Minä olen joitakin vuosia elänyt onnellista uusperhe-elämää ihanan miehen kanssa. Me luotamme toisiimme, lapset ovat kiintyneitä meihin molempiin, arvomaailmat ovat samankaltaisia jne. Huumoriakin riittää. Ikää meillä on nykyisin -40v.
Mies ei ole koskaan mennyt naimisiin. Minä olen eronnut. Mies ei oikein osaa ajatella naimisiin menoa sellaisena instituutiona, johon uskoisi. On kuitenkin sanonut, että voisi kenties ehkä joskus kanssani naimisiin mennä, jos asia on minulle tärkeä.
No onhan se... Mutta niin naivilta kun kuulostaakin, mutta minä haluaisin että mieskin HALUAISI mennä kanssani naimisiin, eikä vain sitten joskus vuosien päästä velvollisuudesta, minun mieliksi. Romanttinen aikuinen hupsu olen, mutta kun kerran suhteemme on miehen pisin ja merkittävin parisuhde, niin toivoisin että myös avioliitto nyt nousisi hänellekin unelmaksi. Hän on kuitenkin hyvin selväksi jo tehnyt sen, että haluaa elää minun kanssani loppu elämänsä. Eikä mitään muunlaisia merkkejä ole näkynytkään. Miksi ei siis haaveile avioliitosta? Sitä en ymmärrä.
Mistään häistä en haaveile. Minulle kävisi vaikka vihille meno salaa, tai sitten pieni kahvittelu ystävien kanssa. Ihan sama. Sormuskin saisi olla vaikka halpa rinkula. Sukunimeäkään en vaihtaisi, joten eri nimillä jatkettaisiin. Eron varalle avioehto sopii hyvin, eli rahan perässä en ole. Mutta se ajatus... mies ja vaimo, lähiomaiset, avioliitto. Vaikka eronnut olenkin, en ole menettänyt haavettani hautaan saakka kestävästä avioliitosta. Ehkä pieni vaikutus on silläkin, että miehen vanhemmat ovat jo iäkkäitä, ja haluaisin naimisiin kun he vielä ymmärtävät asian merkityksen.
(Raha-asiat eivät tähän asiaan nyt liity, eivätkä käsittääkseni miehenkään ajatuksiin vaikuta. Testamentit tai avioehdot voimme tehdä avioliitosta huolimatta.)
Onko jollakin muuttunut ajatus naimisiin menosta vielä aikuisena?
Mies ei ole koskaan mennyt naimisiin. Minä olen eronnut. Mies ei oikein osaa ajatella naimisiin menoa sellaisena instituutiona, johon uskoisi. On kuitenkin sanonut, että voisi kenties ehkä joskus kanssani naimisiin mennä, jos asia on minulle tärkeä.
No onhan se... Mutta niin naivilta kun kuulostaakin, mutta minä haluaisin että mieskin HALUAISI mennä kanssani naimisiin, eikä vain sitten joskus vuosien päästä velvollisuudesta, minun mieliksi. Romanttinen aikuinen hupsu olen, mutta kun kerran suhteemme on miehen pisin ja merkittävin parisuhde, niin toivoisin että myös avioliitto nyt nousisi hänellekin unelmaksi. Hän on kuitenkin hyvin selväksi jo tehnyt sen, että haluaa elää minun kanssani loppu elämänsä. Eikä mitään muunlaisia merkkejä ole näkynytkään. Miksi ei siis haaveile avioliitosta? Sitä en ymmärrä.
Mistään häistä en haaveile. Minulle kävisi vaikka vihille meno salaa, tai sitten pieni kahvittelu ystävien kanssa. Ihan sama. Sormuskin saisi olla vaikka halpa rinkula. Sukunimeäkään en vaihtaisi, joten eri nimillä jatkettaisiin. Eron varalle avioehto sopii hyvin, eli rahan perässä en ole. Mutta se ajatus... mies ja vaimo, lähiomaiset, avioliitto. Vaikka eronnut olenkin, en ole menettänyt haavettani hautaan saakka kestävästä avioliitosta. Ehkä pieni vaikutus on silläkin, että miehen vanhemmat ovat jo iäkkäitä, ja haluaisin naimisiin kun he vielä ymmärtävät asian merkityksen.
(Raha-asiat eivät tähän asiaan nyt liity, eivätkä käsittääkseni miehenkään ajatuksiin vaikuta. Testamentit tai avioehdot voimme tehdä avioliitosta huolimatta.)
Onko jollakin muuttunut ajatus naimisiin menosta vielä aikuisena?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei ole muuttunut. Olen koko ikäni ollut sitä mieltä, että vihkiminen on täysin turha toimenpide ja samalle kannalle on miehenikin kallistunut vuosien saatossa.
Näin on mennyt jo 40 vuotta, eipä ole tarvinnut kertaakaan kummankaan miettiä eroa.
Parisuhteessa olemme vain rakkaudesta ja omasta vapaasta tahdostamme, ei ole koskaan tarvinnut rakkautta virallistaa mitenkään :) ei tarvitse loppuelämänkään aikana sitä tehdä.
