Talouden asioiden vaikutukset parisuhteeseen vaikuttavat todella suuresti.
Oivina esimerkkeinä ovat muutamat urheilu-uransa lopettaneet. Ovat aikoinaan eläneet hyvien tulojen ja myös urheilun kautta tulleen arvostuksen lumoissa. Varat ovat hävinneet luxus elämään ja nyt sitten kärvistelevät, niin että perheet ovat joiltakin hajonneet, toisilla siinä mukana kärvistelevät.
Tämä on vain esimerkki, sillä monella muullakin saralla elämä muuttuu talouden suhteen, tulee irtisanominen tai sairaus perheessä, tulot laskevat ja entisenlaiseen elämään ei olekaan mahdollisuutta. Se on vaikea taito osata pudottaa unelmansa samalle tasolle.
Miten tärkeää olisikaan osata kerätä hieman varastoa, pitäisi aina olla jopa kuuden kuukauden tulojen suuruinen pohja pahan varalle, jotta selviäisi muutoksista eteenpäin. Säästäminen pitää saada nuorille ohjenuoraksi elämään, eikä hirveä kuluttaminen.
Muutos taloudessa ja myös se ihmisen arvostuksen muuttuminen siinä samalla, kun ei enää olekaan se taustajoukko mukana, sillä niin se on että kun lopetat urheilun, silloin unohdut siellä piireissä, tai kun joudut työstäsi pois, kyllä työtoveritkin unohtavat sinut, kylmä totuus.
Eli kaikkein tärkeintä on elämässä kuitenkin se oma perhe ja se että osaa silloin kun mahdollista varautua näihin muutoksiin ja se onnistuu säästämällä turvallisesti. Joten mieti tarkkaan mihin ja miten säästät, ne pääomasijoitukset, kun saattavat olla juuri samalla hetkellä niin alhaisessa kurssissa, että et saa omiasi puoliksikaan pois. Turvallisin tapa säästää on tilille , vaikka korko on pieni niin pääoma ei kuitenkaan katoa pilviin. Sitten jos sitä sijoitettavaa on niin, että voi ottaa riskin tuosta pääomasta, niin silloin voi osan varoistaan sijoittaa, sillä se on aina arpapeliä, yksin et mahda sille mitään.
Monikaan perhe ei kestä talouden ahdinkoa kovin pitkään, ryppy rakkauteen tulee aika usein.
Oivina esimerkkeinä ovat muutamat urheilu-uransa lopettaneet. Ovat aikoinaan eläneet hyvien tulojen ja myös urheilun kautta tulleen arvostuksen lumoissa. Varat ovat hävinneet luxus elämään ja nyt sitten kärvistelevät, niin että perheet ovat joiltakin hajonneet, toisilla siinä mukana kärvistelevät.
Tämä on vain esimerkki, sillä monella muullakin saralla elämä muuttuu talouden suhteen, tulee irtisanominen tai sairaus perheessä, tulot laskevat ja entisenlaiseen elämään ei olekaan mahdollisuutta. Se on vaikea taito osata pudottaa unelmansa samalle tasolle.
Miten tärkeää olisikaan osata kerätä hieman varastoa, pitäisi aina olla jopa kuuden kuukauden tulojen suuruinen pohja pahan varalle, jotta selviäisi muutoksista eteenpäin. Säästäminen pitää saada nuorille ohjenuoraksi elämään, eikä hirveä kuluttaminen.
Muutos taloudessa ja myös se ihmisen arvostuksen muuttuminen siinä samalla, kun ei enää olekaan se taustajoukko mukana, sillä niin se on että kun lopetat urheilun, silloin unohdut siellä piireissä, tai kun joudut työstäsi pois, kyllä työtoveritkin unohtavat sinut, kylmä totuus.
Eli kaikkein tärkeintä on elämässä kuitenkin se oma perhe ja se että osaa silloin kun mahdollista varautua näihin muutoksiin ja se onnistuu säästämällä turvallisesti. Joten mieti tarkkaan mihin ja miten säästät, ne pääomasijoitukset, kun saattavat olla juuri samalla hetkellä niin alhaisessa kurssissa, että et saa omiasi puoliksikaan pois. Turvallisin tapa säästää on tilille , vaikka korko on pieni niin pääoma ei kuitenkaan katoa pilviin. Sitten jos sitä sijoitettavaa on niin, että voi ottaa riskin tuosta pääomasta, niin silloin voi osan varoistaan sijoittaa, sillä se on aina arpapeliä, yksin et mahda sille mitään.
Monikaan perhe ei kestä talouden ahdinkoa kovin pitkään, ryppy rakkauteen tulee aika usein.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Totta mitä kirjoitat
RAHA 💵 tai sen yhtäkinen puute tappaa kyllä rakkauden (*_*)
Kyllä varmasti on monessa parisuhteessa ja perheessä näin. Jos pitää aina tinkiä jostain tai rahat eivät koskaan riitä, luultavasti se jossain vaiheessa vaikuttaa ihmissuhteisiinkin perheen sisällä.
