Ensiksi pyydän anteeksi kun kirjoitan tälle palstalle, vaikka juttu ei avioeroa koskekaan. Mutta uskon että äiti tavallaan vähän samanlaisten muutosten edessä ja "tyhjän päällä" kuin mitä monet avioeron kokeneet.
Nimittäin äitini on kadottanut mielekkyyden ja tarkoituksen elämästään. Hän on ollut aina erittäin emotyyppiä, antanut meille lapsilleen kaikkensa. Ja unohtanut siinä samalla elää itsekästä omaa elämää, mm. kotiäitiyden takia jättänyt opiskelematta pitkälle. Tekee nyt toisen asteen työtä, josta kyllä pitää, mutta aivan selvästi toivoisi että olisi joskus pidemmälle opiskellut ja saanut sitä kautta itseluottamusta. Kuitenkin sanoo, ettei nyt viisikymppisenä enää jaksa eikä halua lähteä opiskelemaan mitään pidempää, lyhyitä juttuja voisi ajatella.
Äidin ja isän suhde ei ole mikään kovin hyvä, mutta perhekeskeisenä äiti ei avioeroakaan halua miettiä. Äiti on ollut aina rauhallinen, ystävällinen ja kiltti, isäni usein itsekäs jääräpää joka henkisesti alistanut aika paljon äitiä ja jyrännyt tämän päälle. Nämä ovat pitkällä aikavälillä aiheuttanut varmasti katrekuutta äidin tunteita isää kohtaan. Kun äiti hoiti neljää pientä lasta kotona, isä tokaisi usein kotiin tullessaan "no mites sinä olet täällä vapaapäivääsi vietellyt" yms. yhtä alentavaa. Nykyään sotkee kotona, hänen mielestään koti on äidin työpaikkaa kai vieläkin(vaikka äiti muualla töissä nykyään) eikä tee mitään kotitöitä, sen sijaan sotkee todella paljon. Tällaiset rassaa äitiä tottakai. Kuulemma heillä on mukavaa ja vitsikästäkin yhdessä, mutta eihän toisen loukkaukset ja yleinen asenne kuitenkaan unohdu.
Nyt äidillä on siis koti ja isä, työ ja muutamat jumpat missä käy iltaisin. Hän kokee itsensä väsyneeksi ja tarpeettomaksi, hänellä ei ole koskaan ollut mitään intohimoa johonkin harrastukseen tms. liittyen. Sanoo että jotain tahtoisi, mutta ei keksi että mitä se voisi olla ja ehdotellessani tyrmää kaiken. On hyvin pidättyväinen ja selvästi kotona olovuodet ovat tehneet hänestä jollain lailla aran. Hänellä ei ole ketään todellista luottoystävää, on hyvin tarkka mitä asioita muille puhuu koska "naisilla on tapana juoruta niin paljon toisten asioista".
Äiti on lihonut lasten kotoamuutto vuosien jälkeen todella paljon, kärsii siitä itse mutta ei jaksa vastustaa kiusausta syödä hyvää. Painonvartijoita ehdotin, mutta sanoi ettei taatusti mene toisten edessä vaa'alle punnittavaksi.
Mitä voisi keksiä?? Miten äiti voisi löytää elämänilon ja alkaa nauttia aikuisesta itsenäisemmästä elämästään? Olisi upeaa nähdä äiti "puhjenneena kukkaan". Mikä saisi hänet innostumaan?
Nimittäin äitini on kadottanut mielekkyyden ja tarkoituksen elämästään. Hän on ollut aina erittäin emotyyppiä, antanut meille lapsilleen kaikkensa. Ja unohtanut siinä samalla elää itsekästä omaa elämää, mm. kotiäitiyden takia jättänyt opiskelematta pitkälle. Tekee nyt toisen asteen työtä, josta kyllä pitää, mutta aivan selvästi toivoisi että olisi joskus pidemmälle opiskellut ja saanut sitä kautta itseluottamusta. Kuitenkin sanoo, ettei nyt viisikymppisenä enää jaksa eikä halua lähteä opiskelemaan mitään pidempää, lyhyitä juttuja voisi ajatella.
