Keskustelu halaamisesta

No moi moi!

Itse olen 53-vuotias kansainvälisessä julkishallinnossa ulkomailla työskentelevä mies, avioliitossa vuodesta 2000 lähtien.

Halaan vaimoani päivittäin, mieluiten useamman kerran päivässä, käsivarret tiukasti ylävartalon ympäri. Se tuntuu edelleen joka kerran yhtä hyvältä. Omia lapsiani halaan silloin, kun he kaipaavat sitä. Muiden sukulaisten halaaminen ei ole ollut tapana minullakaan. Sisarussarjani sijoittuu muuhun sukuun nähden sillä tavoin kahden sukupolven välimaastoon, ettei tiivistä luontevaa kanssakäymistä ole ollut itseäni vanhempien eikä itseäni nuorempien sukulaisten kanssa silloin kuin sen aika olisi ollut.

Miesten halaaminen olisi ajatuksenakin vastenmielinen niin sukulais- kuin ystävyyssuhteissa.

Monesti tuntuisi ajatuksen tasolla hienolta, jos minullakin olisi sellaisia naispuolisia ystäviä, joiden kanssa halaaminen olisi mahdollista. Nimenomaan siten, että ele olisi molemminpuolisesti aito ja toivottu mutta ettei se aiheuttaisi väärinkäsityksen eikä myöskään odottamattomien tunnereaktioiden vaaraa. Parhaimmillaan näin voisi olla tapaamisen päätteeksi, jolloin muutaman hetken luja kosketus välittäisi tuntoaistin kautta sitä samaa mitä ystävälliset sanat kuuloaistin ja kaunis hymy näköaistin kautta.

Käytännössä tällaisen kuvitteleminenkin on turhaa. Työtovereiden halaileminen ei minun työympäristössäni/toimialallani kerta kaikkiaan kuulu käytöstapoihin edes samalla osastolla työskentelevien kesken, ei työssä eikä vapaa-aikana. Kaikissa muissa henkilösuhteissa sosiaaliset etäisyydet ovat vieläkin jyrkemmät, niin työpaikalla kuin sen ulkopuolella. Toisten ihmisten fyysinen koskemattomuus kättelyä lukuun ottamatta on aivan ehdoton oletusarvo, mitään keinoa ei ole sen selvittämiseen, haluaisiko joku poiketa oletusarvosta, eikä tässä asiassa varsinkaan ole varaa virheisiin.

Pidän siis halaamisesta, mutta vain silloin, kun se on molemmin puolin aidosti toivottua. En olisi voinut ajatellakaan ottavani vaimoa, joka pihtailisi halauksissa. Muiden halaukset eivät puolestaan ole niin tarpeellisia, että niissä kannattaisi törmäillä maineensa kustannuksella.

Mä 61v nainen en edes muista milloin viimeksi joku aikuinen halasi.....lapsen lapsi kyllä halaa joka viikko kun nähdään......

Haluan aina parhaita ystäviäni, kun nähdään ja usein myös, kun tapaaminen päättyy ja välillä siinä välissäkin pari kertaa. Homeopaatti halaa aina, samoin terapeutti. Vanhemmatkin halaavat pari kertaa kuussa. Joskus myös kavereita tulee halattua, yleensä silloin, jos ei olla pitkään aikaan nähty.

Hyvin usein. Halaan kavereita aina tavatessa tervehdykseksi ja hyvästeiksi lähtiessä. Halaan myös äitiäni tervehdykseksi kun käyn hänen luonaan, samoin siskoani ja veljeäni kun tapaan heitä.

Halaaminen on normaali, mielihyvää tuottava osoitus että pitää toisesta ihmisestä.
Eikä halaaminen tarkoita, pakosti sen enempää.
Ystävät halaavat myös toisiaan, kuten myös mies voi halata naista lohduttaakseen tai vain ystävänä. Aviopuolisot voivat myös halata toisiaan osoittaakseen,
kunnioitusta ja kiintymystä. Halaaminen on kaikin puolin hyvä juttu, kaunis tapa ja ehkä myös terapeuttista masentuneelle tai väsyneelle ihmiselle.
Halaan harvoin, yleensä ihmisiä joista pidän.
Lapsia, vanhempia, sisaruksia.

