Otanpa tämmöisen asian esille. Olen eroamassa pettäneestä miehestäni, joka vuosia petoksen tultua ilmi yhä jatkaa suhdettaan ainakin jollain tasolla (ystävyydeksi nimittää).
Olen laittanut eron vireille, meillä on pari nuorta kotona asumassa, toinen täysikäinen, kärsii paniikkihäiriöstä (miksihän?), toinen aloittelee lukiota. Molemmat tottuneet äidin "palveluihin" ja kaikenlaiseen tukeen. Mies täysin ulkona perhe-elämästä, harrastaa vaan omia juttujaan, mutta hän on meistä ainoa, joka pystyy ottaman velkaa lunastaakseen kotimme avioeron osituksessa. Ja lapsille on tietty helpointa jäädä asumaan omaan kotiin.
Siis kysymys on, että onko kellään äidillä kokemusta kotoa lähdöstä ja teini-ikäisten lasten jättämisestä. Kuinka sen kestää itse? Kuinka nuoret sen kestää?
Olen laittanut eron vireille, meillä on pari nuorta kotona asumassa, toinen täysikäinen, kärsii paniikkihäiriöstä (miksihän?), toinen aloittelee lukiota. Molemmat tottuneet äidin "palveluihin" ja kaikenlaiseen tukeen. Mies täysin ulkona perhe-elämästä, harrastaa vaan omia juttujaan, mutta hän on meistä ainoa, joka pystyy ottaman velkaa lunastaakseen kotimme avioeron osituksessa. Ja lapsille on tietty helpointa jäädä asumaan omaan kotiin.
Siis kysymys on, että onko kellään äidillä kokemusta kotoa lähdöstä ja teini-ikäisten lasten jättämisestä. Kuinka sen kestää itse? Kuinka nuoret sen kestää?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen joutunut samanlaiseen tilanteeseen kanssasi. Jos miehesi on noin välinpitämätön, uskon sinulla olevan aika samankaltainen tilanne kuin minullakin.
Kaava on tämä. Nainen hoitaa lapset ja kodin, mies työnsä ja harrastukset. Mies pettää, nainen harkitsee eroa. Mies uskottelee katuvansa, mutta jatkaa omaa elämäänsä ja suunnittelee kaiken etukäteen eron varalta. Toinen nainen on katsottuna ja omaisuus on jo jaettu. Sinä saat tietysti pitää talon, kun et pysty sitä lunastamaan, jolloin miehesi ystävälliseti lunastaa talonne (hyvin alhaiseen hintaan). Lapset jäävät tietysti hänelle, koska sinä lähdit.
Nyt kuitenkin on syytä oikeasti miettiä rauhassa, mikä on paras ratkaisu. Kaikki ei mene siten kuin miehesi on suunnitellut.
Minä sanoin rakastavani lapsia ja haluavani edelleen hoitaa heitä. Rakastan heitä edelleenkin ja hoidan heitä kodissamme. Voi olla, että sinä joudut tyytymään pienempään asuntoon, mutta rakkaus lapsiisi korvaa taloudellisenkin ahdingon.
Miettikää yhdessä, mikä on parasta lapsillenne. Kerro lastesi isälle, että kunnioitat hänen haluaan auttaa lapsia ja sano, että lapsetkin ovat samaa mieltä. Unohda kaikki loukkaukset. Sinä olet upea ihminen - ole ylpeä itsestäsi. Välitä lapsistanne ja sano se miehellesikin. Uskon sinun lopulta saavan asianne kuntoon.
Ennen kaikkea, kuuntele itseäsi ja mieti tulevaisuuttasi. Mene hakemaan välittömästi ammattiapua, sillä täältä saat usein vain huonoja neuvoja ;-).
Nyt on tärkeintä, ettet hylkää lapsiasi.
Minulle kävi samoin.
Mutta ajattelin niin, että melkein täysi-ikäinen lapsemme saa itse päättää missä hän asuu. Sen ikäistä ei pidä painostaa. Rauhallinen keskustelu ja omien tunteiden kertominen oli tärkeää. Hän olisi kyllä halunnut mieluummin asua kanssani, muttei halunnut lähteä omakotitalosta, jossa on tietynlainen oma vapaus.
Omaisuutta jaettaessa mies laskee äidinrakkauden varaan: "Ajattele, mikä velkataakka meille jää" (=Pudotappa hintaa. Puhuu vielä monikossa), "Et kai sinä vie ruokapöytää. Lattiallako lasi joutuu syömään." "Opeta lapselle pyykkikoneen käyttö. (=älä vie sitäkään).....ja näitä juttuja tulee koko ajan lisää. Pistä siis ositus heti toimeksi, ettei sinua kokoajan "syyllistetä".
