lähinnä aikuisille, eli yli 20-vuotiaille.
Vaikuttaisi ainakin omien havaintojen perusteella siltä, että jos ei teini-iässä pysty solmimaan parisuhteita, niin harvemmin se myöhemminkään onnistuu. "Pystymisellä" tarkoitan siis sitä, että teininä on sekä henkisesti että fyysisesti sillä tasolla, että kokee luonnollisena vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisen.
Omassa kaveripiirissäni ne, jotka aloitti naisiin tutustumisen jo nuorena, jatkaa sitä edelleen ja se on heille normaali osa elämää. Jotkut ovat jo naimisissa. Vastaavasti ne, joilla ei teininä ollut ainuttakaan suhdetta, ei myöskään ole sitä aikuisena kokeneet. Tietysti on aina joku syy, miksi ihminen ei saa kontaktia naisiin/miehiin. Osalla ei ulkonäkö ole vaadittua tasoa ja toisilla on taas ollut aina itsetunto yms. ongelmia.
Sinänsä siinä ei ole mitään ihmeellistä, että tietyt ihmiset jäävät parisuhteiden ulkopuolelle. Jos on henkistä tai fyysistä "vikaa", niin olisihan se luonnotonta edes pyrkiä parisuhteeseen. Kuitenkin, on hassua havaita, kuinka aikaisin ihmisistä näkee, onko kyseessä ikisinkku vai ns. "normaali" ihminen. Ylä-asteella jo oli aika päivänselvää, ketkä pystyy luomaan parisuhteita ja ketkä ei.
Tässä viestissä ei sitten ole mitään katkeruutta tai muuta turhaa mussutusta taustalla. Itse ainakin myönnän täysin rehellisesti, ettei parisuhde ole _koskaan_ ollut minkäänlainen vaihtoehto omassa elämässäni. Muistan kun ensimmäisen kerran eräs tyttö oli kiinnostunut minusta...Olin silloin n. 12-vuotias ja jo silloin koin koko asian erittäin negatiivisesti. Pysyttelin todella kaukana ko. henkilöstä, minkä avulla pääsinkin eroon ajan kanssa koko tilanteesta. En ole ikinä pystynyt näkemään itseäni suhteessa, tai edes koskettamassa naista. On ilmeisesti vain yksinkertaisesti liikaa itsetuntoon ja minäkuvaan liittyviä ongelmia. :D Asia ei sinänsä häiritse minua, mielestäni onnellisuus kun ei tule jonkun toisen ihmisen kautta, vaan ihmisen itsensä sisältä. Ei niin, että sanoisin olevani kovinkaan onnellinen. Lähinnä tiedostan, että onnellisuuteni riippuu siitä, tulenko toimeen _itseni_ kanssa. Ei siitä, olenko parisuhteessa vai elänkö yksin.
Oletteko itse huomanneet samaa "jakautumista" lähipiirisänne teini-iän ja varhaisen aikuisuuden aikana?
Vaikuttaisi ainakin omien havaintojen perusteella siltä, että jos ei teini-iässä pysty solmimaan parisuhteita, niin harvemmin se myöhemminkään onnistuu. "Pystymisellä" tarkoitan siis sitä, että teininä on sekä henkisesti että fyysisesti sillä tasolla, että kokee luonnollisena vastakkaiseen sukupuoleen tutustumisen.
Omassa kaveripiirissäni ne, jotka aloitti naisiin tutustumisen jo nuorena, jatkaa sitä edelleen ja se on heille normaali osa elämää. Jotkut ovat jo naimisissa. Vastaavasti ne, joilla ei teininä ollut ainuttakaan suhdetta, ei myöskään ole sitä aikuisena kokeneet. Tietysti on aina joku syy, miksi ihminen ei saa kontaktia naisiin/miehiin. Osalla ei ulkonäkö ole vaadittua tasoa ja toisilla on taas ollut aina itsetunto yms. ongelmia.
Sinänsä siinä ei ole mitään ihmeellistä, että tietyt ihmiset jäävät parisuhteiden ulkopuolelle. Jos on henkistä tai fyysistä "vikaa", niin olisihan se luonnotonta edes pyrkiä parisuhteeseen. Kuitenkin, on hassua havaita, kuinka aikaisin ihmisistä näkee, onko kyseessä ikisinkku vai ns. "normaali" ihminen. Ylä-asteella jo oli aika päivänselvää, ketkä pystyy luomaan parisuhteita ja ketkä ei.
