Hei,
kysyisin eronneiden miesten aatteita seuraavaan tositarinaan pohjautuen. Haluan siis kommentteja eronneilta MIEHILTÄ.
Olen jo toistamiseen viimeisen kahden vuoden aikana törmännyt mukavaan ja mielenkiintoiseen eronneeseen mieheen, jonka kanssa asiat ovat edenneet satunnaisia treffejä pidemmälle.
Eikä siinä mitään, että avioliitto on takana. Päälle kolmekymppisistä miehistä kun harvoin ihan "neitsyitä" enää löytyy. Historiansa meillä kullakin. :)
Enkä pidä huonona ajatuksena sitäkään, että elämänkumppanini mukana tulisi lapsi/lapsia edellisestä liitosta, kunhan suhde lapsiin ja lasten äitiin on mutkaton ja järkevä. Ja mikä tärkeintä, että mies on prosessoinut eronsa uutta suhdetta etsimään lähtiessään.
Mutta, kuinkas on käynytkään:
Mukava alun jälkeen tämä ensimmäinen tuttavuuteni kavahti kaikkea, mikä edes etäisesti muistutti parisuhdetta ("en voi tulla luoksesi syömään, sehän on kuin olis parisuhteessa"). Reilun vuoden aikana minulle selvisi, että ero oli ollut hänelle niin kokonaisvaltaisen traumaattinen kokemus, että hänellä - hänen omaa ilmaustaan käyttäen - "ei ole kykyä parisuhteeseen, ehkä koskaan enää. Seurasi kelpaa kyllä." Kaikki yhteinen aikamme elettiin vain ja ainoastaan hänen tiukoilla ehdoillaan - mitä hän kestää tai haluaa ja mitä ei. Olin olkapää, seksipartneri ja ystävä. Enempään hän ei omien sanojensa mukaan halunnut eikä pystynyt. En jaksanut yrittää, kun minulle ei annettu edes toivoa paremmasta. Tiemme erosivat.
Olen tutustunut vastikään uuteen mieheen. Hänen aloitteestaan. Eronnut hänkin. On kuitenkin käynyt "erokriisinsä" paremmin läpi, mutta sinnittelee puolestaan ajankäytöllisten pulmien edessä: Kaksi lasta edellisestä liitosta, yhteishuoltajuus, ulkomaanmatkustelua vaativa työ.. Eipä siinä paljoakaan jää ylimääräistä vapaa-aikaa. Treffit sovitaan aina hänen aikataulunsa mukaan. Minun on turha ehdotella mitään, kun ei vaan taitu. Alan jo pelätä edellisen toisintoa..
Muotoilenkin nyt kysymykseni tarkoituksella hieman provokatiivisesti:
Tälläkin palstalla eronneet miehet harmittelevat, kun eron jälkeen sitä uutta onnea ei löydy. Olisiko tässä kohtaa aihetta katsoa hieman peiliin? Uutta suhdetta muodostettaessa kun pitää pystyä myös antamaan - ei vaan ottamaan. Vaikka kuinka olisi Eronnut Mies. Ei kai se nyt kuitenkaan ole mikään oma lajityyppinsä, jonka ehdoilla kaiken on mentävä ja joka saa ottaa ihmisistä irti vain tarvitsemansa, antamatta itsestään mitään? Kerran särkyneenä aina silkkihansikkain käsiteltävä?
En pane pahakseni, jos toinen menee välillä lukkoon, kun vanhat muistot yllättävät, en myöskään ahdistu siitä, että olen välillä vain olkapää-tukihenkilö tai sitä, että aikataulut muuttuvat joskus yllättäen, kun on esim. yhteishuollon arjesta kyse.
Mutta on kovin itsekästä olettaa, että uusi tuttavuus (ehkäpä myös hieman varovaisena suhteeseen lähtevä nainen) "heittäytyisi ehdoitta rähmälleen kuralätäkköön, ettei vaan toisen kengät kastuisi". Kyllä uuden suhteen muodostaminen on kahden kauppaa, molemmat antaen ja ottaen, tasapuolisesti joustaen.
