Tolpan viimeinen auto oli musta Mercedes, jonka kuljettaja nakkasi savukkeensa kadulle ja loksahti takaisin käyvään autoon istumaan. Oli tavallinen yö. Iltalehti makasi viereisellä penkillä ja sen päällä savukeaski ja sytytin. Kuljettaja jatkoi rattiin naputtelua kultasormuksellaan samalla kun siirsi autoaan yhden mitallisen verran eteenpäin. Radiossa soi ABBA. Hän ei muistanut kappaleen nimeä, eikä hän erityisemmin pitänyt yhtyeen musiikista. Se oli kulunutta, vanhaa, mutta melodioiltaan kevyttä ja taidokasta, jopa kaunista. Tyypillistä homojen musaa, hän mietti.
Kuin tyhjästä taksin vierelle ilmaantui kolme naista, jotka jäivät jutustelemaan ja naureskelemaan jalkakäytävälle. Naisilla sitä juttua riitti. Kaikki tuntui päättyvän nauruun ja kaikesta sai sellaisen kuvan, että eivät asiat enää paremmin voisi olla. Naiset eivät tuntuneet koskettavan todellisuutta. He olivat siitä irti, kuljettaja mietti ja siirsi autoa nyt kahden auton verran eteenpäin. Lopulta hän oli jo tolpan kärjessä, ja kohta keskus puuttuisi asiaan.
Juuri samalla hetkellä yksi naisista tarttui ovenkahvaan ennen kuin kuljettaja ehti ulos. Hän tupsahti takapenkille mukanaan ryhmähalauksen parfymointi ja pöllähdys erilaisia viinintuojamaiden ponnistuksia. Sitten heiluteltiin kuin lapset ikkunasta jäähyväisiä.
- Ja minnes ajetaan?
Kuljettaja katseli taustapeilistä takapenkille, jossa tilanteeseen ei oltu osattu vielä orientoitua. Nainen puuhasteli turvavyön kanssa, sitten käsilaukkunsa kanssa ja lopuksi päällystakkinsa helmojen ja hiuksiensa kanssa.
- On mulla se osote tässä jossain. Mihins mä sen nyt tuikkasin? Kyllä sen piti olla lompakossa, nainen manaili ja ronkki lompakkoaan.
-No missä päin suunnilleen, että päästään alkuun? kuljettaja ehdotti.
- Kumpulaan. Meinasin sanoa Käpylään, kun ne kuulostavat niin samalta ja ovatkin aika lähekkäin. Elleivät ole ihan toisissaan kiinni, ja silleen.
Kuski polkaisi kaasua ja auto humahti pehmeästi ropisten liikkeelle. Mukulakivet näkyivät. Taisi olla jo kevät. Hiljaisuus vallitsi, sillä takapenkiltä kuului yhä muovista kolinaa ja rapinaa. Kuljettaja sytytti naiselle lukuvalon. Tämä ei huomannut sen syttymistä, mutta löysi heti etsimänsä.
- Kas tässä. Tänne mennään. Tähän osoitteeseen tässä. Aivan törkeän ihana puutalo ja puutarha. Hän on minun hyvä ystäväni, tosin aika uusi ystävä, mutta hyvä silti, takapenkkiläinen vuodatteli.
- Tämähän on Käpylässä, ei Kumpulassa, kuljettaja korjasi hieman ärtyneenä.
- No Käpy tai Kumpu. Se ja sama kunhan perille löydetään, nainen heilautti kättään ja keskittyi kadun yksinäisiin ja vielä yksinäisempiin mainosikkunoihin. Hiljaisuutta kesti pitkään.
- Ei ollut varmaan paljon porukkaa liikkeellä? kuski kysyi.
- Mjaa. En oikein tiedä. Me oltiin tossa vaan syömässä. Kai siellä jotain tyyppejä oli. Enemmän niin kuin oli nälkä. Nälkäinen on kekseliäs, mutta ei oikein osaa ajatella muuta kuin ruokaa.
- Hyvin sanottu.
(Tauko)
- Ei itselläsi ole ollut kiireitä? nainen jatkoi. Varmaan kiva ajaa kiireessäkin tällaista laivaa?
- Muutama keikka vasta. Aamuviideltä lopettelen.
(Tauko)
- Anne Bernerillä on jotain suunnitelmia taksiautoilun varalle. En ole perehtynyt, kun kevät buukkaa kaiken ajan itselleen ja pitäisi vielä ehtiä elää. Elämisellä mä tarkoitan sitä että ei istu paliksissa vaan virkkauskerhossa muiden mummojen kanssa.
- Sehän on hienoa. Ai että ihan virkkaamista. Bernerikin virkkailee kaikenlaista, mutta on varmaan tulevasti toisilla kymmenillä.