Tässä viestissä ei sitten ole mitään katkeruutta tai muuta turhaa mussutusta taustalla. Itse ainakin myönnän täysin rehellisesti, ettei parisuhde ole _koskaan_ ollut minkäänlainen vaihtoehto omassa elämässäni. Muistan kun ensimmäisen kerran eräs tyttö oli kiinnostunut minusta...Olin silloin n. 12-vuotias ja jo silloin koin koko asian erittäin negatiivisesti. Pysyttelin todella kaukana ko. henkilöstä, minkä avulla pääsinkin eroon ajan kanssa koko tilanteesta. En ole ikinä pystynyt näkemään itseäni suhteessa, tai edes koskettamassa naista. On ilmeisesti vain yksinkertaisesti liikaa itsetuntoon ja minäkuvaan liittyviä ongelmia. :D Asia ei sinänsä häiritse minua, mielestäni onnellisuus kun ei tule jonkun toisen ihmisen kautta, vaan ihmisen itsensä sisältä. Ei niin, että sanoisin olevani kovinkaan onnellinen. Lähinnä tiedostan, että onnellisuuteni riippuu siitä, tulenko toimeen _itseni_ kanssa. Ei siitä, olenko parisuhteessa vai elänkö yksin.
Oletteko itse huomanneet samaa "jakautumista" lähipiirisänne teini-iän ja varhaisen aikuisuuden aikana?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Meitä saman kokeneita tai pikemminkin kokemattomia miehiä näyttää tässä maassa olevan paljon.
Mutta miten hitossa on mahdollista, ettei naiset hiiskahdakaan sinkkuelämään kyllästymisestä?
Sillä kun on näin mahdottomasti kokemattomia sinkkumiehiä, on pakosta oltava naisiakin.
Suomalaisten sinkkumiesten tulisi mielestäni perustaa yhdistys. Sellainen, joka nostaisi yhteishenkeä, itsetuntoa ja järjestäisi tapahtumia vastakkaiseen sukupuoleen tutustumiseksi.
Kunhan vaan sais ne ennakkoluulot *%¤¤#"¤uuun.
"Jos on henkistä tai fyysistä "vikaa", niin olisihan se luonnotonta edes pyrkiä parisuhteeseen."
-ainakaan tästä se ei kiikasta
No jopa on nuoret miehet kirveensä jo kaivoon heittäneet!
"Jos on henkistä tai fyysistä "vikaa", niin olisihan se luonnotonta edes pyrkiä parisuhteeseen."
Tiedättekö kuinka paljon "viallisia" ihmisiä on parisuhteessa tälläkin hetkellä??? Tietysti jos on jo päättänyt, että minusta ei ole luomaan parisuhteita, niin eihän se kenellekään kuulu...eikä niitä suhteita pakosta tarvitse olla. Kyllä voi itsensäkin kanssa elää ihan hyvin, jos haluaa.
Kyllähän niitä on varmasti paljonkin, mutta mielestäni se on aika typerää. Jos on sinut fyysisten vikojensa kanssa niin se on ihan ok tietysti. Henkiset jutut on taas sellaisia, että siinä aiheuttaa vaan ongelmia sekä itselle että kumppanille, jos yrittää väkisin jotain parisuhdetta luoda. Kyllähän noi ongelmansa voi peittää arkielämässä helposti, mutta ei sitä hullukaan jaksa 24/7, mikä olisi vaatimus, jos parisuhteessa eläisi. Pointti siis oli, että ensin pitäisi tulla toimeen itsensä kanssa, sitten vasta voisi alkaa miettimään suhteita. Usein vaan noi ongelmat seuraa ihmistä läpi koko elämän.
tullut ajatelleeksi, että joku joka sinusta välittää, ei näe/koe niitä "vikoja" niin isoiksi kuin sinä itse??? Tai ainakaan esteeksi hyväksi parisuhteelle? Jos "ongelmat" seuraa läpi elämän...hmm..niitä voi tulla lisää myöhemmin ja pahempiakin...entäpä jos se parisuhteen toinen osapuoli voisi auttaa niiden ongelmien käsittelemisessä??? Tai tulemaan sinuiksi esim. fyysisten tai henkisten vikojen kanssa?
Kuulostaa pahasti siltä että "testaisit" mahdollisen kumppanin niitä vikoja varten...siinä tapauksessa voi olla että hyvinkin on ikisinkku! `cause nobody`s perfect! Itsensä kanssa on hyvä opetella tulemaan toimeen oli sitten parisuhteessa tai ei. Ihmiset on AINA keskeneräisiä ja se tekee meistä ihmisiä.
En nyt tarkoita että väkisin pitäisi olla parisuhteessa. Vaan että vioista huolimatta voi olla kykenevä hyvään parisuhteeseen, vaikka "nuoruudessa" ei niitä suhteita ole ollutkaan.
Mietin vielä, että onko nuo "ongelmat" ja "viat" (en tarkoita teitä vaan yleisesti pohtien vaan) ihmisillä usein tekosyitä. Ettei oikeastaan ehkä uskalla "luopua" ongelmistaan, koska ne suojaa siltä, ettei tarvitse ottaa tunneriskejä.
