Lady Raffel

Keskustelimme juuri nasaalitrimmerin säätömahdollisuuksista poikien kanssa, kun Lady Raffel soitti autonsa torvea nosto-oven edessä. Hän oli lähdössä, tietämättä, kuinka ovi aukaistiin. Kiiruhdin ruuvitukaksi kutsumamme naisen auton vierelle, ja kumarruin ikkunaan kuin kuningattaren edessä tämän itse istuessa kultaisessa Jaguaarissaan.

Hänellä oli juuri sellainen ilme, joka tekee miehestä pojan ja pojasta miehen.

Olin siinä kahden vaiheilla, sekä kehityskaarellani että siinä, mitä nainen oikeastaan halusi, sillä turkisesta ulos työntyvä kaula kasvoineen ja kultaisine ruuveineen ei alkuun halunnut mitään. Ehkä kysymys ei ollut ovesta, vaan jostain muusta.

Luin naisen silmiä kuin runokirjaa rantakallioilla rakastuneena ja kaipailevana, eheyttä tuntevana, mutta silti lohduttoman hajanaisena kuin kallioihin hajonnut vesi olisi muuttunut sumuksi kasvoillani, sateeksi.

Elämä hän edessään oli odotusta, kerääntymistä kasaan.

Sitten hän kiitti minua.

(Hihitystä)

😁
13146
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 13

Vanhimmat

Lady Raffel trilogian toisessa osassa ajelemme peräkkäin kolmen bussin letkassa Mäkelänkadulla. Sataa vettä. Kura roiskuu ja ihmiset ovat kaukaisia hahmoja pimeydessä. Oloni oli nihkeä, jopa kostea. En yleensä liiku joukkoliikennevälineillä, koska aina kun opin käyttämään jotain lukijaa, niin se vaihdetaan seuraavaan. Käteinen ei kelpaa, ei edes tasaraha. Bussimme nyökkii eteenpäin kuin näläkäinen mastodontti.

Järkyttävä kuljetusmuoto.

Alepasta hain itselleni Meat lovers-pakastepitsan ja setin erilaisia oluita. Funtsin ottaa myös jotain salaattia, mutta skippasin idean, koska säkki alkaisi painaa liikaa.

Juoksin leveän tien yli reppu selässä, muovimainos heiluen ja sain lähes kosketuksen.

Tosin vain autoon. Vettä oli lätäkössä nilkkoihin asti.

(Reps)

😁

Äänestä
  • Trilogian kolmannessa osassa käsittelemme elämän peruspalikoita, naiseutta, miehuutta ja olemattomuutta. Tämän jättimäisen triangelin tai pyramidimallin jokainen kulma on sen muodon kannalta vättämätön.

    Lady Raffel juo aamukahvia erkkeriin sijoitetulla lukutuolilla. Huoneilmassa tuoksuu kahvi, kaupunki ja levollisuus. Lehden rapina edustaa älyllistä uteliaisuutta. Lady Raffelin käsivarsi nojaa ikkunapenkkiin, jolla ei ole ainuttakaan kukkasta.

    Lukijaa kiinnostaa, että kärsiikö Lady Raffel, ruuvitukkamme kuivuudesta?

    Itse makaa vuoteessa ja katselen mielikuvitusmaailmaani. Olisi jälleen uskaltauduttava kadulle, jossa saattoi salamannopeasti päätyä märäksi tai pahimmassa tapauksessa jäädä auton alle.

    (Naurua)

    😁

    Äänestä

  • Teknodonna kirjoitti:

    Trilogian kolmannessa osassa käsittelemme elämän peruspalikoita, naiseutta, miehuutta ja olemattomuutta. Tämän jättimäisen triangelin tai pyramidimallin jokainen kulma on sen muodon kannalta vättämätön.

    Lady Raffel juo aamukahvia erkkeriin sijoitetulla lukutuolilla. Huoneilmassa tuoksuu kahvi, kaupunki ja levollisuus. Lehden rapina edustaa älyllistä uteliaisuutta. Lady Raffelin käsivarsi nojaa ikkunapenkkiin, jolla ei ole ainuttakaan kukkasta.

    Lukijaa kiinnostaa, että kärsiikö Lady Raffel, ruuvitukkamme kuivuudesta?

