Olen ihan solmussa ja ajautunut pahasti hankaluuksiin tunteiden kanssa. Koitan kirjoittaa tiivistetysti ja toivoisin jotain viisaita sanoja.
Pitkä suhde takana, ehkä noin 4v sitten ensimmäistä kertaa tuli eroajatuksia mieleen. Lähinnä syystä, että ei juurikaan mitään yhteistä, koin olevani yksin ja etäännyin puolisostani. Vaihdoin työpaikkaa pari vuotta sitten, jossa ed. mainituista syistä oli helppo ihastua työkaveriin. Hänen kanssaan meillä on ollut seksiä n 10 kertaa, joista viimiset 5 kertaa kolmen kuukauden sisällä. Ihastuneisuuden tunteet ovat joka kerta syventyneet. Suhteen syventyminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta työasioiden vuoksi.Syyllisyys on kova. Erosta kotona on puhuttu muutaman kerran, puoliso ei missään tapauksessa halua erota, tekee kaikkensa, vannoo ikuista rakkautta päivittäin jne. Roolit meillä on kääntyneet ihan päinvastoin mitä oli muutama vuosi sitten. En halua häneltä enää läheisyyttä / seksiä ja hän kovasti yrittää suhdettamme parantaa ja minua vaan se ahdistaa.Hyvä puoliso hän on, mutta tuntuu vaikealta päästä tähän suhteeseen enää mukaan, kun on helliä tunteita muualle. Tiedän että pitäisi lopettaa tuo sivusuhteilu, mutta en pysty/halua. Ero puolisostakin tuntuu kivuliaalta. Tiedän, että näin rikon itseni lisäksi ainakin nykyisen puolisoni ( hän ei tiedä suhteesta). Pariterapiaan menossa ollaan, mutta se tuntuu turhalta, jos lähden sinne puoliksi tosissaan. Tarkoitan siis sitä, etten halua olla sielläkään rehellinen ja kertoa tästä toisesta ihmisestä, koska pelkään loukata puolisoa. Voi luoja kuinka kamalalta tämä kuulostaa ja sitä onkin! Ei minusta pitänyt ikinä tällaista tulla...😐 Ja kyllähän minä tiedän että jokin ratkaisu minun vaan pitää tehdä, mutta mistä saan voimia/ rohkeutta päätöksen tekoon? Kunpa pystyisi näkemään tulevaisuuteen.
Pitkä suhde takana, ehkä noin 4v sitten ensimmäistä kertaa tuli eroajatuksia mieleen. Lähinnä syystä, että ei juurikaan mitään yhteistä, koin olevani yksin ja etäännyin puolisostani. Vaihdoin työpaikkaa pari vuotta sitten, jossa ed. mainituista syistä oli helppo ihastua työkaveriin. Hänen kanssaan meillä on ollut seksiä n 10 kertaa, joista viimiset 5 kertaa kolmen kuukauden sisällä. Ihastuneisuuden tunteet ovat joka kerta syventyneet. Suhteen syventyminen tuntuu kuitenkin mahdottomalta työasioiden vuoksi.Syyllisyys on kova. Erosta kotona on puhuttu muutaman kerran, puoliso ei missään tapauksessa halua erota, tekee kaikkensa, vannoo ikuista rakkautta päivittäin jne. Roolit meillä on kääntyneet ihan päinvastoin mitä oli muutama vuosi sitten. En halua häneltä enää läheisyyttä / seksiä ja hän kovasti yrittää suhdettamme parantaa ja minua vaan se ahdistaa.Hyvä puoliso hän on, mutta tuntuu vaikealta päästä tähän suhteeseen enää mukaan, kun on helliä tunteita muualle. Tiedän että pitäisi