Ymmärrän, että eronneelle miehelle uuden suhteen aloittamiseen voi olla monesti suuri kynnys, mutta jos tietoisesti uutta parisuhdetta lähtee etsimään ja muodostamaan, olisi omaa asennettaan ja valmiuttaan uuteen suhteeseen syytä tarkastella. Eikö?
Vai onko kohdalleni vaan kahdesti sattunut osumaan vääränlaisia Eronneita Miehiä? Tai sitten taidan olla naisena sellaista olkapää-tyyppiä, josta ei muuhun olekaan? :)

Vastaukset 6
Vanhimmat
Jonkun aikaa tänne kommentoineena voin todeta, että hirveän usein ei uusia keksustelun aloituksia ole näkenyt ... pitkälti samat kestoaiheet tupsahtelevat ("hallelujaa" copy-paste:n keksijälle) ... tämä ei sitä ole. Kiitos ... toivotaan että kirvoittaa keskustelua.
Eipä tuo otoksesi nyt kuitenkaan kovin kattava ole … ja ehkä tiedostamattasi olet hakemassa saman tyyppisiä miehiä (tyyppinimike ”vielä vereslihalla erostaan”) seurustelukumppaniksi … vähän niin kuin jotkut naiset onnistuvat löytämään aina sen hakkaavan juopon riesakseen… Tai sitten tosiaan vain sattumaa…
Mutta yleisemmin … miehillä eroprosessin käsittely hieman erilainen kuin naisilla, monet herkemmin lähtevät hakemaan parantavaasuhdetta kuin naiset. Luulisi naisen joka erokriisin kokeneen miehen partneriksi ryhtyy tämän ymmärtävän (nyt sitten yleistän – ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön).
Ja tietenkin on sinun oikeutesi vaatia asiallista suhtautumista partneriltasi suuntaasi, ”leelianlepotuoliksi” ei pidä ryhtyä ellei sitä tahdo.
Onko sinua muuten rassannut suhteissasi ”lapsellisiin” miehiin yhtään se, että heillä loppu elämänsä jonkin asteinen suhde exään … lastensa äitiin? Miten koet miehen lapset … tai arvelet kokevasi jos he joskus teidän kodissanne (ymmärrän, tilanne ei vielä näin pitkällä)?
Kiitokset kommenteistasi!
Kävin myös lukemassa ja kommentoimassa "Veran" kirjoitukseen otsikolla "Eronneille miehille". Jaan hänen ajatuksensa aika pitkälle. Käyhän lukemassa! :)
Totta on, että puhun vain kahdesta omalle kohdalleni sattuneesta eronneesta miehestä, mutta tiedän lähipiiristäni muutamia muitakin vastaavia tarinoita. Muiden kokemuksista minulla ei kuitenkaan ole tarpeeksi faktapohjaa alkaa kertomaan.
Yhdessä ääritapauksessa tosin eronnut mies päätti oltuaan vajaan vuoden uudessa suhteessa ystävättäreni kanssa yrittää vielä kerran ex-vaimonsa kanssa. Ehdotti siinä ohimennen myös ystävättärelleni, että josko jatkettaisiin mekin silti.. Aika huippua! Että rajansa sitä on "ymmärrykselläkin". :)
Mutta vastauksena kysymykseesi: Kyllä sen vierestä katsomalla huomaa aika nopeasti, ovatko miehen ja ex-vaimon välit jokseenkin järkevällä pohjalla. Jos mies hyppää, aina kun narusta vedetään, hyppään kyllä minäkin - nimittäin pois kelkasta.
Ymmärrän täysin, että varsinkin yhteishuoltajuuksissa lasten toisella vanhemmalla tulee aina olemaan jonkinasteinen rooli toisen vanhemman elämässä - ainakin lasten kautta. Jos sitä ei uutena puolisona pysty hyväksymään, saattaa edessä olla vaikeuksia.
Toinen asia sitten on, MILLAINEN tämä rooli on. Siitä on varmasti yhtä montaa mielipidettä ja käytäntöä, kuin on eronnutta aviopariakin, mutta mielestäni maalaisjärjen käyttö on sallittua puolin ja toisin. Molemmalla ex-puolisolla pitää olla oikeus omaan yksityiselämäänsä! Kauheita kertomuksia siitä, miten käy, jos toinen ex-puolisoista ei tätä ymmärrä, joutuu lukemaan tältäkin palstalta usein..