    Itse makaa vuoteessa ja katselen mielikuvitusmaailmaani. Olisi jälleen uskaltauduttava kadulle, jossa saattoi salamannopeasti päätyä märäksi tai pahimmassa tapauksessa jäädä auton alle.

    (Naurua)

    😁

    Trilogiamme neljännessä osassa olemme menneet sekaisin sekä sivistyksessä että laskuissamme. Jäähyväissuukon jälkeen ovi painettiin kiinni ja Lady Raffel jäi hetkeksi yksin. Yksinäisyys oli sen ensimmäisellä hetkellä tunne vapautuksesta. Elimistö otti sen vastaan ilolla. Oli kuin harteilta olisi otettu pois toinen ihminen, ja että keveys olisi jälleen palannut mielenmaisemiin. Painottomuus oli olikea sana.

    Lady Raffel hetken leijui kauniilla tuolillaan. Ihmiset olivat tuolla ulkona ja minä sen seuraajana sivusta, osattomana ja ilman siteitä. Ainoastaan artikkeleiden luku yhdisti hänen loputtomana virtana vellovaan massaan, joka kadulla roiskutti kuraa toistensa saappaille. Lady Raffel huomasi tuijottavansa rivien väliin lehdessä, jonka sivut olivat nidottu kiinni tiukasti toisiinsa kerros kerrokselta. Metallipiikit olivat lävistäneet sen sanoman kivuliaasti ja salamannopeasti. Se oli kuin ihmiselämä, pakkaus ajankohtaisuuksia ja spekulaatioita, haluja sekä mieltymyksiä. Kauniit naiset sivuilla olivat vähäpukeisia ja terveitä, poliittiset miehet rumia ja seinähulluja.

    Yhteenvetona, Lady Raffel ajatteli, voitaisiin tiivistää tämä kaikki elämän perusluonteeksi. Elämä oli alaston, seksikäs ja mielipuoli, joka oli lävistetty terävillä teräspiikeillä hetkelliseksi hyödyksi, jolla ei ollut mitään merkitystä. Se loi merkitysmaailmansa itse.

    Lady Raffel ei huokaissut - kuten hänen äitinsä, vaan naurahti.

    - Trilogia, Lady Raffel huudahti.

    Nainen pomppasi lukutuolilta lattialle seisomaan, ja hetken näytti siltä, että hän oli juoksemassa päin seinää, mutta aivan viime tingassa nainen löi jarrut päälle niin että saarnilattia vinkui, sitten hän jyskytti olohuoneen seinää nyrkeillä ja huusi.

    - Vaihda nyt saatana se biisi toiseen! Kuuletko, idiootti!

    Lady Raffel jähmettyi aloilleen. Äskeinen pianonsoitto oli loppunut. Ääni oli Lady Raffelin mielestä ärsyttävä, sillä vaikka melodia oli kaunis, niin kiviseinän läpi kuultuna se kuulosti haamumaiselta ja suttuiselta. Kaupunkiolosuhteisiin nähden äänimaailma oli loputon: oli iltapäivätenoreita, räppiluukkuja ja saxofonisteja puhumattakaan viuluviikareista ja muista Sibiksen rääkättävistä mitättömyyksistä. Mikään ei Lady Raffelin mielestä ollut karmeampaa kuin epävireinen sello. Sitä taas Lady Raffel ei tullut ottaneeksi huomioon, että naisella on vain kaksi statusta: siedettävä ja vähemmän siedettävä.

    Se, että soittaa toisten biisejä huonosti, oli käsittämätöntä, Lady Raffel mutisi ja pohdiskeli näkemyseroja kuin ne olisivat olleet leijuvia esineitä hänen ympärillään. Ei harjoittelussa ja näkemyseroissa ollut muuta vikaa kuin se että ne olivat olemassa. Saattoihan olla niin, että Beethovenin Eroica oli parempi tänään kuin ensiesityksessään, joka loogisesti ajateltuna piti täysin paikkansa, mutta jota väitteenä ei voitu todistaa.

    - Musiikki on helvetti, Lady Raffel manasi, käveli pikkuvessaan ja alkoi nyppiä neuroottisesti hammasvälejään hammaslangalla.