Vaikka olenkin ns "old school" ikäinen ja ikäryhmän vahvuus ei välttämättä ole halaaminen niin kuin nuorempien on niin pidän kyllä halaamisesta. Siitä tulee jollain tavalla hyväksytty tunne joka kyllä on mielyttävä. Halaan lapsien, lapsenlapsien, kavereiden, asiakkaiden ja muiden tuttujen kanssa, pääosassa kyllä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Itse asiassa olin eilen pienellä baarirundilla kaverin kanssa, hän tapasi sattumalta entisen duunikaverin jota en tuntenut enkä nähnyt koskaan. Kun sitten jatkoimme matkaa niin halasimme tämän naisen kanssa ja hän antoi pusun kaulalle halauksen yhteydessä. En pannut pahaksi koska tuntui kivalta ja ei siinä mitään epäsopivaa ollut minun mielestä......jäi kiva vaikutelma tästä naisesta.

Monet ns. hyvänpäiväntutut naiset halaavat minua kadulla/ruokaupassa ja esittävät ilahtunutta ja aina se tuntuu yhtä kamalalta. Kaamea kaakatus ja utelu mitä kuuluu, missä olet nyt töissä (teen keikkaduunia), oletko matkustellut (matkustan oikeasti paljon).... ja heti kun selkänsä kääntää, puhuvat minusta pahaa. Kuultu on omin korvin niin monta kertaa kyliltä joten nykyään vastaan ympäripyöreitä ja liukenen kiirettä syytellen pois paikalta samantien. Tänäänkin yksi mukaystävä yritti halata, torjuin hänet sanomalla, että mitä jos ei halata minulla on ollut flunssaa (ei ole ollut).

Yleensäkin naisten teeskentely ystävää/kaveria ottaa minua pattiin. Oikeat ystäväni tietävät sen että en ole näitä halaaja-tyyppejä ja meille riittää iloinen moi, ei tartte tulla iholle kiinni.

Minä halaan mielelläni mummiani ja hänen siskoaan isotätiä, vanhempiani, siskoni ja veljeni lapsia, tätiäni ja joitakin samanikäisiä serkkujani joiden kanssa ollaan kasvettu kersasta saakka aikuisiksi. Muut ihmiset voivat pysyä minun puolesta käsivarren mitan päässä.

En saa jostakin syystä koskaan osakseni halauksia.
Olen mies 46v ja ilmeisesti niin ruma, ettei kukaan halua tällaista halata.
Muutaman kerran olen ollut sukulaisten häissä häävieraana ja kun on tapana onnitella hääparia, niin muita kyllä morsian halaa, mutta minulle tyrkytti kättä, että vaan käteltiin.
Morsianhan se päättää ketä halaa ja ketä kättelee, ei vieras.

Mielenkiintoinen asia tää halaaminen. Minä henkilökohtaisesti olen oikein halaajatyyppi. Ystävieni ja kavereitteni kanssa melkein joka kerta tavatessamme halaamme/rutistamme. Toisten kanssa oikein kunnolla.

Mutta minusta on oikeastaan kivempi sellainen hellä halaustervehdys. Etupäässä halausystäväni ovat "likkakavereita"; on toki muutama mieskin joukossa.

Olen nimittäin jo sanoisinko jokseenkin iäkäs nainen, yli 70v. , mutta minusta tuntuu, että en ole niin vanha. En tarkoita, etteivätkö iäkkäämmätkin saisi halailla.

Olen joskus eronnut ja asun yksin. Nautin elämästäni ja toihuiluistani.

Mutta täytyy sanoa, että joskus, kun esim. kuuntelen kaunista musiikkia, kaipaan aivan kauheasti, että joku MIES olisi lähelläni. Kaipaus tuntuu aivan fyysisenä kipuna, tuntuu, että pitää lähteä kunnon juoksulenkille tai punttisalille, että tuo tunne menisi ohi.

En koskaan saanut avioliitossani tuntea sellaista läheisyyttä.

Heittäydyn usen puhelemaan aivan vieraitten ihmisten kanssa. Se vaan on minulle niin luontaista. Ihmiset ovat ylipäätään niin mukavia. Mutta se on kyllä vaikeaa, kun tekisi tuossakin tilanteessa mieli halata ja joutuu hillitsemään itsensä.

Sen muuten vaistoaa, kuka tykkää ja kuka ei tykkää halaamisesta.

Onko kukaan muu näin höperö?

Kyllä minäkin niitä puita olen haalannut lapsesta asti.