Mentiin kihloihin ja valittiin päivä. Siihen ei ole enää hirveästi aikaa. Nyt naiseni sitten ilmoitti, ettei haluakaan ottaa sukunimeäni.
Kysyin miksei hän halua. Vastauksena oli, että varmuuden vuoksi, nimen vaihto on niin iso prosessi.
Nainen on ollut kerran aiemmin naimisissa ja vaihtanut tyttönimensä takaisin. Tiedän, että suhde oli hyväksykäyttöä miehen puolelta jne, mutta minua tuo sattui. Ihan kuin nainen olettaisi, että kaikki tuo tapahtuisi uudestaan.
Miten reagoisitte?
Kysyin miksei hän halua. Vastauksena oli, että varmuuden vuoksi, nimen vaihto on niin iso prosessi.
Nainen on ollut kerran aiemmin naimisissa ja vaihtanut tyttönimensä takaisin. Tiedän, että suhde oli hyväksykäyttöä miehen puolelta jne, mutta minua tuo sattui. Ihan kuin nainen olettaisi, että kaikki tuo tapahtuisi uudestaan.
Miten reagoisitte?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Täysin ymmärrettävää naisen puolelta. Hänen päätöshän se on, voit varmaan tulevaa vaimoasi sen verran kunnioittaa, että hyväksyt asian vaikka se sinua kirpaisisikin. Sama sukunimi ei ole mikään edellytys onnistuneelle liitolle.
Ehkä nuorempana (?) herkemmin vaihtaa nimensä. Itsekään en ottaisi miehen nimeä, koska oma tuntuu omalta... ei liity mitenkään siihen, onko suhde hyvä vai huono. Outoa ajatella, että naisen kuulusi luopua nimestään todistaakseen rakkautensa- eikö mies sitten rakasta naistaan, kun pitää itsekin oman nimensä?
No voi herttinen. Sanon ihan suoraan, että pärjäät siinä suhteessasi paljon paremmin, jos et pidä ihan joka asiaa parisuhteenne tuhon ennusmerkkinä. Koita ajatella positiivisesti ja keskittyä siihen, mikä on olennaista.
Sinuna en olisi huolissani, enkä lähtisi asiasta riitelemään.
Onneksi naisella on oikeus ja vapaus nykyään pitää oma sukunimensä.
Me olimme miehen kanssa avoliitossa 14 vuotta, 3 yhteistä lasta, mies ja lapset olivat saman sukunimisiä. Olimme tottuneet siihen eikä kukaan ihmetellyt miksi olen eri niminen. Kerran mieheni sitten kosi niin pakkohan minun oli vastata myöntävästi ja siihen aikaan se miehen sukunimi oli pakko ottaa.
Minulta meni silloin koko identiteetti uusiksi. Työelämässä kukaan ei tunnistanut, sai selittää joka puolelle asiaa jne. Meni yli 10 vuotta ennen kuin totuin. Nyt vanhemmiten olen välillä vastannut taas tyttönimelläni puhelimeen. Se vaan tulee jostain selkäytimestä, dementian vaikutusta varmaan :).
Minäkin olen eronnut ja minulla on nimi entisestä liitosta, sama nimi kuin lapsellani. Evästä en minä (tai lapsi) kuule kuin joskus harvoin, ja parempi niin.
Nykyisessä suhteessani olen elänyt 9 vuotta. Upea mies, ja hyvin rakas. Haluaisin mielelläni mennä naimisiin, jospa joku kerta kosii.;) Mutta sukunimeäni en silti vaihtaisi. Tämä nimi on tullut osaksi minua, ja tällä nimellä minut tunnetaan. Ja vaikka emme menisi naimisiin, niin yhdessä ollaan varmaan loppu elämä, ja eri nimillä.:)
Tsädäm, mikset ota vaimosi sukunimeä?! Se on paljon trendikkäämpää niin.
Tuo nyt on samaa varmistelua, kuin vaikka avioehto. Senhän nyt sentään pitäisi jokaisen jo tajuta tehdä nykypäivänä.
Viime kesänä menin toista kertaa naimisiin ja toistamiseen vaihdoin nimeäni, en halunnut pitää eksän sukunimeä, vaikka lapsillani se on. Vieläkin tulee sekaannuksia sieltä täältä, kun ihan joka paikkaan en ole kerta kaikkiaan pystynyt ilmoittamaan uutta nimeäni. Ja kyllä siinä useita satasia meni ja aikaa, kun perusjuttuihin vaihdoin uuden sukunimen. Ei siis halpa eikä helppokaan prosessi ja sekaannuksia tulee varmaan vielä pitkän aikaa.
Kyllä sitä naimisiin menee siitä lähtökohdasta, että yhdessä ollaan elämän loppuun asti. Mutta elämä on opettanut, että koskaan ei voi siltikään mennä takuuseen miten elämässä käy.