lopettaa tuo sivusuhteilu, mutta en pysty/halua. Ero puolisostakin tuntuu kivuliaalta. Tiedän, että näin rikon itseni lisäksi ainakin nykyisen puolisoni ( hän ei tiedä suhteesta). Pariterapiaan menossa ollaan, mutta se tuntuu turhalta, jos lähden sinne puoliksi tosissaan. Tarkoitan siis sitä, etten halua olla sielläkään rehellinen ja kertoa tästä toisesta ihmisestä, koska pelkään loukata puolisoa. Voi luoja kuinka kamalalta tämä kuulostaa ja sitä onkin! Ei minusta pitänyt ikinä tällaista tulla...😐 Ja kyllähän minä tiedän että jokin ratkaisu minun vaan pitää tehdä, mutta mistä saan voimia/ rohkeutta päätöksen tekoon? Kunpa pystyisi näkemään tulevaisuuteen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Teet pahan virheen, jollet laita itseäsi jäähylle. Tunnet tuolla tavoin nyt, mutta myöhemmin saatat halveksia itseäsi, etkä edes ymmärrä miksi toimit tuolla tavoin. Alakulo johtuu yleensä masennuksesta ja henkilökohtaisista ongelmistasi. Vaikka lähtisit huuman matkaan, päätyisit samaan tai kenties huonompaan jamaan. Sen lisäksi sinulta vaaditaam rehellisyyttä parisuhdeterapeutilla. En ole varma, kannattaako tuollaista paskaa laukaista kenenkään niskaan. Se on hirvittävää mitä olet tehnyt. Nainen on hölmö alakerrastaan. Kun jollekin antautuu, lisääntyy läheisyyden tunne. Olet menny solmuun omien hormoniesi kanssa. Sinun täytyy myös muistaa, että järkyttävin seirauksin voit tehdä jostakin lapsista kodittomia ja isättömiä. Aina tuntuu pahalta, kun ihmiset tuhoavat toisiaan ja tulevaisuutta hölmöilyin. Puhu terapeutille ensin kaksin. Toivon, ettet tuhoa syyttömien elämää.
Tulevaisuuteen ei tosiaan pysty näkemään.... Mutta pystyt varmasti miettimään miksi eroajatukset tuli neljä vuotta sitten mieleen? Miksi olette etääntyneet puolisosi kanssa? Mitä kaikkea teette yhdessä? Mitä kaikkea erikseen? Sanooko puolisosi rakastavasi sinua pelkästään siksi, ettet hakisi eroa? Sillä ihan tyhjästähän ei mm. yksinäisyydentunne liitossasi ole peräisin. Voisiko puoliso tehdä jotain, edes teoriassa, sen hyväksi? Osaatko edes kuvitella, että olisit rakastava ja tyytyväinen suhteessasi? Oliko terapia sinun vai puolison ehdotus? Mitä odotatte terapialta? Yhteistä sykettä suhteeseenne, vai vinkkejä eroa varten? Vai sinä yhtä ja kumppani toista? Jälkimmäisessä tapauksessa terapia ei ainakaan toimi... Kannattaako sinne mennä?
"Ei minusta pitänyt ikinä tällaista tulla..."
Rauhoitu. Olet paljon enemmän kuin avio-ongelmat ja tunteet toiseen. Kun asiat ja tunteet menevät kunnolla solmuun, se on vain hyväksi. Vaikka eihän tuo elämänvaihe juurikaan innosta ja aiheuta riemun kiljahduksia. Useinkin siinä solmujen koukeroita tutkiessa huomaa miten ne on aukaistava, niissä piilee ratkaisu. Miten olisi yksilöterapia tai jokin muu keskusteluapu? Harkitse. Pariterapiassa ei välttämättä löydy jutun juonta ollenkaan.