Mutta, oma kokemukseni on toinen. Olin vuosia kotiäitinä ja taloudellinen tilanteemme on heikko. Kotiäitiys oli meidän valintamme ja ne vuodet olivat elämäni/elämämme parhaat. Sain olla lasten kanssa kotona ja elää kiireetöntä laadukasta elämää monessa suhteessa. Mies keskittyi työntekoon, joskin kotona kotielämään. Minä hoidin kotityöt ja jos lapsi sairastui, ei tarvinnut miettiä, miten toimitaan koska olin kotona jo valmiiksi. Elimme asuntolainojen ja muiden omakotitalo menojen keskellä miehen palkalla mutta rahat riittivät nippanappa ja mm. ruokakuluista säästettiin kun tein kaikki itse.
Nyt lapset ovat jo maailmalla ja olemme mieheni kanssa kumpikin töissä; rahaa on käytettävissä paljon enemmän kuin tuolloin kotiäitiaikana. Olenko onnellisempi? En, ihan tyytyväinen kyllä mutta sellaista onnen ja merkityksen tunnetta ei enää ole vaikka toki äiti yhä edelleen olen.
Olen tismalleen samaa mieltä kotiäitivuosista! Ehdottomasti elämäni paras päätös. Töitä ehtii nyt kyllä tekemään, kun lapset ovat jo vähän isompia. Pätkääkään ei silloin haitannut, että rahaa ei liikoja ollut.
Mutta toki se kotiäidin homma on oma valinta. Voisi olla eri asia, jos taloudellinen tiukkuus tulee vastoin omaa valintaa, odottamatta. Tai jos pariskunnalla on eri näkemys asiasta (toinen patistaa äitiä töihin ja äiti haluaa olla kotona...) Voisi olla vaikeampia tilanteita. Tärkeintä tilanteessa kuin tilanteessa on yhteen hiileen puhaltaminen.
Hyvin pitkälle samaa.
Molempien lähtökohtana köyhä työläiskoti. Avioliiton alku miinustilanteesta. Pahvilaatikollinen lakanoita ja astioita ja velkaa.
Paikkakunnan vaihtoja minun työni vuoksi. Vaimo kotona jo ennen lasten hankkimista.
Ensimmäisen syntymän jälkeen yksi paikkakunnan vaihto.
Vakiintuminen. Talon hankkiminen. Anus auki kuin tuuran putki. Sieniin puolet petäjäistä.
Muutaman vuoden todellinen köyhyys ei nakertanut parisuhdettamme. Köyhyys oli yhteistä ja lapsemmekin oppivat tuntemaan rahan arvon ja sen yhteyden työn tekoon.
Kotivuosien jälkeen vaimo meni virkistäytymään osa-aikaiseksi marketin kassaksi.
Asetimme tavoitteen irti työelämästä -50 vaiheessa. Minä yli 50v, vaimo sen alle.
12 vuotta keräsin killinkejä ympäri keskistä ja eteläistä Suomea. Viikot reisussa.
Ansiotaso vaihteli reilusti. Välillä putosi alle puoleen edellisestä.
Lyhyin keikka 2pv, pisin 7kk. kaikki kotipaikkakunnan ulkopuollella.
3kk:n "työnhakuja" Espanjassa. Vaimo mukana omalla lomalla.
Minulle koitti pitkäaikaistyöttömyyden vuodet. Ei horjuttanut liittoamme vaikka kehnoimmillaan ns. anssi oli alle 800€/kk (joulukuu koska silloin maksettiin vain työpäivistä).
Putki > työttömyyseläke > eläke.
Missään vaiheessa eivät todellisen puutteen vuodet, jolloin lapsiperheen ravinto perustui osittain keräilytalouteen ja tonttiviljelyyn, vaikuttaneet parisuhteeseemme. Kun rahaa ei ollut niin sitä ei ollut kummallakaan.
Kun sitä sattui hieman olemaan niin kumpikin tunsi vastuunsa elettyään toisenkinlaisia vuosia.
Yhteiset haasteet, yhteiset pettymykset, yhteiset onnistumisen ilot.
Istuttuaan parikymmentä vuotta marketin kassalla vaimoni ei ole protestoinut kun minä ryhdyin hoitamaan ruokahuoltomme marketista tarjoiluun.
Kiertolaisen vuosinani vaimo hoiti taloutemme täysin. Minusta on kohtuullista osoittaa arvostukseni tekemällä kaiken muun paitsi tiskarin ja pesukoneen käytön. Tilanteen tullen kuskaan liinavaatteet pesulaan. Huomenna haen sieltä viimeisenkin maton. Rättimatot noudin jo viime viikolla.