Lapsista kirjoitinkin jo "Veralle" vastatessani. Lainaan tässä siis itseäni:
Toinen tärkeä huomioitava asia on mielestäni se, että lasten ajatuksia ei ole missään olosuhteissa hyvä sekoittaa tutustuttamalla heitä esim. joihinkin iskän merkityksettömiin seksipartnereihin.
Joten kun ja jos minut esitellään uuden tuttavuuteni lapsille, haluan kyllä siinä vaiheessa jo pelkästään lasten takia jonkinlaisen varmuuden siitä, etten ole "vaan joku hoito". En tiedä, kuinka paljon miehet ajattelevat asiaa tuolta kantilta?
Omia lapsia minulle ei ole. En tiedä, tuleeko joskus olemaan. En ota asiasta paineita, vaikka yli kolmeakymppiä käyn.. Haluan kyllä lapsia, mutta se ei ole minulle mikään pakkomielle. Uskon voivani kokea onnellista vanhemmuutta myös vaikkapa "äitipuolena".
Läheisiä ystävien lapsia minulla on melko paljon, vanhimmat jo teini-ikäisiä, nuorimmat vasta vauvaiässä. Olen siis "pitkän linjan luotettava ja läheinen aikuinen" jo esim. kummilapsilleni (12 ja 9), joiden kanssa meillä on erinomaiset välit.
Myös ystävilläni on uusioperheitä, joiden arkea olen seurannut välillä läheltäkin, joten mahdolliset ongelmat eivät varmasti kovin yllätyksenä minulle tule.. Realisti. :)
En siis pidä mitenkään pelottavana / hankalana asiana luoda hyvää suhdetta mahdollisen kumppanini lapsiin. Äidin paikkaa ei luonnollisestikaan ole syytä eikä voikaan havitella, turvallisen aikuisen roolia kylläkin. Terveellä tavalla "keinoemona" toimiminen silti vähättelemättä biologisen äidin asemaa on tärkeää.
Lapsen ja uudessa suhteessa kuvioon mukaan tulevan aikuisen välien muodostumiseen vaikuttaa kyllä mm. paljon lapsen ikä ja kehitysvaihe. Sekä kuitenkin kukin tapaus on niin yksilöllinen tilanteensa, että näihin asioihin ei ole mielestäni olemassa mitään yleispätevää "ainoaa oikeaa tapaa". Rauhallisesti ja hötkyämättä tutustumalla asiat selvinnevät.
Hmmhh, taisi lähteä ajatus karkailemaan laajemmaltikin, mutta onnistuinko vastaamaan kysymykseesi? :)
... en usko että sinulla suurta huolta ... hieman hienosäätöä ajatuksiin ja "pelkoihin" (varo yleistyksiä, mutta huomioi vaaran merkit ... jos niitä on) ... niin hyvää tulee !
Pidän tavastasi pohtia ja kirjoittaa. Toivottavasti jaksat poikkeilla.
Mielestäni erittäin hyvä keskustelun aloitus. Näin pikku pohjustukseksi itse n. vuosi erosta ja petetystä sellaisesta ja lapset melkeinpä minulla, onnekseni aina ja talot ym. hommat ostettu itseni ja lasten tulevaisuuden vuoksi.Niin itse ajattelen, että uutta suhdetta en ennen koe tarvitsevani kun oman prosessini olen läpi käynyt ja näin vuoden jälkeen olen jo siihen kyllä valmis. On siihen niin paljon itkuja ja normaalin rytmin löytämistä mahtunut, että ne vaan pitää ajan kanssa käydä lävitse.Se uusi suhde, mitä sitten voisi tuoda tullesaankin, on minun kohdaltani se, että siinä on mukana minun kaksi lasta. Toisellakin voi lapsia olla, tottakai, pitääkin olla ajatus tuon mukainen. Suhde EX:ään on kunnossa johtuen siitä, että olen siihen antanut hänelle mahdollisuuden lastemme tähden en itseni tähden. Uudessa suhteessa mietityttää tietenkin se toinen, mietin itsekin sitä, että mites käy alkutaipaleen jälkeen... rasittaako itseni mennyisyys tai minua hänen menneisyys.Myöskin, mitä voi tulla vastaan, voi tulla sellainenkin joka saa unohtamaan sen todellisuuden mitä jo on, omat lapset. Aikuisen miehen pitää osata ottaa uusi suhde vakavasti ja jos ei siitä siihen ole, sanoisin, että ei ole sen väärtti. On menneisyys ja aina se on " kummallakin" ja vaikka itse olen alkutaipaleella varmaankin vielä, halua vielä elää normaalia hyvää elämää kokonaisuutta katsellen.