Kiitos viesteistä. Aikasemmin minä ehdotin terapiaa, mutta nyt kun ilmeisesti puoliso otti minun eropuheet tosissaan, niin hän nyt ajan itse sinne tilasi. Sanoi, että on nyt ymmärtänyt mitä on menettämässä ja aikoo kaikkensa tehdä, että yhdessä ollaan jatkossakin.Etääntymiseen vaikuttanut varmasti monetkin asiat, puolisolla oli aikaa vievä harrastus ( ei enään) ja molempia kiinnosti kovin erilaiset asiat ja ei yhteisiä mielenkiinnon kohteita ollut. Aikansa sitä yritin keksiä yhteisiäkin juttuja, mutta sitten luovutin, kun tuntui ettei toista kiinnostanut. Sitten vuosi sitten menetin itselleni rakkaan ihmisen ja hän ei halunnut/ pystynyt/osannut tukea minua asiassa millään tavalla, se jotenkin kylmetti minut. On pahoillaan tästä. Ja nyt häntä kiinnostaisi ihan mikä asia vaan ja tuntuu vilpittömästi yrittävän. Jos ollaan päiväkin erossa, on hänellä kova ikävä ja rakastavansa sanoo päivittäin. Tuntuu kamalalta sanoa, että se ahdistaa, koska en tunne samoin. Tuntuu helpottavalta olla erossa välillä, enkä ikävöi. Haluaisin ehkä vain itselleni jonkin selvyyden siitä, että kuinka paljon tämä ihastumiseni toiseen vaikuttaa ajatuksiini. En halua hypätä toiseen suhteeseen ja kuten sanoin, ei meistä paria tulisi, vaikka eroaisin. Toisaalta, jos en saa itseäni tuntemaan puolisoani kohtaan arvostavammin, niin ei se hänelle oikein ole. Vaikka meillä on vaikeuksia ollut, niin hän on kuitenkin hyvä ihminen ja ansaitsee paremman kuin minä hänelle nyt olen ollut. Puoliso odottaa terapiasta, että minä oppisin rakastamaan häntä uudestaan. Mitä minä odotan? Vastauksia, joihin ei kuitenkaan ketään muu pysty vastaamaan kuin minä itse - mutta en vaan osaa. Helppoa olisi, jos pystyisi lopettamaan suhteilun tähän toiseen, mutta se tuntuu kovin vaikealta. Nähdään päivittäin ja esim kesällä ei nähty 2kk:n, mutta päivittäin hän oli mielessä. Näitä eroajatuksia minulla oli siis jo ennen häneen tutustumista. En koe, että hän olisi syy minun ajatuksiini liitosta, mutta eipä tämä ihastuminen ole asiaa mitenkään auttanutkaan. Tämä pähkäily ja syyllisyys on järkyttävää.
Samanlaista täällä. Haluat luultavasti tehdä oikein, samaan aikaan seurata tunteitasi ja olla vahingoittamatta ketään. En myöskään osaa enää rakastaa puolisoani, vaan rakastan toista.
Kaikki mitä teet on jollain tavalla väärin jotain kohtaan, mutta et pysty olla tekemättäkään mitään. Lukittaudu kotiisi? Ei ole mahdollista!
Ei ole ilmeisesti muita vaihtoehtoja kuin antaa ajan kulua ja päätösten kypsyä....vaikka se on tuskallista.
"Haluat luultavasti tehdä oikein, samaan aikaan seurata tunteitasi ja olla vahingoittamatta ketään."
No niinpä. Näinhän varmaan suurin osa ihmistä haluaa.
Se on kamala paikka, kun itse joutuu kantapään kautta toteamaan, ettei voi samanaikaisesti syödä ja säästää. Vaikka siihen asti itsekin on ajatellut "ensin ero, sitten toinen suhde" tai "minä kyllä en ikinä petä". Elämä menee aniharvoin ihanteiden ja hienojen ajatusten mukaan.
Voin vain sanoa kuinka vaikeaa on mitään takaisin saavuttaa, jos toinen valehtelee. Niin, täällä puhutaan pettämisestä ja samaan koriin laittaisin tarkoituksellisen huijaamisen. Kun toinen pettää, valehtelee ym. niin tärkeää on myös katsoa voiko tosissaan ja aidosti antaa anteeksi Jos ei niin on parempi erota. Kostaminen ei ainakaan kannata. Itsellä tuli jossain pahimmissa vaiheissa, alussa kun eroa harkitsin mieleen, että tekisi toiselle jotain tosi loukkaavaa eli pettäisin. Toisen vuoksi olisinkin voinut pettää vaikka jonkun randomin kanssa, mutta itseni vuoksi en voinut. Vähitellen viha hiipui ja tilalle tuli tyhjyys.
Sen verta vielä sanoin, että kumppani syyllisti minua omasta valehtelemisestaan. Käytiin terapiassa lupasi muuttua ja terapiassakin tuettiin tätä ja koskaan ei eroamaan kehotettu. Mutta kerta toisensa jälkeen jatkaa valehtelua. Oma syyllisyyttä aiheuttava asiani oli ainoastaan ihastua tuossa tuoksinassa, jossa ihastus sitten käyttäytyi julmasti. Itse en vaan pysty elämään tunteettomasti, toisaalta nämä ja monet muutkin aiemmat kokemukset ovat vain osoittaneet sen, että en usko en mihinkään tulevaisuuteen, en halua elämältä enää mitään.