Hyvä kun liittonne on kestänyt.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että jo oman itsensä takia naisen kannattaa jättää kotiäitiaika kohtuullisen lyhyeksi, koska
1. Ammattitaito vanhenee kotona ollessa. Jos on esimerkiksi 6 vuotta kotona, ei ole kuuminta hottia enää työmarkkinoilla
2. Eläke pienenee hohoitovapaalla (tai ei kasva)
3. Kotona ollessaan naiset usein lihovat, ja/tai eivät huolehdi ulkonäöstään. Siinä sitten kun mies löytää jonkun timmin messukisun, on työttömällä yksinhuoltajalla tiukat paikat edessä.
Heehhhh... Noh, näkemys tuokin.
Itse olin kotona 5 vuotta, kahden lapsen kanssa. Työelämään siirryin helposti, sillä sain ensimmäisen hakemani työpaikan. Siinä hommassa olin 1,5 vuotta, kunnes ylenin toimitusjohtajaksi.
Kotona vietettyjen vuosien aikana laihduin, ehkä vähän liikaakin. Työ elämään siirtymisen jälkeen on muutama kilo tullut takaisin.;) Onneksi ei mitään ylipaino-ongelmaa sentään, mutta täytyy sanoa, että terveellisestä ruuasta ja liikunnasta huolehtimiseen jää todella paljon vähemmän aikaa, kuin mitä jäi kotivuosina.
Miehenkin aikoinaan vaihdoin, vielä kotiäitinä. Mutta mies ei millään olisi halunnut lähteä, vaan minä halusin erota. Mies oli henkisesti vakavasti epävakaa, ja aiheutti liikaa huolia ja murheita. Uusia miehiä oli jonoksi asti, ja sopivimman sain valita, sitten kun uuden parisuhteen halusin. Mitään työttömän yh:n tiukkaa aikaa en kokenut.
Nykyisin olen elänyt jo useamman vuoden nykyisessä liitossani, ja työelämässä edelleen hyvin sujuu. 5 vuotta ei ainakaan ollut liikaa kotona.:) En toki epäile, etteikö voisi olla erilaisiakin tarinoita, tai vaikka erilaisella alalla. Minä olen kaupallisella alalla, B-to-B sektorilla.
Minä olen mennyt palkkatöihin 16 vuotiaana, nyt olen 60v. Mieheni on mennyt palkkatöihin 15 vuotiaana, nyt on 64v. Yhdessä olemme olleet 36 vuotta. Meillä on 1 vuoden välein syntyneet lapset. Meillä ei ole koskaan raha ollut parisuhteen esteenä tai ongelmana. Silloin kun muutimme yhteen, päätimme että meillä on jatkossa vain yksi talous, molempien tulot laitetaan aina samaan pottiin ja käytetään pois yhdessä sopien perheen hankintoihin. Eipä ole kumpikaan katunut tätä päätöstä.
Olemme keskustelleet mieheni kanssa siitä, koska olemme olleet kaikkein onnellisimpia. Molempien vastaus oli, silloin kun minä olin kotona lasten kanssa (äitiyslomalla yhteensä 2,5v). Silloin meillä oli pienimmät tulot, samaan aikaan oli oman kodin rakentamiset ja 2 vauvaikäistä lasta. Se oli kiireistä, mutta samalla hyvin leppoisaa aikaa. Rahat olivat tosi tiukalla, mutta hallinnassa, eikä rassanneet yhtään. Se rakkauden ja innostuksen määrä mitä meidän välillämme tuolloin oli, se oli huippua. Siitä ajasta me molemmat ammennamme yhäkin virtaa parisuhteeseen ja silloin eletyt hetket ovat kantaneet myöhemmin monissa arjen kovissa paikoissa.
Kun menin takaisin töihin, juostiin kellon kanssa muksuja hoidosta, oli jatkuvaa yhteensovittamista kumpi hakee kun molemmilla oli sellaiset työmatkat, että nippanappa ehti päiväkodille ajoissa. Se oli hirveän tressaavaa aikaa. Muksujen mentyä kouluun, alkoi harrastuksiin kuskaaminen, monta kertaa viikossa seisottiin futiskentän reunalla ja yhteistä aikaa ei miehen kanssa jäänyt oikeastaan yhtään. Yläasteella tuli sitten teiniongelmat, molempien kersojen ikävuodet 12-16 oli meillä suoraan sanottuna peffasta. Tämä aika me vaan juostiin paikasta toiseen. Ainoat hengähdystauot olivat kesälomat jolloin voi ottaa vapaammin.
Kun lapset saatiin tuupattua ammatillisiin opintoihin ja lukioon, helpotti kotona, mutta sitten tuli lama, oli yt-neuvotteluita, mieheltä meni työpaikka alta, ja siinä oli puolen vuoden paketti minä aikana piti roikkua kotona jos tarvitaan, ei voinut uutta työtä vastaanottaa. Mies sai työpaikan kyllä heti. Minä kävin läpi 3:t yt:t ennen kuin lopulta sitten koko osasto päätettiin lopettaa ja tuli lopputili, jäi palkkasaatavia sisään ja niistä piti liiton tapella. Löytyi kyllä uusi työpaikka heti entisen päätyttyä, mutta melkein 4 vuotta siinä meni yt-tressissä.
