Itse en ole onnistunut elämässäni sillä tavalla, että olisin löytänyt rinnalleni puolison elämäni alkutaipaleella, ja yhdessä hänen kanssaan kulkenut elämämme taipaleen tähän päivään. Useat muut ovat tässä onnistuneet, ja lapsensa täysi-ikäiseksi kasvattaneet. Yhteistä taivalta jo kolmisenkymmentä vuotta, ylikin.
Sen sijaan pohdin, missä vaiheessa tuohon yhteiseen eloon se kyllästyminen toiseen iskee, vai miksi sitä pitäisi luonnehtia?
Minkä vaiheen jälkeen tuo yhteinen taival koostuu pelkästään toisen pettämisestä, ulkopuolisista seksisuhteista ( tai niiden fantasioimisesta), kylmästä ja välinpitämättömästä suhtautumisesta, itsepetoksesta sen suhteen, miksi sietää tuota toista, yksinäisyyden pelosta, katkeruudesta, vitutuksesta?
Oletteko miettineet, että lyhyissä suhteissa tai ilman suhdetta elämäänsä elävät, ovat teille kateellisia, teidän tilanteestanne? Elämänne on toisaalta hieno ja looginen jatkumo. Verrattuna niihin, joiden elämä koostuu pienistä, lyhyiden suhteiden kirjomista palasista? Oletteko miettineet, etteivät sinkut, joiden kanssa leikitte flirttailupeliänne tyyliin: "Antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa", välttämättä koe tarkoitusperiänne "leikkimielisinä"? Vai koetteko, että satuttamalla kolmatta osapuolta emotionaalisesti, hän saa jakaa kanssasi kokemaasi kyllästymisen tuskaa?
Osaatteko objektiivisesti ja etukäteen arvioida, mitä seurauksia avioliiton ulkopuolinen seksisuhde aiheutta, ja miten mahdotonta sen poispyyhkiminen elämästänne tulee olemaan, sikäli kun vielä aiotte jatkaa sitä pitkää liittoanne? Jos olette päättäneet sen hylätä, niin silloinkin viisasta on ensin purkaa vanha sitoumus ja vasta sitten etsiä uusia kumppaneita. Silloin moni säästyy paljolta tuskalta.
Mutta kertokaa miltä nää jutut näyttää siltä puolelta aitaa?
Sen sijaan pohdin, missä vaiheessa tuohon yhteiseen eloon se kyllästyminen toiseen iskee, vai miksi sitä pitäisi luonnehtia?
Minkä vaiheen jälkeen tuo yhteinen taival koostuu pelkästään toisen pettämisestä, ulkopuolisista seksisuhteista ( tai niiden fantasioimisesta), kylmästä ja välinpitämättömästä suhtautumisesta, itsepetoksesta sen suhteen, miksi sietää tuota toista, yksinäisyyden pelosta, katkeruudesta, vitutuksesta?
Oletteko miettineet, että lyhyissä suhteissa tai ilman suhdetta elämäänsä elävät, ovat teille kateellisia, teidän tilanteestanne? Elämänne on toisaalta hieno ja looginen jatkumo. Verrattuna niihin, joiden elämä koostuu pienistä, lyhyiden suhteiden kirjomista palasista? Oletteko miettineet, etteivät sinkut, joiden kanssa leikitte flirttailupeliänne tyyliin: "Antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa", välttämättä koe tarkoitusperiänne "leikkimielisinä"? Vai koetteko, että satuttamalla kolmatta osapuolta emotionaalisesti, hän saa jakaa kanssasi kokemaasi kyllästymisen tuskaa?
Osaatteko objektiivisesti ja etukäteen arvioida, mitä seurauksia avioliiton ulkopuolinen seksisuhde aiheutta, ja miten mahdotonta sen poispyyhkiminen elämästänne tulee olemaan, sikäli kun vielä aiotte jatkaa sitä pitkää liittoanne? Jos olette päättäneet sen hylätä, niin silloinkin viisasta on ensin purkaa vanha sitoumus ja vasta sitten etsiä uusia kumppaneita. Silloin moni säästyy paljolta tuskalta.
Mutta kertokaa miltä nää jutut näyttää siltä puolelta aitaa?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen ollut pitkässä liitossa ja kohdannut kaiken myös tuon pettämisen. Se mitä haluaa elämältään on se salaisuus. Ja miten kohtelee toista. Kukin meistä kantaa sen vastuun liitostaan ja suhteistaan. Ulkopuolisille ei kuulu liiton muoto ja syyt. Jos ne liiton muodostumisen syyt ovat nyt mitä tahansa ei se muille kuulu. Kateellinen olet ihan turhaan ei se aina auvoista ole kuten on tullut nähtyä. Miten itse elät sinkkuna nautitko vaihtamisesta? Aina uudesta ehdokkaasta ja jännityksestä? Kyllä pitkäkin liitto voi olla hyvä? Itsehän me se luodaan. Eletään siis liitossa tai sinkkuna niin eiköhän me löydetä elämän suolan.