Eikös nuo tunnepuolen asiat ole myös henkisiä? ;) Itse olen aina ollut jääkylmä, en näytä tunteitani eikä niitä kyllä totta puhuen pahemmin edes ole. No, nauran kyllä sentään, joten en nyt ihan sentään tietokonetta vastaa tunne-elämältäni. :)
Mulle vaan on melkeinpä mahdotonta tuntea sääliä tai empatiaa ihmisiä kohtaan, vihaa sen sijaan tunnen helpostikin. En ole kuitenkaan käytännön elämässä väkivaltainen, vaikka mulla onkin aika väkivaltaisia ajatuksia. Joku keittiöpsykologi voisi tietysti lähteä pohtimaan, mikä noi aiheuttaa, mutta itse en ole koskaan jaksanut vaivautua. ;)
Omalla kohdallani varmasti yksi syy viihtymiseen omissa oloissani on tuo tunteiden puute. En ole ikinä ns. "rakastunut", enkä usko että sellaista tunnetta on olemassakaan. Toisaalta, jos joskus eläisin parisuhteessa, niin ymmärrän kyllä naisten tarpeen noihin henkisiin asioihin. Eli pystyn kyllä puhumaan asioista, vaikka en mitään tuntisikaan. Minulle myös riittäisi mainiosti, että parisuhde omalta puoleltani olisi ihan toisesta jollain tapaa välittämistä ja arvostamista. Kuten sanottu, en usko noihin rakkausjuttuihin.
Mutta noh, en usko että tälläiset tunnepuolen ongelmat on yleisesti ottaen kovin merkittävä syy ikisinkkuiluun. Ainakin omassa kaveripiirissäni ihmiset on mielestäni ihan "normaaleja" tunne-elämältään. Tietysti vaikea nähdä toisen pään sisälle, mutta sen kuvan ainakin ihmisistä saa.
Tosin itse muutuin kylmäksi kuin kala sen jälkeen kun 4v juttu meni ruttuun ja minut jätettiin toisen takia, koska en ollut yliopistossa. Sen jälkeen päätin, että ei ikinä. En enää koskaan lyö tunteitani peliin, puhua toki osaan, osaan kuunnella, osaan lohduttaa, en vain välitä miltä toisesta tuntuu. Hyvinkin pätee tuo että ketkä teininä jo solmivat suhteita niin solmivat niitä vastakin. Omaa kokemusta taas sekin että itselläni meni 4v koko teini-ikä käytännössä samassa henkilössä riippuen. Eipä siinä päässyt suhteita solmimaan kun jotenkin junnasi vain paikallaan. Nykyisin en jaksa nähdä sitä vaivaa että yrittäisin suhdetta rakentaa, näillä näkymin en tarvitse naista. Ei ole mitään sellaista tarjota, mitä ilman en pärjäisi. Kiitos :) Rakkaus on ihan yliarvostettua, sillä vain tyynnytetään toinen kun muutakaan ei keksitä.
Kaikki ihmiset ovat henkisesti ja fyysesti viallisia - kukin omalla tavallaan. Täydellistä ihmistä ei ole olemassa ja toivottavasti ei koskaan tule olemaankaan.
ja kuka sanoi ettei täydellisä ihmistä ole?
Minä kyllä olen varsinainen poikkeus tuossa, ekan kerran aloin seurustelemaan vasta 18 vuotiaana, ja ei tuo ikisinkkuus ainakaan ihmissuhteiden puuttumiseen jää :D
Onhan tuo totta. Ainakin tuntuu siltä :)
Itse kyllä tunnen empatiaa muita ihmisiä kohtaan ja olen mieheksi aikas tunteellinen. En ole kuitenkaan ikinä seurustellut ja tuo seurustelemattomuus vain kasvattaa hartiolla kantamaani taakkaa päivästä toiseen. Jatkuvasti tuntuu yhä pahemmalta ja pahemmalta ajatus siitä, että joudun kertomaan seurustelemattomuudestani tytölle.
Toivottavasti henkilö, johon olen tällä hetkellä hyvää vauhtia ihastumassa (ja hänkin ilmeisesti minuun) osaisi suhtautua tuohon asiaan minulle sopivalla tavalla. Pelottaa vain, että hän säikähtäisi ja juoksisi pakoon, itse en kuitenkaan asiasta ole kertomassa, ellei hän itse kysy.
Kyllähän se varmaan on myös niin, että seurustelun makuun päässeet omaavat paremman itsetunnon, kun ovat jollekin jo kelvanneet ja he itse tietävät sen hyvin. Itse kuitenkin vielä epäilen omaa riittävyyttäni, vaikka tahdonkin uskoa että joku tyttö saisi minusta ihan hyvän elämänkumppanin.
