Hei!
Tilanteeni on toistuu säännöllisin väliajoin, viimeisestä n. 3 kk. Elän avoliitossa ja perheeseemme kuuluu lapsi, joka ei biologisesti ole nykyisen kumppanini. Asetelma on : ikäeroa 10 vuotta, minä opiskelen ja asumme tällä hetkellä mieheni talossa. Joka kerta jos riitelemme, hän ottaa puheeksi koska lähdet ja että tämä on minun talo ( kyllähän minä sen tiedän, enkä muuta väitä ), kerran jopa uhannut heittää tavarani ulos.
Riitamme yltyvät nimittelyyn, jopa minä siihen alennuin kun mieheni sanoi minusta niin pahasti ja loukkaavasti päin naamaa että olin niin vihainen että, en kyennyt pitämään kieltäni kurissa. Se ( nimittely )tuntuu todella pahalta ja sellaisen jälkeen suhteen jatkaminen, ja se että voisi antaa tai vastaanottaa rakkautta tuntuu mahdottomalta, ainkin nyt. Mieheni on myöntänyt, että koska hän on eronnut kaksi kertaa ei hän uskalla, halua tai osaa päästää minua oikeasti lähelleen ja myös tietoisesti tätä vastustaa.
Lisäksi taloudellinen epätasapaino välillämme, minä siis opiskelen, tuo jännitteitä välillemme ja hän muistaa mainita minulle kuinka pienet tuloni ovat.
Eroaminen tuntuu raskaalta ja vaikealta päätökseltä ja tuntuu, että ei ole voimia järjestää asioita uudelleen ja kohdata lisäksi lapsen suru. Lisäksi hän ei ole valmis neuvottelemaan mistään järkevästi, esim. huonekalut ym tai että hän auttaisi minua. Hän kysyy vain, koska lähdet ja sulkeutuu kuoreensa....Minusta tuntuu että hän on todella hajalla edellisistä eroistaan ja ehkä tunnevammainen...Hyvinä aikoina meillä menee suht. hyvin mutta nämä rajut riidat jotka ovat jo vuoden aikana toistuneet ainakin 4 kertaa, että siis oaan ainakin puheissa eroamassa ovat todella ahdistavia. Ja aina näistä jää syvä haava väliimme. En oleedes itse aivan varma haluanko erota, mietin vain sitä, että pystynkö kasvamaan tässä suhteessa ja että haluanko kuitenkin muita asioita kuin hän elämässä...En tiedä. kerrontani on ehkä sekavaa, koska on mahdotonta saada yhteen kirjeeseen kaikkea asiaa.
Tilanteeni on toistuu säännöllisin väliajoin, viimeisestä n. 3 kk. Elän avoliitossa ja perheeseemme kuuluu lapsi, joka ei biologisesti ole nykyisen kumppanini. Asetelma on : ikäeroa 10 vuotta, minä opiskelen ja asumme tällä hetkellä mieheni talossa. Joka kerta jos riitelemme, hän ottaa puheeksi koska lähdet ja että tämä on minun talo ( kyllähän minä sen tiedän, enkä muuta väitä ), kerran jopa uhannut heittää tavarani ulos.
Riitamme yltyvät nimittelyyn, jopa minä siihen alennuin kun mieheni sanoi minusta niin pahasti ja loukkaavasti päin naamaa että olin niin vihainen että, en kyennyt pitämään kieltäni kurissa. Se ( nimittely )tuntuu todella pahalta ja sellaisen jälkeen suhteen jatkaminen, ja se että voisi antaa tai vastaanottaa rakkautta tuntuu mahdottomalta, ainkin nyt. Mieheni on myöntänyt, että koska hän on eronnut kaksi kertaa ei hän uskalla, halua tai osaa päästää minua oikeasti lähelleen ja myös tietoisesti tätä vastustaa.
Lisäksi taloudellinen epätasapaino välillämme, minä siis opiskelen, tuo jännitteitä välillemme ja hän muistaa mainita minulle kuinka pienet tuloni ovat.
Eroaminen tuntuu raskaalta ja vaikealta päätökseltä ja tuntuu, että ei ole voimia järjestää asioita uudelleen ja kohdata lisäksi lapsen suru. Lisäksi hän ei ole valmis neuvottelemaan mistään järkevästi, esim. huonekalut ym tai että hän auttaisi minua. Hän kysyy vain, koska lähdet ja sulkeutuu kuoreensa....Minusta tuntuu että hän on todella hajalla edellisistä eroistaan ja ehkä tunnevammainen...Hyvinä aikoina meillä menee suht. hyvin mutta nämä rajut riidat jotka ovat jo vuoden aikana toistuneet ainakin 4 kertaa, että siis oaan ainakin puheissa eroamassa ovat todella ahdistavia. Ja aina näistä jää syvä haava väliimme. En oleedes itse aivan varma haluanko erota, mietin vain sitä, että pystynkö kasvamaan tässä suhteessa ja että haluanko kuitenkin muita asioita kuin hän elämässä...En tiedä. kerrontani on ehkä sekavaa, koska on mahdotonta saada yhteen kirjeeseen kaikkea asiaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Elin samassa tilanteessa, asuin mieheni talossa, avoliitossa, opiskelin, maksoin omat kuluni ja kituutin. Mies riidellessä alkoi aina pakata tavaroitani. Kun sitten leppyi, ei päästänyt mua lähteen, vaikka monesti olin jo oikeesti lähdössä, koska oli pakannu minun tavaroitakin. Neljä vuotta kestin. Sitten lähdin. En ole katunut päätöstäni. Nyt elän uuden miehen kanssa. Meillää on kaikki yhteistä ja olemme onnellisia.
Suosittelen, että jätät miehen.