Olet oikeassa. Esitin asiani ehkä epäselvästi. Tarkoitukseni oli myös pohtia sitä, miten mummassakin tapauksessa ruoho vaikuttaa aidan takana houkuttelevammalta: Pitkässä liitossa elävä voi ajatella, että olisi jännittävää ja kiehtovaa tavata vähän väliä aina uusia kumppaneita. Mutta tosiasiassa se on aika rasittavaa. Elää koko ajan suhteen tutustumisvaihetta. Sinkkuna taas kaihoaa sitä sellaista pysyvyyttä ja turvallisuutta, jota pitkä suhde voisi tarjota, vaikka toisaalta ymmärtää että sekin on kuvitelmaa ja paskapuhetta?
Olisiko entinen aika ollut auvoisampi? Silloinhan aviopuoliso oli lähinnä pelkkä virka. Emotionaalinen suhde solmittiin sitten rakastajattaren kanssa. Tämä oli aivan hyväksyttyä ja yleinen käytäntö. Joissain yhteiskunnissa vissiin vieläkin. Vain meidän jälkiteollisessa yhteiskunnassamme "ihannoidaan" yksiavioisuutta ja "uskollista parisuhdetta"?
Yksinolossa ja parisuhteessa on puolensa. En osaa sanoa, kumpaa toivoisin lapsilleni. Itse kadehdin sinkkuja, joiden ei tarvitse olla vastuussa kenenkään hyvinvoinnista.
Eivät parisuhteessa olevatkaan ole vastuussa muista kuin omasta hyvinvoinnistaan. Tosin parhaimmassa tapauksessa se puoliso lisää hyvinvointia ja haluaa tukea toista. Näin ainakin meillä.
Puolisosta ja lapsista huolehtiminen ovat lakisääteisiä velvollisuuksia. Vielä enemmän velvoittaa rakkaus.
Tuo puoli on sinkuudessa hyvä, ei tarvii kantaa muista huolta, hyvä parisuhde/liitto tarjoaa taas tarvittaessa sitä läheyyttä ja turvaa kun tarvetta on. Mulla on pitkä avoliitto takana, nitissyt jo liitoksissaan useammankin kerran, pettämisiä molemmin puolin muutama kerta. Suhteen ensimmäist vuodet oli hyviä, kaikki oli suht tasapainossa. Lapsen syntymän jälkeen tapahtui suurin muutos. Avovaimon seksihalut väheni pysyvästi kunnes loppui kokonaan ja minä kuulemma olin syy siihen mutta en vieläkään ole kuukut perusteluja enkä enää edes välitä kuulla, ei ole merkitystä kun seksielämä loppui vuosia sitten. Ne tarpeet hoidatan toisaalla kuten moni muukin.
Pitkä liitto? 47v, lienee luonnehdittavissa pikäksi?
Nuorena, ollessani työ-, koulutus ja kouluttajamatkoilla vältin tilanteita joissa olisin saattanut joutua kiusaukselle alttiiksi. Muutaman kerran oli todella "karvan" päässä.
Suurin este oli luottamus. Moraalini ei sallinut vaimoni minulle osoittaman luotamuksen pettämistä. Hän ei koskaan epäillyt mitään enkä antanut siihen aihettakaan.
Nyt ikärinä, saattaisin jossakin tilanteessa lipsahtaa johonkin nuorempaan mutta ne kontaktit ovat pysyneet kaveritasolla.
Olemme vaimoni kanssa tottuneet toistemme mieltymyksiin ja oikkuihin ( siis vaimoni on tottunut ja mukautunut ), etten ainakaan minä voi kuvitella suhdetta kenekään muun, likimainkaan ikäluokkaani kuuluvan naisen kanssa.
Pitempi suhde on ajatuksena mahdottomuus.
Kaikilla fyysisillä mittareilla mitattuna olen hyväkuntoinen. Kasvoni kavaltavat ikäni.
Vaimon väittämä on, että olen takaa päin paljon nuoremman näköinen kuin edestä.
Pitkään liittoon mahtuu kaikenlaisia vaiheita, niitä myötä- ja vastoinkäymisiä. Minä pidän liittoa hyvänä, jos se kestää vastoinkäymiset ja vain vahventuu niistä.
Oma liittoni on kestänyt 39 vuotta ja siihen sisältyy monen moista. Pääasiassa kuintekin tyytyväisyyttä elämään ja valintoihin. Rakkautta on aina ollut, joskus joskin vaikeammin havaittavissa. Kyllästymistä myös ollut, sekä jonkin tasoista pettämistä. Pitkässä juoksussa nuo ovat olleet kärpäsen kakan roolissa suhteessamme, tärkeintä on kokonaisuus ja halu olla yhdessä, tuli mitä tuli, oli mitä oli.