Etsi asunto mahdollisimman läheltä lapsiasi ja muuta mahdollisimman nopeasti. He tulevat kyllä varmasti päivittäin käymään. Meillä on valitettavasti aika pitkä välimatka.
Kaikkein vaikein hetki minulle oli, kun lapsemme auttoi minua muutossa ja sitten kotiin lätiessä sanoi: "Koeta pärjäillä."
Koska mies ei ole tehnyt yhtään kotitöitä, on varauduttava siihen, että lapsilta tulee esim. soittoja: "Äiti, voisitko käydä kaupassa. Täällä ei ole mitään syömistä." Auta näissä asioissa lapsia. Kyllä he muistavat ja tietävät kehen voivat turvautua. Soita heille päivittäin.
Mutta pidä huoli, ettei lapsia käytetä viestikapuloina. Anna heidän kertoa tapahtumista kotona, mutta älä kysele heiltä mitään exäsi asioista.
Tällaisen päätöksen tekeminen on tosi vaikeaa. Mutta kyllä siitä ajan kanssa selviää, niin lapset kuin itsekin. Alussa tuli monta unetonta yötä, mutta pikkuhiljaa kipu helpottaa.
Aivan kuin omasta elämästäni lukisin, paitsi että meillä viimeinen niitti oli miehen pettäminen, mutta jo sitä ennen puhumattomuus ja etäisyys olivat ahdistavia. Syyllisyyden tunne taitaa minullakin olla niitä suurimpia tunteita tässä tilanteessa. Monet ystäväni vakuuttavat, ettei tarvitse välittää, lapset ovat aikuisia, toinen ihan virallisestikin. Ehkä se olenkin minä, joka tässä tilanteessa kokee eron raskaimpana. Mutta onhan se tosi vaikeaa repäistä itsensä irti elämästä, jota on elänyt yli 20 vuotta. Ikääkin rupeaa olemaan, jaksaako sitä aloittaa kaiken alusta. Ja toisaalta haaveilee täysin uudenlaisesta elämästä, omasta asunnosta (viikonloppusin surffailen välittäjien virtuaalinäyttöjä ja kuvittelen miten minkäkin asunnon sisustaisin), siitä ettei tarvitse passata ketään, saa enemmän omaa aikaa. Vitsi, että on vaikeeta! Kaiken lisäksi olen tehnyt etätyötä kotoa käsin kymmenen vuotta, eli olen käytännössä viettänyt kaiken aikani täällä kotona, joten muutos on todella suuri. Meillä on myös pari kisua, joiden hoito on täysin minun kontollani, mutta kaikki niitä tietysti rakastavat. Tai no, miehestä en ole varma, se kun ei osallistunut niiden hankintapäätökseen eikä kisut erityisesti näytä hänestä välittävän. Lapset tietysti haluavat pitää ne edelleen, mutta pelkään pahoin että ne (siis kisut, ja saattaa olla että lapsetkin) jossain vaiheessa joka tapauksessa päätyvät minulle. Voi hyvänen aika, kun osaisi elää tätä päivää, eikä liikaa miettisi tulevia. Kun koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Minä tässä muun ohella kipuilen isoveljeni äkillistä kuolemaa pari viikkoa sitten; onnellinen, hyväntuulinen ihminen, tosin lieviä sydänvaivoja kokenut, on yhtäkkiä poissa, läheinen, joka oli tosi ihana tuki minulle ja jatkuvasti patisti tekemään päätöksen aloittaa oikea elämä. Hups, nyt menee vähän ohi aiheen...Maaliskuussa loppuu eron harkinta-aika, mutta ei olla miehen kanssa päästy yhteisymmärrykseen asunnon arvosta. Yksi naapuri muutama viikko sitten myi, hinta oli 25% enemmän kuin mies on minulle tarjoamassa. Mutta sehän on vain mammonaa, jota kyllä todella tarvitsen pienituloisena, kuitenkin henkinen puoli tässä enemmän kiristää.