Eikä se helppoa ollut mennä 15 - 20 vuoden jälkeen täysin vieraaseen porukkaan hommiin. Siinä joutui hakemaan omaa paikkaansa, oppimaan toisenlaisen työkulttuurin, tietokoneohjelmistot sun muut. Kaikkein eniten rassasi luopuminen vanhoista työkavereista. Itselläni oli paljon ystäviä entisissä työkavereissa, tapaamme yhäkin kerran pari kk:ssa, nykyiset työkaverit jäävät työpaikalle. Samoin on miehelläni,ystävyyssuhteet on luotu nuorempana, ei sitä näin eläkeiän kynnyksellä enää jaksa oikein uusien ihmisten kanssa touhuta.
Työpaikkaongelmat olivat henkisesti yhtä tressaavia kuin kersojen teini-ikä.
Nyt kun mies on jäänyt eläkkeelle ja kotihommat hoituu hänen tekemänään, iltaisin on paljon enemmän vapaa-aikaa molemmilla. Nyt pelataan taas yhdessä lautapelejä ja käydään ulkona syömässä aj elokuvissa, vietetään vapaa-aikaa kaksisteen.
Nyt kun ensimmäiset lastenlapset ovat syntyneet, tuntuu siltä, että tämä aika on meille yhtä onnellista kuin avioliittomme alkuvuodet.
Mukava kirjoitus, onnea teille jatkossakin.
Varmasti on hyvä jos voi noita kotiäiti vuosia elää. Kaikille ne eivät oikein sovellu, sillä on ihmisiä, jotka eivät saa vastetta elämäänsä kotiäitinä.
Tuohonkin sisältyy riski, että kotiäiti kokee niin, että kun puoliso palaa työstään kotiin, hän samalla ottaa kodin vastuun ja koriäiti lähtee vapaalle, ostoksille, tapaamaan kavereitaan.
Tarvitaan mieheltä valtavasti jousto, että hän ensin tekee työpäivän ja täten tuo leivän pöytään ja sitten vielä kaiket vapaat hetket hoitaa kotia ja lapsia.
Tämän olen omin silmin nähnyt olevan ainakin muutamissa perheissä vallalla. Mies on niin väsynyt, että mieleen iskee kuinka kauan jaksavat tuota menoa.
Jos talouden varat riittävät ja äiti todella sitoutuu kotiäitiyteen eli ymmärtää miehen raatavan heidän eteensä ja antaa tämän edes hetken levätä työpäivänsä jälkeen ja myös tavata edes joskus kavereita, silloin tämä kotiäitiys on siunaus perheelle.
Monella äidillä o kuitenkin pakko mennä työhän hankkimaan perheen elatusta, sillä yhden palkka ei oikein riitä ihan tavalliseen elämäänkään, saati sitten omaan asuntoon.
Mistä kategoriasta nämä kotiäidit tulevat, arvelen että hyvin pienituloiset, jotka täten voivat saada erilaisia tukia elämän kuluihin tai sitten toisen hankkiessa niin, että voidaan asiat hoitaa. Keskituloisilla tekee varmasti tiukkaa pärjätä, sillä asuntovelka päällä ja muut menot ei varmasti monikaan voi ajatella kotiäidin roolia.
Hyvä kommentti. Monta hyvää kohtaa. Ensinnäkään kummallakaan vanhemmista ei ole mahdollisuutta heittäytyä lepäämään/omiin menoihin toisen tulessa kotiin. On sitten kotona lapsen kanssa (perinteisimmin) äiti tai nykyään yhtä hyvin isä tai sitten ulkopuolisesta työstä palaavaa aikuista. Kummankaan päivä ei ole ollut loikoilua.
Kumpikin tarvitsi päivän jälkeen lepoa ja hengähdystä, mutta ei se aina onnistu. Lapsiperheessä harvoin oikeasti on mitään omaa aikaa ilman että se on vain toisen jaksamisesta pois. Pääsääntöisesti on lapsi- ja oerheaikaa.
Samoin taloudelliset realitettit ovat viime vuosina muuttuneet niin ettei kertakaikkiaan ole läheskään aina mahdollista toisen jäädä kotiin vanhempainvapaata pidempään eikä aina siksikään aikaa.
Onneksi lasten ollessa pieniä ei aina huomaa miten se vie kaiken. Hyvä niin. Helpoiten pääsee kun vain kuuliaisesti nauttii lapsista ja kaikesta siitä härdellistä mikä siihen liittyy. Myöhempinä vuosina voi sitten päivitellä sitä että kuinka ihmeessä jaksoi. Lapset tuokoon voimaa.