- Siis kaikki kolmekybäset eukot virkkaa. Virkkaamisessa on tulevaisuus, nainen nauroi. Sitten kun olen viiskymmentä, alan tehdä bisnestä.
- Millä?
- No niillä virkkuutuotteilla.
😁
Kuin tyhjästä taksin vierelle ilmaantui kolme naista, jotka jäivät jutustelemaan ja naureskelemaan jalkakäytävälle. Naisilla sitä juttua riitti. Kaikki tuntui päättyvän nauruun ja kaikesta sai sellaisen kuvan, että eivät asiat enää paremmin voisi olla. Naiset eivät tuntuneet koskettavan todellisuutta. He olivat siitä irti, kuljettaja mietti ja siirsi autoa nyt kahden auton verran eteenpäin. Lopulta hän oli jo tolpan kärjessä, ja kohta keskus puuttuisi asiaan.
Juuri samalla hetkellä yksi naisista tarttui ovenkahvaan ennen kuin kuljettaja ehti ulos. Hän tupsahti takapenkille mukanaan ryhmähalauksen parfymointi ja pöllähdys erilaisia viinintuojamaiden ponnistuksia. Sitten heiluteltiin kuin lapset ikkunasta jäähyväisiä.
- Ja minnes ajetaan?
Kuljettaja katseli taustapeilistä takapenkille, jossa tilanteeseen ei oltu osattu vielä orientoitua. Nainen puuhasteli turvavyön kanssa, sitten käsilaukkunsa kanssa ja lopuksi päällystakkinsa helmojen ja hiuksiensa kanssa.
- On mulla se osote tässä jossain. Mihins mä sen nyt tuikkasin? Kyllä sen piti olla lompakossa, nainen manaili ja ronkki lompakkoaan.
-No missä päin suunnilleen, että päästään alkuun? kuljettaja ehdotti.
- Kumpulaan. Meinasin sanoa Käpylään, kun ne kuulostavat niin samalta ja ovatkin aika lähekkäin. Elleivät ole ihan toisissaan kiinni, ja silleen.
Kuski polkaisi kaasua ja auto humahti pehmeästi ropisten liikkeelle. Mukulakivet näkyivät. Taisi olla jo kevät. Hiljaisuus vallitsi, sillä takapenkiltä kuului yhä muovista kolinaa ja rapinaa. Kuljettaja sytytti naiselle lukuvalon. Tämä ei huomannut sen syttymistä, mutta löysi heti etsimänsä.
- Kas tässä. Tänne mennään. Tähän osoitteeseen tässä. Aivan törkeän ihana puutalo ja puutarha. Hän on minun hyvä ystäväni, tosin aika uusi ystävä, mutta hyvä silti, takapenkkiläinen vuodatteli.
- Tämähän on Käpylässä, ei Kumpulassa, kuljettaja korjasi hieman ärtyneenä.
- No Käpy tai Kumpu. Se ja sama kunhan perille löydetään, nainen heilautti kättään ja keskittyi kadun yksinäisiin ja vielä yksinäisempiin mainosikkunoihin. Hiljaisuutta kesti pitkään.
- Ei ollut varmaan paljon porukkaa liikkeellä? kuski kysyi.
- Mjaa. En oikein tiedä. Me oltiin tossa vaan syömässä. Kai siellä jotain tyyppejä oli. Enemmän niin kuin oli nälkä. Nälkäinen on kekseliäs, mutta ei oikein osaa ajatella muuta kuin ruokaa.
- Hyvin sanottu.
(Tauko)
- Ei itselläsi ole ollut kiireitä? nainen jatkoi. Varmaan kiva ajaa kiireessäkin tällaista laivaa?
- Muutama keikka vasta. Aamuviideltä lopettelen.
(Tauko)
- Anne Bernerillä on jotain suunnitelmia taksiautoilun varalle. En ole perehtynyt, kun kevät buukkaa kaiken ajan itselleen ja pitäisi vielä ehtiä elää. Elämisellä mä tarkoitan sitä että ei istu paliksissa vaan virkkauskerhossa muiden mummojen kanssa.
- Sehän on hienoa. Ai että ihan virkkaamista. Bernerikin virkkailee kaikenlaista, mutta on varmaan tulevasti toisilla kymmenillä.
- Siis kaikki kolmekybäset eukot virkkaa. Virkkaamisessa on tulevaisuus, nainen nauroi. Sitten kun olen viiskymmentä, alan tehdä bisnestä.
- Millä?
- No niillä virkkuutuotteilla.