".., niin toivoisin että myös avioliitto nyt nousisi hänellekin unelmaksi. "
"Miksi ei siis haaveile avioliitosta? Sitä en ymmärrä"
Et ole tosissasi...!!!??? Taidat todella olla romanttinen umpihupsu ;). Jos SINÄ unelmoit avioliitosta, niin se on täysin eri asia kuin se, että avioliitto "nousisi" miehenkin unelmaksi, tai hän sellaisesta haaveilisi. Se on jo myönnytys, jos hän menisi kanssasi naimisiin sen vuoksi, että sinä tahdot. Monet eivät tähän suostu.
Itselläni avioliittoasiat ovat kehittyneet päinvastaiseen suuntaan. Erotessani vielä ajattelin, että miksen voisi vielä naimisiinkin astella, jos sopiva mies osuu kohdalle. Sopivan miehen sitten löysinkin, mutta jo ennen sitä otin ajatuksiani ns. takaisin, sillä totesin rakastavani vapautta päättää asioistani yksin. Halusin suhteen, mutta sellaisen, että molemmilla on oma asunto ym. Avioliittoa en enää edes harkitsisi.
PS. Raha-asiat liittyvät AINA avioliittoon, vaikka olisi avioehtokin. Jos toisella on esim. epäsäännölliset/pienet tulot, suuret lääkekustannukset yms. niin puolisonhan on velvollinen osallistumaan toisen elatukseen.
Raha-asioissa tuemme toinen toisiamme, riippumatta siitä menemmekö naimisiin vai emme. Tästä asiasta emme ole miehen kanssa eri mieltä. Eli siis ei raha-asiat muuttuisi meidän liiton myötä mitenkään.
Minulla vaan iän myötä haave yltyy... siis nimenomaan unelma naimisiin menosta, avioliitosta. (Ei häistä, sormuksista tms.) Yhteinen arki meillä on ollut jo vuosia. Lapsia on yhdessä kasvatettu pienestä saakka, asuntolaina on yhteinen, huolet ja murheet jaetaan jne. Eli siinäkään asiassa vihille meno ei mitään muuttaisi.
Se on totta, että hänen "myönnytys" mennä kanssani joskus naimisiin on iso asia, ja osoittaa toki, että minun haaveet ovat hänelle tärkeitä. Mutta... En minä tästä romanttisesta unelmastani halua luopuakaan.:) Mitä vanhemmaksi elän, sitä merkityksellisemmäksi tunteet nousevat. Ensimmäinen avioliittoni oli enemmänkin "ajankohtainen", "sopiva" jne. Eikä ollut merkki siitä, että todella olisin ollut niin rakastunut ja sitoutunut, kuin mitä nykyiseen elämänkumppaniin. Siksikin siis juuri nyt tämä tuntuu isolta haaveelta.
Haaveet muuttuvat toisinaan elämän varrella. Aika näyttää, että muuttuuko miehelläni. Jos ei, niin hyväksyn toki asian. Mutta harmittaa.
Mielestäni avioliitto kuuluu uskontoon ja on kirkon ylläpitämä instituutio. Aikoinaan ennen kirkon puuttumista asiaan ihmiset menivät vain kihloihin ja se oli se "liitto". Vihkimistä ei tarvittu.
Sen vuoksi avioliitto on minulle lähes merkityksetön.
Mutta edellisestä huolimatta menisin naimisiin naisen kanssa, joka olisi minulle se juuri oikea "match". Sitä tosin en usko löytäväni, niin romanttinen olen.
Minä tai puolisoni emme kumpikaan kuulu kirkkoon. Uskonnolla ei ole mitään merkitystä minulle avioliiton suhteen, ja vihkimisen tekisi kuitenkin tuomari, eikä pappi.
Tuskin miehesi tulee sitä ikinä haluamaan, jos ei ole tähänkään mennessä halunnut.
Mitä jos haluaisi ja asettaisi ehdoksi, että sinä otat hänen sukunimen?
Voisin minä tarvittaessa hänen nimensä ottaa. Tämä nykyinen nimi onkin exältä, ja lähinnä lapsen takia käytössäni.:) Sekä sen tosiasian, että työmarkkinoilla olen tunnettu tällä nimellä, ja tunnettuudella on minun alalla merkitystä. Mutta siis, se ei olisi minulle kynnyskysymys, jos vaakakupissa olisi avioliitto. Enkä kyllä usko, että jollain nimiasialla on miehellekään merkitystä. Meidän perheessä piisaa erilaisia sukunimiä.;)
Helppo ratkaisu: vain ilmoitat miehelle että ensiviikolla poikkeatte maistraatissa laillistamassa liittonne. Ei muuta. turhaan teet siitä isoa asiaa.
Seuraavalla viikolla kutsutte ystävänne kahville ja ilmoitat että te olette nyt laillisesti yksi perhe.
Eiköhän me perhe olla laillisesti ilman vihkimistäkin? Sama osoite kuitenkin ollut vuosia.;) Ainakin kaupungin silmissä ollaan perhe, kun lasten ollessa tarhassa katsottiin yhdeksi taloudeksi.:)
Ja niin, pointtini olikin se, että kaipaan juurikin sitä, että mies haluaisi sitä. Naimisiin voimme toki joku päivä mennä, mutta minä vielä odottelen, jos mies sitä myöskin toivoisi... Eikä vain siten, että minä yksin päätän asian.
Hassua sikäli, että mun puolesta sitä ei tarttis erikseen juuri kenellekään edes ilmoitella, paitsi vanhemmille ja lapsille toki. En siis kaipaa suurta "julkistusta", vaan tämä on enemmän vain sydämen asia.