"Lapsiperheessä harvoin oikeasti on mitään omaa aikaa ilman että se on vain toisen jaksamisesta pois. "
Itse ajattelen, että omaa aikaa vain on järjestyttävä. Sillä juuri niin voi ladata akkuja ja kumpikin jaksaa paremmin. Näin siis periaatteessa, vaikka olenkin huono esimerkki, sillä vietin lasten kanssa vuorokaudet läpeen yksin monta vuotta. Mies touhusi omiaan, yritystään ja muuta, viikonloputkin, paitsi lauantaisin päivällä. Ne oli minun omaa aikaa. Sitten taas jaksoi seuraavaan lauantaihin.
Taloudelliset asiat vaikuttaa suuresti parisuhteeseen, kyllä joo. Mutta usein aika eri tavoin mitä kirjoitit. Pääasia on, ettei kotitalouden velkataakka ole suhteettoman suuri verrattuna tuloihin. Näin on usein asianlaita, etenkin jos puoliso on esim. yrittäjä. Vielä heikompaa, jos puoliso velkaantuu "kevyistä" syistä, eli turhaan, esim. pelaamalla.
".. kaikkein tärkeintä on elämässä kuitenkin se oma perhe ja se että osaa silloin kun mahdollista varautua näihin muutoksiin ja se onnistuu säästämällä turvallisesti."
Juuri tämä lause on täyttä utopiaa juuri noissa puolison velkaantumistilanteissa. Tärkeintä siis on päästä eroon ylivelkaisesta puolisosta, jotta saa edes oman ja lasten talouden kuntoon.
"Tärkeintä siis on päästä eroon ylivelkaisesta puolisosta, jotta saa edes oman ja lasten talouden kuntoon."
Juuri näin.
Ap:lle vielä : tärkeintä elämässä voi hyvinkin olla (myös) perhe, mutta siihen tuskin koskaan kuuluu huikentelevainen, toisia rahallisesti (ja muutenkin) hyväksikäyttävä puoliso. Näin se vaan on.
Minulla ja exälläni meni hyvin kun oltiin molemmat köyhiä opiskelijoita. Mutta kun minä valmistuin ja sain töitä se vaikutti negatiivisesti suhteeseemme. Mies lopetti osa-aikaduuninsa ja eli minun siivellä, jouduin myös tekemään suurimman osan kotitöistä ja mies kiukutteli kun yritin ehdotella, että tehtäisiin viikkosiivous yhdessä. Minusta olisi ollut kohtuullista että hän olisi tehnyt suurimman osan kotitöistä kun minä kuitenkin maksoin valtaosan laskuista...
Minä en ole koskaan ymmärtänyt tätä -oma aika- juttua.
Minusta se aika mitä minä vietän esim. perheen ja miehen kanssa on mitä parhainta omaa aikaa. Työssä käyminen sekin on omaa aikaa, vaikka en edes tee unelmatyötäni.
Joka sekunti jonka elän on minulle omaa aikaa.
Jotkut ihmiset tarvitsevat omaa aikaa paljon, toiset vähemmän. Ellei tarvitse yhtään, olet todennäköisesti läheisriippuvainen. Enteilee ongelmia lasten kasvaessa, tai miehesi halutessa omaa aikaa.
Oma aika on aikaa, jonka voi käyttää miten haluaa, tehdä mitä huvittaa. Kuten esim. harrastaa intohimoisesti tai tavata omia ystäviään, mennä heidän kanssaan jonnekin. Työaika ei ole sellaista. Etenkin jos lähdetään siitä, että työssä pitää tehdä työnantajan määräämiä asioita.
Jutustasi saa sellaisen kuvan kuin joku olisi pakottanut sinut parisuhteeseen, tekemään lapsia, menemään töihin. Ei se ystävä pieni niin mene elämässä. Jokainen meistä tekee itse ne päätökset mihin seuraavan tunnin, vuoden, tai neljännesvuosisadan aikoo käyttää.
Kun on valintansa tehnyt, on turhaa syyttää elämään tulleita ihmisiä aikavarkaiksi.
Minä olen elänyt itselleni 16 vuotiaasta asti. Jokainen sekunti on ollut omaa aikaa, koska itse minä olen päättänyt siitä miten elämäni vietän.
Kun synnyin/olin lapsi: Minun omaan aikaani kuuluivat vanhemmat. Kun menin kouluun opettaja ja koulukaverit. Nämä ajat olivat sellaisia joista en voinut itse päättää joka hetki.
Kun täytin 16 vuotta, elämäni on ollut pelkkää omaa aikaa, minun hallinnassani.
Menen töihin: ei kukaan minua sinne haulikolla uhaten pakota, joten oma on valintani, minä olen tehnyt tietoisen päätöksen noiden tuntien ajan siitä mihin minä sen kallisarvoisen oman aikani käytän.