Äidin ja isän suhde ei ole mikään kovin hyvä, mutta perhekeskeisenä äiti ei avioeroakaan halua miettiä. Äiti on ollut aina rauhallinen, ystävällinen ja kiltti, isäni usein itsekäs jääräpää joka henkisesti alistanut aika paljon äitiä ja jyrännyt tämän päälle. Nämä ovat pitkällä aikavälillä aiheuttanut varmasti katrekuutta äidin tunteita isää kohtaan. Kun äiti hoiti neljää pientä lasta kotona, isä tokaisi usein kotiin tullessaan "no mites sinä olet täällä vapaapäivääsi vietellyt" yms. yhtä alentavaa. Nykyään sotkee kotona, hänen mielestään koti on äidin työpaikkaa kai vieläkin(vaikka äiti muualla töissä nykyään) eikä tee mitään kotitöitä, sen sijaan sotkee todella paljon. Tällaiset rassaa äitiä tottakai. Kuulemma heillä on mukavaa ja vitsikästäkin yhdessä, mutta eihän toisen loukkaukset ja yleinen asenne kuitenkaan unohdu.
Nyt äidillä on siis koti ja isä, työ ja muutamat jumpat missä käy iltaisin. Hän kokee itsensä väsyneeksi ja tarpeettomaksi, hänellä ei ole koskaan ollut mitään intohimoa johonkin harrastukseen tms. liittyen. Sanoo että jotain tahtoisi, mutta ei keksi että mitä se voisi olla ja ehdotellessani tyrmää kaiken. On hyvin pidättyväinen ja selvästi kotona olovuodet ovat tehneet hänestä jollain lailla aran. Hänellä ei ole ketään todellista luottoystävää, on hyvin tarkka mitä asioita muille puhuu koska "naisilla on tapana juoruta niin paljon toisten asioista".
Äiti on lihonut lasten kotoamuutto vuosien jälkeen todella paljon, kärsii siitä itse mutta ei jaksa vastustaa kiusausta syödä hyvää. Painonvartijoita ehdotin, mutta sanoi ettei taatusti mene toisten edessä vaa'alle punnittavaksi.
Mitä voisi keksiä?? Miten äiti voisi löytää elämänilon ja alkaa nauttia aikuisesta itsenäisemmästä elämästään? Olisi upeaa nähdä äiti "puhjenneena kukkaan". Mikä saisi hänet innostumaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
... eli puolestasi mikä äidillesi parasta, kun sitä teille aikanaan tehnyt (ja varmaan vieläkin).
Ja tänne kirjoitetaan välillä niin asiaan liittymättömistä asioista, että tervetuloa vaan.
No en ainakaan avioeroa menisi ehdottamaan "vaihtelua elämään"-neuvoksi. Ja se mikä ehkä sinusta tuntuu jopa alistamiselta ja isäsi puolelta "passuuttamiselta" ei välttämättä äidistäsi ole maailman loppu (vaikka meissä jokaisessa asuu pieni marttyyri)... kyse oikeastaanhan on heidän elämästään, ja sinulla omasi.
Oletko ajatellut ehdottaa isällesi jotain harrastusta mihin äitisikin voisi innostua ... jotain missä elementtejä mistä molemmat pitävät. Esimerkiksi auton entisöinti ... mies ropaa, nainen tekee sisustusta (tai miksi ei toisinpäin).
Kiva että olen tervetullut :)
Totta että ulkopuolisen on aika vaikea mennä sanomaan toisten suhteesta, mutta tiedän aivan varmaksi että isän touhut rasittavat ja masentavat äitiä ihan todella. Hän on monesti minulle puhunut isän tekemisistä hyvin vakavissaan, ja kun kuulen isän sanovan äidille todella rumasti niin äiti menee surullisena toiseen huoneeseen lukemaan lehteä tms. Isäni lapsena ja hänen kanssaan pitkään eläneenä tiedän, miten vaikea hän on.
Mutta en avioeroa minäkään kannattaisi, nythän heillä enemmän mahdollisuuksia elää tasa-arvoisempaa elämää kun lapset poissa ja kotityöt vähemmällä.
Uskoisin että äidin olisi hyvä löytää joku ihan oma harrastus, koska muuten hän jäisi rauhallisempana osapuolena siinäkin isän jalkoihin. Joku IHAN OMA JUTTU voisi nimen omaan kasvattaa äidin itseluottamusta. Mikä ihme sellainen voisi olla? Posliinimaalaukset tai ompelukerhot eivät äitiä kiinnosta.. Jumpissahan hän jo käy, mutta ne ei ole äidin mieltä virkistäneet tarpeeksi.
