Parisuhdetta takana 13 vuotta. Alussa oltiin niin onnellisia. Huomioitiin ja näytettiin tunteita. Ei ollut toinen itsestäänselvyys. Pieniä juttuja romantiikkaa ja sydämenläpätystä. Se kaikki jäi kun lapset syntyivät. En tiedä katosivako tunteet, mutta ne ilmenivät eri tavalla. Mutta se romantiikka jäi. Jotenkin tuli sellainen järki ja kaveriliitto. Ei halailtu ja pusuteltu intiimiäkin kanssakäymistä enää tosi harvoin. Vuosia oli ettei sitä suhdetta vaalittu. Tuttuni sanoi ettei sitä romantiikkaa voi lapsiperheessä olla, että se on ihan normaalia. Nyt ollaan sitten koitettu löytää taas tunteita. Mutta ei se korvaa menneitä vuosia. Eikä tunne ole enää niin voimakas. Ja välillä olen luovuttaa, kun kaikki mättää. Tavallaan olen katkera itselleni ja miehelle. Kuin elämä olisi huijannut kaikki tunteettomat vuodet. Miksei sitä ajoissa huomannut että suhteesta puuttui se kipinä. Itse harmittelen, mutta mies näkee kaikkea hyvää niissäkin vuosissa. Onko se niin että vain nainen kaipaa romantiikkaa ja helliä sanoja. Minä taas pyörittelen ja harmittelen ja ryven jonkinlaisessa itsesäälissä. Miten tästä voi nousta ja elää, kun tuntuu että niin paljon jäi elämättä ja kokematta.
Myöhästyneet tunteet
sisko
3683
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuuleppas sinä!
Itse ollut jo kohta 30 v kimpassa miehen kanssa. Ja puolet siitä ajasta on kulunut siten,kuten kerroit.
Haluan sanoa, että jotain uutta ja kivaa tulee tilalle teillekin.
Mieheni on koko ajan menossa, mutta ei ilman minua minnekään:=)
...ihmeessä suret menneitä aikoja, anna niiden olla ja keskity siihen mitä on nyt!! Valtavaa kipinöintiä tuskin millonkaan vuosikaudet kestää, ja jos jotain kipinää löytyy uudestaan vuosien jälkeen, sehän on hyvä. Katkeruus ja itsesääli ne tunteet tappaa.
Ei ole mitään menetetty!
Puhun kokemuksesta. Olen ollut reippaasti yli 30 vuotta naimisissa.
Avioliitossa on noita tuollaisia aikoja. Ei kukaan jaksa ikuisesti pitää yhdenlaista romantiikkaa yllä. Kaverisuhteeksi se tuppaa muuttumaan, mutta siitäkin voi repiä iloa irti. Nuoruutta ei saa takaisin, ei samoja kutkutuksia. Ja vaikka ihastuisit, peräti rakastuisit toiseen, kestäisi se tunnetila enimmillään korkeintaan puoli vuotta.
Tää elämänlaki on sellainen, että mikään ei pysy samanlaisena, ruusut kasvavat, kukoistavat ja kuolevat lopulta.
Ala elää nykypäivää, älä haikaile, sinulla on yhteinen menneisyys puolisosi kanssa, oli se sitten hyvä tai huono, se on yhteinen. Se yhteisyys siinä on arvokkainta loppupelissä.
Sitä paitsi: romantiikka ei tule kuin ilmestys, se luodaan. Sen eteen pitää tehdä hieman töitä, olla naisena aktiivinen!