Heillä on myös enemmän kokemusta naisasioista ja varmaankin tietävät paremmin, miten tulisi toimia. Näistä monet nauttivatkin sinkkuudestaan, koska he pystyvät iskemään uusia tyttöjä joka ilta, vaikkapa useammankin. Itselle on yhtä painajaista yrittää baarista lähestyä naisia, vaikka eihän minun pitäisi hermostua mistään syystä.
huh heijakkaa!
"Kuitenkin, on hassua havaita, kuinka aikaisin ihmisistä näkee, onko kyseessä ikisinkku vai ns. "normaali" ihminen. Ylä-asteella jo oli aika päivänselvää, ketkä pystyy luomaan parisuhteita ja ketkä ei. "
No olipahan yleistys! Ei voi muuta sanoa. Siis jos teini-iässä ei seurustele ei voi tulla normaaliksi ihmiseksi eli päästä seurustelemaan myöhemmässä vaiheessa? Mielestäni seurustelu kuuluu aloittaa silloin kun siltä tuntuu oli sitten 10-vuotias tai 100-vuotias.
Kaikki ihmiset kehittyy henkisesti eri aikaan ja ovat valmiita seurustelemaan silloin kuin ovat. Ja jos ei ole koskaan valmis seurustelemaan niin ei sitten. Pahempaa olisi alkaa seurustelemaan jos ei yhtään kiinnostaisi.
Tiedän monia ihmisiä, jotka eivät ole seurustelleet teini-iässä, mutta ovat myöhemmässä vaiheessa alkaneet seurustella ja jopa menneet naimisiin.
Se, ettei ole suhteita nuorena, ei merkitse sitä, etteikö niitä voisi olla vähän vanhempana. Jotkut pitävät nuorena rimaa niin epärealistisen korkealla, ettei kukaan kenelle itse "kelpaisi", sitä varmasti ylitä. Voi myös olla, että nuorena ei oikein tiedä, mitä kumppanilta odottaa ja mikä on oikeasti tärkeää, ja sopivaa ei löydy, koska tutustuu vääränlaisiin ihmisiin. Kolmas este seurustelusuhteen löytämiselle voi olla vaikkapa oma epävarmuus tutustumistilanteissa ja se, ettei osaa tuoda parhaita puoliaan esiin. Yleensä nämä ongelmat korjaantuvat iän myötä.
Edellä mainittu kuvaa hyvin miestäni nuorempana. Hänellä oli ensimmäinen varsinainen seurustelu (joka kesti muutaman kuukauden) 25-vuotiaana, sitten seurasi lähes kymmenen vuotta sinkkuna. Miksi, olihan hän normaalinnäköinen ja fiksu mies?
No, ensinnäkin hän etsi menevää ja ulospäinsuuntautunutta "hyvännäköistä blondia". Mutta he pitivätkin häntä outona tai tylsänä, liian tavallisen näköisenä tai liian sisäänpäinkääntyneenä. Vasta kun hän tajusi viihtyvänsä parhaiten kaltaisensa naisen (jonka ei tarvitse olla missinnäköinen tai edes blondi - itse en ole kumpaakaan, vaikka ihan nätti olenkin) seurassa ja saavansa arvostusta heiltä sen sijaan, että yrittäisi väkisin miellyttää meneviä pintaliitäjiä, alkoi suhteita syntyä. Niin, ja vasta päälle kolmekymppisenä.
Kyllähän asia noin hyvinpitkälle on. Itse vain pitäisin rajaa siinä 23-25 vuoden paikkeilla. Jos tuohon mennessä ei suhdetta ole saanut aikaiseksi, on myöhemmin lähes mahdotonta. Suurin osa saman ikäisistä naisista on jo siinä vaiheessa suhteessa, joten tarjonta on vähäistä. Lisäksi mitä enemmän tulee ikää sitä toivottommammaksi tapaukseksi sinut leimataan, joten kiinnostus sinua kohtaa romahtaa.
Omat havaintoni ovat neljän kaverin piiristä jossa kaikki ovat sinkkuja / poikamiehiä, vaikka ikää on jo kolmisenkymmentä kaikilla.Kaikilla työt ja muutenkin elämä kohdallaan. Osa tuntuu jo luovuttaneen minun tavoin, mutta joku vielä jaksaa yrittää aina vaan pettyäkseen. Ehkä sitten vaan ollaan niin "viallisia" että se johtuu siitä, eikä syynä ole se että parikymppisinä ei saatu suhteita aikaiseksi.
Olen eri mieltä. Vasta tuossa 23v alkoi mun yläasteella kiusaamisen takia riistetty itsetunto palautumaan sellaiseksi, että uskalsin alkaa lähestymään naisia. Lukioiässä se oli ihan mahdotonta.