Minä aloitin seurustelun, muutin yhteen miehen kanssa: tein tietoisen päätöksen siitä, että jatkossa minä jaan aikani tuon ihmisen kanssa. Ei hän ole minua väkisin pakottanut olemaan kanssaan, tässä oli taas yksi iso päätös, ottaa toinen ihminen sisälle siihen mikä on minun omaa aikaa.
Minä tein lapsia: ei kukaan minua siihenkään pakottanut, olen valinnut sen, että jaan oman aikani jatkossa lasteni kanssa. Se että lapsiperheessä joutuu tekemään kotitöitä, tulee yllätysmenoja sun muuta, ei muuta sitä tosiasiaa, että koko aika on minun omaa aikaa. Minä olen hyväksynyt nämä muutokset jo etukäteen sisältymään siihen tulevaan elämään.
Huomaatko, kaikki valinnat mitä me elämässämme teemme ajan käytön suhteen, ovat hyvin pitkälle meidän omissa käsissämme. Teet päätöksen, sillä voi olla pitkäaikaisia seurauksia ja sen on voi voi jos et ole osannut niitä ennakoida.
Turha siitä on ulkopuolisia syyttää aikavarkaiksi tai oman ajan käytön estäjiksi.
Kun elämään asennoituu oikein, keskittyy siihen mitä parhaillaan tekee, ei tarvitse katkerana haikailla uudelleen ja uudelleen sitä mitä ei ole sillä hetkellä saatavilla.
Taloudellisilla asioilla on erittäin suuri vaikutus parisuhteeseen, totta. Ihan normaalien ihmistenkin elämään, tai etenkin siihen, ei siis pelkästään luksuselämään.
Parisuhteessa täytyy muistaa, että pystyy vaikuttamaan vain omalta osaltaan raha-asioihin. Tietysti olisi ihanteellista, että asioista pystyttäisiin sopimaan, mutta niin melko harvoin käy. Etenkin jos puolisolla on visio tehdä jotain, mistä saa pikemminkin maksaa kuin mitä tienaa. Tästä syystä suosittele kenellekään avioliittoa, etenkään ilman tarkoin määriteltyä avioehtoa. Sillä fakta on, että toisen puolison taloudellisten tunarointien vuoksi, myös toinen puoliso, tai koko perhe joutuu hunnigolle. Ulosottoon, menettää luottotietonsa.
"Miten tärkeää olisikaan osata kerätä hieman varastoa, pitäisi aina olla jopa kuuden kuukauden tulojen suuruinen pohja pahan varalle"
No niinpä. Tämäkään ei toimi yhtään sinnepäinkään AVIOliitossa, jossa toinen yrittää kaikin tavoin säästää ja toinen senkun tekee velkaa, ja tyhmiä sijoituksia.
Taloudellisilla asioilla on erittäin suuri vaikutus parisuhteeseen silloin kun kumpikin osapuoli hyväksyy realiteetit, kun parilla on yhteiset, realistiset tavoitteet ja yhtäläinen kyky kestää pettymyksiä sekä ymmärrys suunnitella yhteiselämää hieman pitemmällä tähtäyksellä.
Avioehtoa emme edes harkinneet koska minä olin velkainen ja nuorikkoni säästöt olivat alle 2000mk. Omaisuus pahvilaatikossa.
"Avioehtoa emme edes harkinneet koska minä olin velkainen ja nuorikkoni säästöt olivat alle 2000mk. Omaisuus pahvilaatikossa."
Näinhän se ajatuksenkulku usein menee, vaikka se onkin vahingollista hyvin monessa tapauksessa. Siinä vaiheessa yleensä vasta erotaankin, kun molempien ai toisen "pahvilaatikoissa" on enemmän omaisuutta, perintöjä saatu. Tai toinen saanut perinnön, toisella on vain velkaa, jonka hän on käyttänyt valitsemiinsa riskisijoituksiin. Juuri tämän vuoksi tarvitaan avioehtoa. Se mahdollisen tilanteen vuoksi, jossa ollaan 20-30 vuoden kuluttua avioitumisesta.
"Avioehtoa emme edes harkinneet koska minä olin velkainen ja nuorikkoni säästöt olivat alle 2000mk. Omaisuus pahvilaatikossa"
Hyvin vähästä moni aloittaa, mutta toivottavasti kenenkään ei tarvitsisi aloittaa velkataakasta. Vähän ihmetyttää miten se velka on tullut. Eikä ole päätöskykyä, vai miksi.
Olen myös avioehdon kannalla. Tuossakin tilanteessa, näin tuo velkataakka ei siirtyisi nuorikolle.
Jos nyt juuri ei ole mitään, mutta aika monet perivät omilta suvuiltaan, joten pidän avioehtoa melko tärkeänä asian, jos puoliso on vastaan, ilmeisesti hän on tuo kiiltokuva mielessään nainutkin, eikä todellinen rakkaus. Sinisiä silmiä ja vaaleanpunaisia silmälaseja kun tahtoo olla liiankin paljon.