Myös siitä toisesta.. kyllä sitä haluaa tutustua ja jotenkin vakuuttua, että onko tuo ihminen sellainen, jonka kanssa todella voi jotain rakentaa. Sinun kirjoituksestasi kyllä itse sain sen kuvan, että pojilla on prosessi ollut tosiaan kesken tai sitten tilanne on se, että ei haluta vakiintua, eikä se ole välttämättä ole sinun vikasi. Tosin pitää olla selkärankaa se myös suoraan sanoa.
Niin,olen itse kokenut aivan saman,olin jopa liitossa sellaisen kanssa ,hän vain kertoi meni 2kk että hän pääsi ex.sä yli.
Siitä hän sitten etsiskeli naista.
Minä huomaisn hänen empaattisuutensa,huomavaisuutensa ja kilttikin hän oli.
Menimme naimisiin niin että muutimme yhteen vasta häiden jälkeen koska minulla työ toisella paikkakunnalla jne..
Huomasin pieniä valheita,kirjeitä entisiltä,
kaikki ns..tavarat ym oli läpikäymättä ex.kanssa. Ex.oli lähtenyt ja ukko maksoi häne ulos.
Siinä sitten yh.minulla 2 lasta ja hänellä 4.
Ex-sekaanutumiset ym.
Minulla ei sanavaltaa minihkään jos jotakin sanoin,lopussa se meni siihen,ymmärsin hän tarvi juuri vain taloudenhoitajaa,rakastajaa,olkapäätä mut pidä turpas kii äläkä sotkeennu mun elämämää....
Niin ei taida löytyä sellaista miestä joka ottaisi huomioon muutkin kuin omat tarpeet,jolla olisi selkärankaa,onko miehet menneet rähmälleen?
Hyvin asiallisesti olet asioita pohtinut ja kysyt kommentteja eronneilta miehiltä. Tässä hiukan omasta elämästäni, josta ehkä saat hiukan vastauksia kysymyksiisi. Ehkä ne jopa jotakin selittävätkin eli sitä miksi eronneet miehet usein mielletään juuri sellaisiksi, joiksi heitä kuvailit. Uskon kuitenkin siihen, että olet omalla kohdallasi osunut kahteen tapaukseen, joiden perusteella en kehottaisi Sinua luopumaan, mutta opiksi voit toki jotakin ottaa. ;-)
Minä erosin - tai minut erotettiin - 10 vuoden avioliitosta, jossa asiat olivat omasta mielestäni hyvässä kunnossa. Ulkopuoliset olivat samaa mieltä, mutta ex-puolisoni halusi kuitenkin suhteesta pois. Ei hänestä luopuminen olisi niin mahdottoman hankalaa ollut, mutta kun mukana oli kolme lasta, pieniäkin, niin en asiaa hyväksynyt, vaan taistelin ja kieltämättä kärsin aivan helvetisti tehdystä päätöksestä. Se erosta.