    Peiliin roiskui töhnää. Se roiskui hänen kasvoilleen.

    Pukeuduttuaan, Lady Raffel käveli samasta ovesta ulos mistä minäkin. Tosin aikaisemmin. Lady Raffelin työ, eli harrastus, oli kausiluontoista ja satunnaista, niin kuin kaikkien taiteellisesti lahjakkaiden ihmisten työ oli. Työ ei ollut paineenalaista, vaan paine itse. Hän vaati itseltään niin paljon, että korot toisinaan upposivat kantaa myöden graniittiin ja olo oli avuttomuuden ja lahjattomuuden edessä raskas. Ehkä naiseus, tuo kivireki, oli osasyy tähän riittämättömyyden tunteeseen, joka hänessä jymisi ja ryskyi, mutta samaan aikaan itki kuin lapsi haudalla - lohduttomasti.

    Trilogian tässä vaiheessa emme enää muista, monesko osa trilogiaa oli työn alla. Lady Raffel laski osien summaa sormillaan noustessaan raitiovaunuun. Oli kuin kasvoille olisi lyöty, kun hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Hän oli fyysisesti vähällä vetäisi klossia tauluun. Mikä vitun vanhus mi.ä olen, Lady Raffel ajatteli ja tunsi olevansa sirkuspelle muiden pellein kiusaamana. Häntä tuijotettiin. Hän tunsi sen ytimessään, kaupungin ytimessä.

    Raiteet kuljettavat naistamme läpi Helsingin. Hän on yksi monista. Hän on yksi miljoonasta, häviävän pieni partikkeli kosmoksessa vaivaantuneena siitä, että on jo kukkeutensa terminaalivaiheessa.

    Mutta huolimatta tästä, Lady Raffel tunsi jonkin Minotaurusmaisen olennon möyrivän sielunsa pimeydessä. Hän kuuli sen äänen, kun se karjui ihmisyyden tietämättömyyksissä. Se oli jossain nuoyttiviivastojen kätköissä, valkean takana, ihmisyyden hirviö.

    Trilogia kuudennessa päätösjaksossa tutustumme Lady (ruuvitukka) Raffelin oppilaisiin, joista Lady Raffel erityisesti piti. Vaikkakaan kukaan heistä ei osannut soittaa, niin he olivat silti kuin Ladyn lapsia, jollaisia hänellä itsellään ei ollut. Nuoriso kertoi hänelle, mitä maailmassa tapahtui. Heidän ei tarvinnut edes avata suutaan, kun Lady jo tiesi, mitä tuleman piti. Hän nautti nuoruudesta, elinvoimasta innosta, silkasta typeryydestä ja taitamattomuudesta. Ehkä juuri siksi Lady Raffel vielä jaksoi kompuroida kielien epäsoinnuissa ja tahdittomuuksissa, koska hän saattoi päivittäin jutella kymmenien fantastisten nuorukaisten kanssa asioista, joista kukaan ei tiennyt mitään.

    Ainoastaan nuoret luulivat, että Lady Raffel tiesi kaiken kaikesta, mutta näin ei ollut.

    Kukaan ei tiennyt.

    Seksi ja musiikki

    Trilogian viipyilevässä päätössarjassa voimme hetken pohdiskella Lady Raffeli suhdetta seksiin.

    Sitä ei ollut.

    Tai oikeastaan oli, koska musiikki oli korvannut seksin. Musiikki on erittäin lähellä ihmisyyden kokemista niin, että musiikki korvaa toisen ihmisen läsnäolon. Tämän lisäksi musiikki harmonisoi kaksi kokijaa yhdeksi. Musiikki itse on toiseus, johon minuus synkronisoituu täydellisesti. Kyse on periaatteessa taajuuksista.

    Ei seksi ole sen ihmeellisempää.

    Lisäksi Lady Raffel ei voi sietää Vagisan-mainoksia. Ei missään muodossa. Kaikki liukuminen - poislukien luistelu, suoraan sanoen vitutti häntä.