Rakastan miestäni ja mieheni minua. Se, jos mikä on tullut selväksi meille ja toki monelle muullakin. Jos kolmas osapuoli sotkeutuisi liittoomme, luultavasti asenteemme olisi se, mikä aina. Jokainen on vastuussa omista tekemisitään ja kärsii seuraukset itse. En tosin ymmärrä, miksi kolmannet osapuolet sotkeentuvat parisuhteisiin ja vastuuttavat "sotkeutumisestaan" sitä varattua.
Joillekin sinkuille on saattanut muodostua avioliitosta sellainen käsitys että kun puolison saa, ei koskaan enää tarvitse olla yksin Puoliso suojelee, on uskollinen, jakaa hyvät ja pahat asiat. Puolisot tuntevat toisena läpikotaisin eikä näinollen koskaan henkisestikään tarvitse olla yksin.
Luulisin että monet sinkut ovat tyytyväisiä elämäänsä mutta tuntevat joskus henkistä yksinäisyyttä. Tästä sitten kehkeytyy haavekuva ja valhekuvitelma siitä miten liitossa elävät ovat onnekkaita kun he eivät ole yksin.
Tosiasia on se että se vasta yksinäisyyttä onkin kun on yksin, vaikka on kaksin. Moni liitossa elävä onkin sanonut että se, jolle puoliso on henkisesti kääntänyt selkänsä, on maailman yksinäisin ihminen.
Hyvä kommentti. Toivottavasti et kirjoita omasta kokemuksestasi.
Mutta osuit juuri siihen asian ytimeen, joka minua askarruttaa eniten. Eli silloin kun liitossa on tultu tuohon pisteeseen, niin mitä säilyttämistä siinä asetelmassa enää on? Miksi tuollaisessa liitossa ihminen kuitenkin vuodesta toiseen sinnittelee? Eikö olisi rikkaampaa, itsenäisempää, itsetunnolle parempaa, jne. elää yksin? Tai jos elämä heittää eteen uuden sielunkumppanin, niin kaksin? Tätäkö parisuhteen ruumista ihmiset selittävät yhteisillä lapsilla, yhteisellä omaisuudella, yhteisillä ystävillä, sukulaisilla? Mielestäni tuossa kuviossa roikkuminen kertoo rohkeuden ja itsekunnioituksen puuttumisesta: Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaa.
Korostan vielä sitä, että ehdottomasti olen pysyvien arvojen kannattaja, en missään nimessä kannata minkäänlaista ihmissuhdeshoppailua, tai pinnallisia suhteita. En vaan antaisi itselleni tapahtua sitä, että joku leikkii kustannuksellani. Joko kanssani eletään yhdessä kera suurien tunteiden ja väkevän kiintymyksen, tai sitten ollaan erillään. Ehkä minulla on emotionaalisessa koodissani jotain poikkeavaa. Voi olla niinkin. Kiitos kuitenkin ajastanne ja vaivannäöstä.
Jos mun avoliitto loppuu mitä en mahdottomuutena pidä niin silloin haluan olla sinkku, en todellakaan kaipaa uutta parisuhdetta mutta tapailla voi naisia. En halua enää samankaton alle kenenkään kanssa koska mukavuudenhalu on kova, yksin olo maistuu, kukaan ei määräile eikä aseta aikatauluja.
Pitkässä liitossa on välillä rakkaus lopussa, eroa meinataan ym. Monta kertaa olen päättänyt erota ja vaimo myös, mutta yhdessä ollaan nyt onnellisesti. Seksi on pitänyt yhdessä ennen, mutta nyt enemmän tunnepuoli ja taas yhdessä tekeminen pitkän "oman elämän jälkeen" . Vaimo laihdutti ja lopetti nalkuttamisen, itse en ole enää välinpitämätön ja vietän aikaa vaimon kanssa. Homma toimii taas! Mm. vanhojen valokuvien katselu palauttaa mieleen, mitä kaikkea kaunista on ollut - miksi ei voisi olla edelleenkin? Avioliitto on vaativa "maraton-suoritus" 42 km - 42 vuotta yhdessäELÄMISEEN vaaditaan paljon (tai vähän, jos on vain "yhdessäoloa"). Iän myötä viisaus yleensä lisääntyy myös puolisona olemisessa. Vuodet 40-45 v lienee se kovin rotko, jonka yli ei moni pääse. Sen jälkeen yleensä helpottaa. En jaksaisi enää suhteilla, vaikka viriili yli 50 olenkin.
Välillä kyllästyttää ja välillä ei. Joku aloittaa sivusuhteen ja toinen uuden harrastuksen, hieman riippuen millainen ihminen on.
Kuten joku mainitsi pitkä suhde on myös mielestäni maratooni, jossa tekee mieli luovuttaa monta kertaa. Mies on yleensä aika seksivetoinen ja ainakin itselläni suurimmat sudenkuopat liittyvät seksin ajoittaiseen puuttumiseen, suhteemme luultavasti kaatuu siihen jos on kaatuakseen.