😁
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kuljettajan mielestä puutaloasuminen oli jotenkin järjenköyhää. Talvella tienoo oli ruma, karsittu ja oksittu. Lisäksi jokaisessa talossa asui joku friikki. Luultavasti tässäkin osoitteessa sellainen asui.
Nainen näppäili koodinsa koneeseen ja ojensi laitteen takaisin eteen. Kuitti tulostui.
Sitten nainen kysyi omituisen kysymyksen.
- Kirjoitteletko koskaan nettiin tai luetko keskustelupalstoja?
- En. Kai. Kuinka niin? kuski kysyi.
- Itse kirjoittelen aika lailla, ja tässä funtsin, että sinä voisit opettaa minulle tämän ammatin yksityiskohdat. Siis sen luonteen.
- Siis autolla ajamisen luonteen? Ei tämä nyt järin vaikeaa ole, kuljettaja nauroi.
- Siis minun olisi saatava tietää se millainen työmaailmasi on, keitä päivittäin tapaat, missä autosi peset ja mitä autossa keskustellaan.
- No johan oli pyyntö.
- Erityisesti minua kiinnostaa täällä takapenkillä istujien ja sinun suhde, matkustaja sanoi omituinen hymynkare suupielessään.
Kuljettaja tunsi omitusen neuvottomuuden avautuvan sisällään. Nainen katseli häntä täysin rauhallisena ja kiireettömänä, kuin ei olisi välittänyt toisen hämillään olosta tuon taivaallista. Hän selvästi halusi tietää kaiken.
Siis kaiken.
Mutta kenelle hän itse kertoisi tästä?
Seuraavana päivänä bensiksellä hän kertoi kollegoilleen uskomattoman tarinan. Sen pääosassa oli tietenkin hän itse, ja sitten tumma kaunotar, jonka olemassaoloon kukaan ei uskonut.
😁
Tarina alkoi siitä, kun naisen "ystävää" ei löytynyt mistään. Lopulta taksimies päätteli, että talo oli naisen oma. Kuljettaja lukitsi auton ja seurasi sisälle narisevaan puutaloon, jossa ei voinut ottaa askeltakaan sitä kuulematta.
Kun yritti sovittaa ympärillä leviävän kuvataiteen kaoottista määrää tähän jakkismirriin, joka oli jo ehtinyt puoleen väliin portaita, niin se tuotti vaikeuksia. Talon sisustuksen - tai oikeastaan koko talon sisustuksineen yhdistäminen naiseen oli lähes mahdotonta. Mikään ei viitannut kummastakaan kumpaakaan.
Makuuhuone oli yhtä suuri kuin koko yläkerta. Vuode oli valtava, ja hän istahti sille taksikuskin jäädessä tuijottamaan valtavaa kangasta, jossa oli jotain.
- Mitä näet? Nainen kysyi.
- Sinut.
- Minutko?
- Mitä tunnet?
- Kauhua.
- Se ei ole vielä valmis. Eli kauhuni on vasta tekeillään. Eli olen siis itsekin puolivalmis. Onko sinulla jotain lempitoiveita? vuoteella istuva, hieman alakuloiselta näyttävä nainen sanoi.
- Kaikilla on, hän jatkoi.
Taksikuski yskäisi.
😁
Ai perhana!
On jo yli puolenyön.
Nyt on riennettävä.
😁
Aamu
Yö oli kadonnut. Sen oli syönyt pois hämärä ja satunnainen lintujen räksytys pihapuissa. Muita ääniä ei ollut, paitsi taustalla lyövä sydän, jonka rytmi oli nopea, vaikka nainen vuoteella oli levollinen tutkiskellessaan suunnatonta maalausta huoneen peräseinällä.
Ikä oli sitä, että maalaus alkoi halkeilla. Ja kun halkeamia tutki kuivilla ja kirvelevillä silmillä, niin siinä saattoi nähdä seikkoja, joita siihen ei oltu maalattu. Halkeamista loisti värejä. Kaikki se, jota päälle oli vedetty, sutattu ja heitetty, raavittu, hajosi mosaiikiksi tämän alta hohtavan loiston pinnalla.
Näky oli omituinen, ohittamaton. Syntyi tunne, että kaikki tuska oli ollut turhaa. Kaikki työ järjetöntä.
😁
Aika mielenkiintoinen tarina. Mitä sinä tahdot sillä kertoa?
En mitään, olen elokuvien ystävä.
😁
Kiinnostaisi kyllä tietää mitä hän kysymyksellään tarkoitti.
(Reps)
😁
Mjoo
Tällaista näillä keskustelupalstoilla on: hiljaista.
No, so ehat.
😁
Tosi hyvä stoori, tempaisi mukaansa, ja uppouduin siihen täysin.
Sinulla on sana hallussa.