Kysyisin mitä siltä elämältä odottaa tuollainen ihminen, joka on jo nuorena velkainen ja moni ja moni on sitä koko elämänsä ajan, kun koskaan ei osaa hallita talouttaan. Ja entä millaiseksi toinen kuvittelee elämän tällaisen velkaisen ihmisen puolisona ja lapsien elättäjänä.
Olen noissa rakkauden huumissa kyllä nähnyt, miten tuo varakkaampi osapuoli maksaa toisen kulutusvelat, mutta samalla myös nähnyt, että ei tule velat loppumaan, korttia vingudetaan jatkossakin. Riittääkö sietokyky tätä katsomaan.
Velkani oli 2500mk opintolainaa koska 60-luvulla ei ollut opinto- eikä muitakaan tukirahoja.
Toisesta täydestä tilistäni ostin käytetyn fillarin, 400mk.
Vuoden liiton jälkeen ostimme vaimoni säästöillä ensimmäisen automme 1500mk.
70-luvun jälkipuoliskolla olimme 2v ja 4v ikäisten lastemme kanssa muutaman vuoden todellisessa velkakurjuudessa talon hankkimisen vuoksi.
Missään vaiheesa taloudellinen kurjuutemme ei ollut uhkana parisuhteellemme. Köyhyytemme oli myös yhteistä.
Vaimon ei kannattanut mennä töihin koska hänen palkkkansa olisi mennyt täysimittaisesti kahden lapsen yksityisen päivähoidon kustannuksiin vaikka hän ei saanut mitään kodinhoidon tai muitakaan tukia. Olisi ollut turha ilmoittautua työkkäriinkään piene n ansiosidonnaisen saamiseksi koska työstä kieltäytyminen olisi johtanut karenssiin.
Olimme todellisia väliinputoajia.
7368 teillä oli yhteinen asia edetä. Noinhan se monilla alkaa, että tulot ovat pienet ja kun yhteen hiileen puhalletaan onnistuu elämä, muistaen että tulojen mukaan täytyy elää ei haaveiden luottotilien kautta.
Uskon elämänne olevan jo nyt vakaata talouden puolesta ja nyt sitten varmaan osaatte myös elää elämäänne taloudenkin kannalta suunnitelleen tulevaisuutta.
Mutta paljon on noita joita viihde vie mukanaan ja perhe kärsii ja sitten ollaan jatkuvasti marmattamassa, kuinka huonosti menee. Kannattaisi ajatella sitä, miten toimii. Liian monelle tuhlarille kuitenkin annetaan sosiaalitukea ja se tuki otetaan niiltä veroeuroina, jotka elävät itsensä elättäen. Joten jonkinlainen kuri noille tuhlareille pitäisi saada.
En osaa samaistua "marmattajien" ajatusmaailmaan. Eivätkö oikeustoimikelpoiset ihmiset ymmärrä, että kokonaisuus muodostuu joukosta pieniä ratkaisuja.
Käydessäni 70-luvulla Uusikaupungissa Saabin tehtaalla panin merkille, että laatuautoon asennettiin neusostoajan Narva H4:set. Minulle vastattiin, että ne maksvat 5mk/kpl kun filpsit maksaisivat heille 12mk. Pieni kustannusero auton kokonaishinnassa. Oppaana tominut mallimuutospäällikkö B.S. kehoitti kertomaan tuon hintaeron 7mk luvulla 88000 = 44000 autoa, kaksi H4:sta / auto.
Siinä on kokonaisuus.
Yksityistaloudessa pätee aivan sama periaate. Pienikin kustannusero joka ei vakuta elämiseen, kertautuessaan vaikuttaa esimerkiksi vuositasolla kokonaisuuteen.
Kyse on ajattelutavasta ja sen automatiikasta, ei itsensä stressaamisesta.
Päivittäiset, hetken huvia tuttavat ratkaisut ovat pois mittavampien tarpeiden tyydyttämisestä.
Oma talous? Lopetimme suunnitellusti palkkatyöt etuaikaisesti.
Joutovuosien suurimmat, yksittäiset menopositiot ovat olleet matkustelu ja yksityinen terveydenhuolto. Emme syrji julkistakaan mutta on joukko asioita jotka ovat hoituneet yksityistä reittiä paljon tehokkaammin.
Haloo 7368
"Eivätkö oikeustoimikelpoiset ihmiset ymmärrä, että kokonaisuus muodostuu joukosta pieniä ratkaisuja."
Avioliitossa on kaksi ihmistä, sehän se liiton talouden niin hankalaksi tekeekin ;). Toisen ihmisen yksi ainut väärä valinta voi tuhota täysin toisen puolison monen hyvän ratkaisun kokonaisuuden.