Ymmärrän, että äitiäsi loukkaa isäsi tölväisyt, mutta ehkä hän kuitenkin tuntee suhteessa luottamusta ja turvallisuutta. Joskus (mutta vain joskus) voisit sanoa isällesi, että olipa rumasti sanottu.
Et ehkä saa äitiäsi yksin innostumaan mistään, mutta tässä muutama ehdotus jos sinulla on mahdollisuus. Käykää yhdessä kasvohoidossa, hierojalla, pieni kylpyläloma ilman isää, kuuntelemassa jotain luentoa, voisikohan äitisi innostua marjastuksesta tai sienestyksestä, entäs hyväntekeväisyysjutuista, pyöräilystä.
Kun ensin saa kipinän, niin se jatkuu kyllä yksinäänkin. Kun hänellä vielä olisi vähän opiskeluhalijakin, niin innosta työväenopistoon kielikurssille ja sitten matkaa suunnittelemaan, mielummin isän kanssa, jos se on mahdollista.
Olen 43-vuotias ja tarinasi on tuttu. Mielestäni osoitat suurta rakkautta Äitiäsi kohtaan huolehtimalla hänen hyvinvoinnistaan. Kerron vähän omasta elämästäni ja toivon, että jotain vinkkejä siitäkin voi saada. Tosin asun nyt erossa perheestäni, mutta tämä tilanne saattaa myös olla väliaikainen.
Olin myös vuosia perheen kotihengettärenä. Tosin minulla oli oma vaatimaton työni, mutta kaiken muun ajan hoidin taloutta ja lapsia. Mies loi uraa kaikessa rauhassa ja myös menestyi. Hänen itsetuntonsa oli korkealla. Joskus tuntui, että liiankin. Hänellä oli valtavasti työhön liittyviä menoja sekä erilaisia harrastuksia. Itse elin tyytymättömänä, mutta velvollisuudentuntoisena kodissamme muka ajatellen perheen parasta. Lapset kasvoivat ja lopulta he eivät paljoa minua tarvinneetkaan. Tunsin itseni melko vähäpätöiseksi ja herkuttelin. Sain väliaikaista lohdutusta viinereistä ja myös liikakiloja. Vähitellen ymmärsin, että minun on elettävä oma elämäni. Mieheni oli myös usein poissa tai poissaoleva tai äreänä kotona. Huomasin, että hän ei arvostanut minua ja minulla oli paha olla enkä arvostanut itsekään itseäni. Sitten aloin opiskella. Hankin tutkinnon ja sain kuin sainkin todella ihanan uuden ja haasteellisen työn. Samalla aloin aina pahan olon yllättäessä lähteä ulos. Ensin lenkkeilin kävellen ja huomasin, että aina se helpotti. Olo oli pirteä ja iloinen kotiin palattuani. Vähitellen aloin liikkua enemmän ja enemmän. Hiihdin, laskettelin, sauvakävelin pyöräilin ja juoksin. Samalla sain uusia ystäviä, joiden kanssa olen tehnyt ihania matkoja yms. Ulkonäköni koheni ja nyt olen hoikka ja nuorekaskin. Tästä kaikesta sain valtavasti itsetuntoa. Minusta tuntui, että minulla on elämä. No, minun kohdallani tämä päättyi asumuseroon, mutta siihen vaikutti niin monet muutkin syyt. Nyt olen tosiaan tyytyväinen elämääni. En kannata avioeroa, vaan paras vaihtoehto on saada parisuhde toimimaan. Tsemppiä Äidillesi. Hänen täytyy olla välillä itsekäs ja jättää kotityöt ja velvollisuudet vähäksi aikaa ja lähteä jonnekin. Se ei välttämättä ole hänen kohdallaan liikunta, mutta se voi olla mitä tahansa josta hän pitää. Vaikka nyt ei pitäisikään paljon mistään, hän löytää kyllä itselleen sopivan harrastuksen. Tsemppiä Hänelle! Luulenpa, että hänen kaltaisessa tilanteessa on paljon muitakin.