Tämän jälkeen, näin jälkeen päin sanottuna, aivan liian aikaisin, lähdin uuteen "suhteeseen". Lainausmerkeissä suhteeseen, sillä myöhemmin ymmärsin sen olevan vain keskustelukumppanin hakemista. Ja eroistahan siinä puhuttiin, molempien erosta. Ikävää oli se, että minä olin eronnut vasta hiljattain ja vaikka suhde ajoittain hyvältä tuntuikin, niin lähinnä purin omaa tuskaani toisen päälle. Kerroin heti koko tarinani ja varoitin häntä siitä, että minä olen se, josta hänen ystävänsä olivat häntä varoitelleet... ;-) Hyvistäkin hetkistä huolimatta hän taisi kuitenkin eniten kantaa sitä olkapään virkaa. En sitä empaattisena ihmisenä tahtonut ja siitä kärsinkin. Uskoinko suhteen ikuisuuteen? En. Oman historiani takia? Tuskin, mutta hän ei vaan ollut sellainen ihminen, jonka kanssa loppuelämäni olisin voinut viettää. Eli en syytä eroani siitä, että homma ei sittenkään toiminut.
Seurasi uusia tutustumisia ja lähes jokaisen aikana tunsin olevani järkevämmällä pohjalla. Mutta aina vasta jälkeenpäin ymmärsin, että en sittenkään ollut reilu jätkä. Siitäkään huolimatta, että kerroin kuka ja mikä olen ja mikä elämäntilanteeni oli. Mukana oli lapsettomia naisia ja lapsellisiakin. Mukavia, fiksuja, hyviä naisia.
Jätin jälkeeni tuskaa ja surua, myös itseeni.
Nuo kaksi tilannettasi ovat kyllä sen kaltaisia, että en niistä itseäni tunnista. Ei pelottanut sitoutuminen pian eron jälkeen, ei pelota vieläkään, vaan siihen tässä ollaan menossa, tavalla tai toisella. En myöskään voisi koskaan kuvitella asettavani ehtoja seurustelulle, vaan eiköhän hyvän parisuhteen perusta ole kuitenkin se, että heti alussa suhteessa on sopiva määrä tasapuolisuutta ja päätösvaltaa.
Nyt luulen olevani ;-) suhteessa, jossa molemmilla on valta asettaa oma elämä ja aikuisten välinen elämä sopivasti yhteen. Naisystävällä on omia lapsia ja molemmilla on tätä kautta vahva ote omaan elämään. Yhteisen ajan sovitamme yhteen parhaamme mukaan. Mutta kun molemmilla niitä lapsia on, niin me myös hyvin ymmärrämme elämän prioriteetit.
Varmasti on aihetta eronneilla miehillä katsella peiliin. Mutta joskus ei vaan näe mitä sieltä peilistä katselee takaisin. Mies kysyy itseltään onko valmis ja varmasti usein vastaa itselleen että on. Näin minäkin tein. Uskoin, vilpittömästi uskoin, että olin valmis. Ehkä olinkin, mutta jospa eroni ei sittenkään ollut ainoa syy siihen, että suhteista ei mitään tullut. Eihän teinirakkauden pysyvyyteenkään voi luottaa 100-prosenttisesti, vai kuinka? Ja kyllä monella miehellä varmasti on antamisen tarve. Väitän, että moni hyvä mies ymmärtää, että antamalla saat.
Kysyit myös lapsista. Jotkut saattavat heidät ottaa välittömästi mukaan kuvioon, monet eivät. Itse olin ajatellut heidän pysyvän poissa vuoden verran suhteen alusta. Samalla pidätin itselläni oikeuden muuttaa mielipidettäni jos siltä tuntuu. Ja näin siinä kävikin. Lapset tulivat mukaan, kun kerran siltä tuntui. Ja se oli aivan oikea ratkaisu. Se helpotti asioita sen sijaan, että olisi niitä mutkistanut, kuten pelkäsin. Nyt sitä aikaa riitti parisuhteellekin enemmän, kun ei aina tarvinnut etsiä lapsivapaata hetkeä. Eli uskon joidenkin eronneiden miesten ajattelevan tätä asiaa erittäin paljon. Väitän sen jopa ohjaavan miehen käyttäytymistä enemmän kuin itse uusi parisuhde.
Parisuhde - siihen lähteminen ja siinä oleminen perustuu vapaaehtoisuuteen ja vähin mitä voin tehdä on mielestäni se, että jos minulla on eron ja lasten tuoma historia mukanani, teen sen täysin selväksi kumppanille, heti alussa.
Saitkohan tästä mitään irti...?