Tuossa tapauksessa se toinen oikeustoimikelpoinen henkilö ei tajua realiteetteja.
Silloin vähemmän harkitseva olisi asetettava holhoukseen = järkevämmän puolison jakamien almujen varaan kuten tapahtui lapsuuteni kodissa mutta meni överiksi laajetessaan koskemaan minut ja veljeni mutta me poistuimmekin pian.
"Silloin vähemmän harkitseva olisi asetettava holhoukseen"
Tuohan nyt on ihan utopistista! Ei harkitsevampi osapuoli voi ottaa yhteyttä kaikkiin maailman tai ainakin Suomen maan pankkeihin ja vippikonttoreihin, "älkääs kuulkaa myöntäkö minkäänlaista lainaa tälle harkitsemattomalle miehelleni". Eikä myöskään puoliso voi puuttua työnantajan ja miehen välisiin asioihin. Kuten palkanmaksun aikatauluihin ja kuinka paljon maksetaan.
Revin pelihousuni monet kerrat ex-liitossani, kun kaikki taloudellinen vastuu kasaantui harteilleni, sekä omien sukulaisteni harteille. Mies ei osannut muuta kuin sössiä raha-asioitaan, vaikka kuvitteli olevansa suurikin johtaja. "Onneksi" miehessä alkoi ilmetä kaikkea suorastaan sairasta, joten tajusin viimein erota. Maksoin omaisuudestani hänelle tasinkoa. Vapaudesta kannattaa maksaakin, etenkin kun itse osaa pitää taloutensa kuosissa. Ex on tuhlannut jo kaikki tasinkona saadut rahat. Anelee lainaa nyt pelkkää opintotukea saavilta lapsiltaan.
Käytin tarkoituksella provosoivaa ilmaisua "holhous".
Yksinkertaisin käytännön järjestely olisi, että kaikki varat ovat vain järkevämmän puolison hallinnassa ml. se, että myös hulttion tulot menevät sille tilille eikä hänellä ole käyttöoikeutta mihinkään.
Sama kskemaan myös kaikea muuta omaisuutta.
Meillä vaimo oli 4 vuotta kotona. Emme kuitenkaan hitsautuneet yhteen tuona aikana, vaan koti ei ollut enää mieluinen paikka minulla ja muut menot alkoi kiinnostaa enemmän. En ole ihan tuulella käyvä eli mistään pikku jutuista ei ollut kyse.
Kotiäitiys sopii varmaan joillekin ja toisille ei. Jos tykkää touhuilla kotona ja hyväksyy että mies ei välttämättä ole täydessä iskussa töistä tullessaan, vaikka itse on ollut päivän kotona, homma varmaan toimii.
Oikeastaan mikään ei vaikuta niin paljon parisuhteeseen kuin taloudelliset asiat. Sen vuoksi aikoinaan kehitettiin avioliitto, joka on ennen kaikkea taloudellinen sopimus.
Liitossa voi olla vaikeaa miten paljon ja missä asioissa, mutta kun rahahommat menee pieleen, yhdeltä tai molemmilta, niin ei ole kivaa, eikä voi sietää. Mikään ei onnistu.
Tehkää avioehto! Vaikka asiat ovat rullanneet vuosia ennen avioitumista, kaikki muuttuu.
Tuo oma aika jutustelu.
Mitähän kukakin tuolla omalla ajalla oikein tarkoittaa eli miten ja mihin sitä tarvitsee.
Minusta tuollainen ajatus ei oikein sovi perhe-elämään, sillä perhe-elämä muotoutuu sen mukaan missä vaiheessa perhe milloinkin elää. Tosin kyllä perheen elämään pitää sisältyä vapaata aikaakin, esim. lomat on hyvä viettää osittain ainakin perhe-lomana eli vaihteluna arkeen. Silloin perhe yhdessä menee jonnekin omien mahdollisuuksien mukaan, onko se jokin lapsille tarkoitettu huvipuisto, vaikka mökkimajoituksella.
Tai sitten matka jonnekin ulkomaille, lapset tarvitsevat elämäänsä varten erilaisten olojen näkemistä, jotta sitten aikuisina osaava tehdä valintoja järkevästi, eikä mikään taho pysty heitä manipuloimaan epäsuotuisiin asioihin mukaan, juopotteluun, rikolliseen toimintaan.
Ersä sukulaismies ilmoitti erotessaan, että hänellä ei ole omaa tilaa nykyisessä perheessään. Kuitenkin eli ulospäin seesteisintä aikaa elämäsään oli kauniit pienet lapset. Meni yhteen paljon vanhemman naisen kanssa , tykkää istua kapakoiden hämärässä kaljan ja viinin kera maailmaa parantamassa. Tätäkö se oma aika on.
Entä se naisten oma aika ja tila, mitä haette.
'Entä mitä se perhe todella merkitsee ???