Meni vähän nimimerkit yms. sekaisin, siis tuon edellisen lähetti Piko, joka alunperin avasi tämän ketjun. Sorry
Meillä on 2 lasta, toinen jo täysi-ikäinen ja toinen lähestymässä sitä. Meillä myös miehellä oli oma elämä harrastuksineen ja työmenoineen. Mistään pettämisestä ei tietääkseni kuitenkaan ollut kyse. Tilanne ajautui monien käänteiden kautta siihen pisteeseen, että päätin lähteä. Samoin meillä, vain miehellä oli mahdollisuus ostaa minut pois entisestä kodistamme. Katsoimme, että lasten on paras jäädä sinne tuttuihin ympyröihin. Niinpä muutin yksin. Nyt aikaa on kulunut puoli vuotta. Kaikki on mennyt hyvin. Lapset ovat sopeutuneet loistavasti (ainakin päällisin puolin). Ikävöivät ehkä minua, mutta käyvät usein luonani ja ovat yötäkin. Voin kuvitella, että aluksi nuorempi ainakin tunsi tuskaa perheen hajoamisen vuoksi, mutta, kun hän on huomannut, että asiat sujuvat ja vanhemmat ovat hyvissä väleissä, on hän sopeutunut. Luulisin, että jotkut asiat ovat jotenkin paremminkin heidän kannaltaan. Kotona ei ole enää kireää ilmapiiriä eikä mykkäkouluja. Heidän isänsä on paneutunut kodinhoitoon ja on myös tosi läsnä lastensa elämässä. Hän siis kantaa vastuun todella ihailtavasti. Hänelle oli luultavasti aika shokki, kun todella lähdin, enkä vain uhkaillut. Olinhan tehnyt sitäkin.Minusta tämä ero oli välttämätön. Emme olisi enää saaneet yhteyttä toisiimme. Yritimme sitäkin perheterapeutin avulla. Nyt kaikki on siis hyvin. Olen itse tyytyväinen kauniissa omassa kodissani. Toki varsinkin alkuun tunsin musertavaa syyllisyyttä ja tunsin hylänneeni lapseni. Nyttemmin olen päässyt tästä syyllisyydetä ja tapaan lapsiani aina kun he haluavat.
Voisitko tarkentaa miksi eronne oli välttämätön.
Tuo on potaskaa,että mykkäkoulu tai ilmapiiri lapseen vaikuttaisi tuon taivaallista.Ei lapset sitä niin koe.Eri asia on alkoholi ja väkivaltaongelmat.
En halua tässä julkisesti kertoa eroon johtaneita syitä tarkemmin, mutta se ei todellakaan ollut mikään hetken päähänpisto, vaan vuosien harkinta. Punnitsin ja yhdessä punnitsimme tilannetta tarkasti. Aina ei todellakaan tarvitse olla kysymys alkoholista tai väkivallasta. Myös henkinen puoli on otettava jossakin pisteessä huomioon.Kohdallamme ratkaisu ei välttämättä ole edes lopullinen. Olemme olleet yhdessä koko aikuisen ikämme ja katsomme tulevaisuuteen joko erikseen tai yhdessä. Aika näyttää. Halusinkin vain vastata kysymykseen "mitä jos äiti lähtee". Jokainen tekee omat ratkaisunsa elämässä. Tällä palstalla saakin vain näkemyksiä eri ihmisiltä. Niiden ei pidä antaa liiaksi vaikuttaa omaan päätökseen.
Enpä itse viitsisi tuollaista edes kysyä. Ilmeisesti et ole koskaan elänyt kenenkään kanssa kiinteätä suhdetta.
Kysymyksesi paljastaa, ettei sinulla ole hajuakaan siitä, mitä kaikkea avioliitossa voi tuntea.
Olen kokenut saman kuin alkuperäinen kirjoittaja, joten tiedän hyvin, mistä on kyse.
Kyllä olen kohta kaksikymmentä vuotta ja teini-ikäinen lapsikin on,Joo en tiedä kai sinä ajttelet erilailla.Ei aki näissä asioissa ole oikeaa ja väärää.Toinen voi kokea saman tilanteen
erilailla kuin toinen.Kaikille ei ole niin tärkeää suhteen toimivuus.Esim. minulle ei seksi mahdu kymmenen tärkeimmän asian listalle.Vaikka olenkin ihan tyytyväinen siihen
Sinulle taitaa tuo tunteminen olla tärkein juttu.
Rakkaus on elokuvien ja lauluntekijöiden juttuja,uskohan sinäkin se.Näin se vaan pitkässä juoksussa on
kuules ei todellakaan ole ... ja jos noin luulee ... saattaa löytää itsensä yksinäisenä tai olla löytämättä ketään aitoa rakkautta koskaan....
... mutta olen itse kokenut sen puhumattomuuden ilmapiirin kotona ja KYLLÄ SE AINAKIN minuun vaikutti!!! Minusta oli kovaa vauhtia tulossa tunteeton ja kylmä ihmisenalku. Onneksi 25 iällä koin kasvupyrähdyksen ja kiinnostuin itsetuntemuksesta. Löysin omat tunteeni ja aloin ilmaista niitä ulospäin. Siihen asti olin pitänyt KAIKEN sisälläni. Kellään ei ollut hajuakaan kuka minä olin...