    Helpon naisen syndrooma

    Lusikoidessaan kulttuurisoppaa tuulensuojaan, Lady Raffel palaili taannehtivasti seksi- ja suhde-elämänsä kiemuroihin. Hän myös inhosi väliviivoja tekstissä. Ehkä kuitenkin enemmän voidemainoksia kuin viivoja, joilla piti olla tekstiä selventävä vaikutus. Väliviiva oli kuin haava muutoin tyylikkäässä runoelmassa. Se halkaisi paperin ja venytti sanaparia. Väliviiva erotti toisistaan - noin yleensä - kaksi vokaalia toisistaan. Se on luonteeltaan hieman sama asia kuin tekstiin ilmestyisi naisen alapäästä kuva. Juuri sellainen, joita näkee alikulkutunneleissa ja sillankaiteissa. Kieltämättä tekstissä se tuntui olevan hieman sofistikoituneempi, kuin jokin hätäisesti väsätty hämähäkki.

    - Oliko tämä bataattikeittoa? Lady raffel kysäisi minulta. En tiennyt, sillä en lukenut koko menuuta, vaan poimin vain omani pois. Sanoin hänelle, etten tiennyt.

    Ruuvitukka keittoineen oli koulussa aika tuttu näky. Hän oli kuin jokin mööpeli Töölön uumenista; kulttuurikodin kasvatti, erinomainen pianisti ja sellisti, viulisti... etc.

    Mutta hän tuntui toisinaan olevan suhteettoman ankara nainen. Ehkä me pöljät ja puolitutut olimme koulineet hänestä vuosien saatossa tuollaisen. Harmi, sillä hänen herkkyytensä oli jollain tasolla kadonnut ja luovuus karahtanut kiville. Minusta hän oli kriisissä. En tiennyt miksi. Ehkä jokin hirviö söi häntä sisältä. Ehkä hän alkoi olla jo vanha, ja siten tunsi itsensä merkityksettömäksi.

    (Esseen tässä vaiheessa keksin ketä minä tässä kuvaan. On lähes hämmentävää, että aloittaa aivan randomeilla heitoilla ja antaa keitoksen muhia, heittää sekaan vähän mausteita ja kas... meillä on todellinen ihminen tapetilla, jolla on olemassaolevat ulottuvuudet ja sielu)

    Toisinaan hämmennän jopa itseäni.

    Miks tää on tässä tuplana?

    Ei se nyt niin vakavaa ole.

    (Naurua)

    😁

    Äänestä

  • Pravoo!
    Tämä oli viihdyttävä pieni kertomus lukea työn lomassa. Kiitos tästä!
    Mä kirjoittelen laskuja, joiden pitäisi olla jo perillä laskutettavilla.
    Kun ruokasalissa vähän hiljenee menen itsekin syömään, paistettua haukea, pinaatikastiketta, perunamuusia ja rakunaporkkana kuutioita.
    Vihersalaatti ja lohimedaljonki ei oikein iske tänään, tuolta keveämmältä puolelta!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Teknodonna kirjoitti:

Keskustelimme juuri nasaalitrimmerin säätömahdollisuuksista poikien kanssa, kun Lady Raffel soitti autonsa torvea nosto-oven edessä. Hän oli lähdössä, tietämättä, kuinka ovi aukaistiin. Kiiruhdin ruuvitukaksi kutsumamme naisen auton vierelle, ja kumarruin ikkunaan kuin kuningattaren edessä tämän itse istuessa kultaisessa Jaguaarissaan.

Hänellä oli juuri sellainen ilme, joka tekee miehestä pojan ja pojasta miehen.

Olin siinä kahden vaiheilla, sekä kehityskaarellani että siinä, mitä nainen oikeastaan halusi, sillä turkisesta ulos työntyvä kaula kasvoineen ja kultaisine ruuveineen ei alkuun halunnut mitään. Ehkä kysymys ei ollut ovesta, vaan jostain muusta.

Luin naisen silmiä kuin runokirjaa rantakallioilla rakastuneena ja kaipailevana, eheyttä tuntevana, mutta silti lohduttoman hajanaisena kuin kallioihin hajonnut vesi olisi muuttunut sumuksi kasvoillani, sateeksi.

Elämä hän edessään oli odotusta, kerääntymistä kasaan.

Sitten hän kiitti minua.

(Hihitystä)

😁

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu