Mitä ihmettä tehdä miehelle, joka ei kerta kaikkiaan puhu? Tai puhuu, jos on kyse hänen omista asioistaan vaikkapa auton korjauttamisesta, jonkun kodinkoneen ostosta tai suunnittelee esim. lomareissua. Tai jos keskustellaan tv-ohjelmista, tuttavien kuulumisista tai kaupassa käynnistä. Mutta heti jos liipataan jotain muuta kuin konkretiaa ja käytäntöä, niin ei. Tunteista tai vaikeista asioista EI-NYT-VAAN-SANOTA-SANAAKAAN (paitsi, jos miestä itseään vituttaa). Sama puhumattomuuden kulttuuri vallitsee miehen kotona. Anoppi kyllä sanoa töksäyttelee, mitä sylki suuhun tuo, mutta jos toinen ilmaisee siitä pahastuneensa, niin heittäydytään mykäksi ja marttyyriksi. :/
Itselläni on ollut paha olo suhteessa jo pitkään. Olemme olleet 15v yhdessä ja meillä 2 alakouluikäistä lasta. Arki sujuu vanhoilla tutuilla kuvioilla. Mies ei ryyppää (kaljoittelee kyllä), käy töissä on ihan perusmies. Tekee kotitöitä ehkä liiankin tarkasti, moittii minua, jos teen jotain suurpiirteisemmin tai vietän vaikka iltaa mieluummin lasten kanssa. Tai en aina vaan jaksa olla yhtä pedantti kuin hän. Mies on herkästi hermostuva, ei juuri nauti ihmisten tapaamisesta. Usein tympeä ja suorastaan ilkeä. Vieraita käy aina vaan harvemmin ja harvemmin. Itse olisin paljon sosiaalisempi.
Erosta olen aina huonomman hetken tullen puhunut jo useamman vuoden --> mies ei ota kantaa, ei kommentoi, jättää omaan arvoonsa. Lukee lehteä tai katsoo telkkaria ja käskee lopettaa "märinän". Jos yritän puhua suhteen ongelmista tai vaikka vaan suhteesta ylipäätään, niin reaktio on ihan sama.
Aina sanotaan, että erosta pitäisi puhua ja sopia yhdessä. Vaan mitä teet, kun mies ei tunnu ottavan koko asiaa todesta? Vaikenee kuoliaaksi. Ajattelee ehkä, että on se ennekin tuota jauhanut ja kyllä se taas unohtuu? Itse suorastaan unelmoin siitä, että saisin elää itsekseni (lasten kanssa toki). Koen pelkän ajatuksenkin vapauttavana.
Ainoaksi vaihtoehdoksi siis jää vain sietää tai sitten hommata asunto ja lähteä? Mitään keskustelematta? Olen sanonut ääneen monesti senkin, että kun lähtöpäätöksen joskus teen, niin siinä vaiheessa miehen on enää turha ruveta estelemään tai perumaan - tai puhumaan.
Olemme avoliitossa, yhteinen asuntolaina on.
Oma taloudellinen pärjääminen eron jälkeen mietityttää, vaikka minulla vakituinen (melko pienipalkkainen) työpaikka onkin. Muuten uskon pärjääväni itsekseni lasten kanssa oikein mainiosti. Uskon, että elämämme muuttuisi paljon kepeämmäksi, sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi. Viitsisi taas kutsua ihmisiä käymään, kun "mörkö" ei ole kotona.
Miten te muut olette lähteneet erossa etenemään, jos toinen on kertakaikkiaan haluton edes "kuulemaan" koko asiaa? Kauanko eropäätöksestä meni, että muutitte erillenne? Muutenkin kiinnostaa kaikki eroon liittyvät asiat.
Itselläni on ollut paha olo suhteessa jo pitkään. Olemme olleet 15v yhdessä ja meillä 2 alakouluikäistä lasta. Arki sujuu vanhoilla tutuilla kuvioilla. Mies ei ryyppää (kaljoittelee kyllä), käy töissä on ihan perusmies. Tekee kotitöitä ehkä liiankin tarkasti, moittii minua, jos teen jotain suurpiirteisemmin tai vietän vaikka iltaa mieluummin lasten kanssa. Tai en aina vaan jaksa olla yhtä pedantti kuin hän. Mies on herkästi hermostuva, ei juuri nauti ihmisten tapaamisesta. Usein tympeä ja suorastaan ilkeä. Vieraita käy aina vaan harvemmin ja harvemmin. Itse olisin paljon sosiaalisempi.
Erosta olen aina huonomman hetken tullen puhunut jo useamman vuoden --> mies ei ota kantaa, ei kommentoi, jättää omaan arvoonsa. Lukee lehteä tai katsoo telkkaria ja käskee lopettaa "märinän". Jos yritän puhua suhteen ongelmista tai vaikka vaan suhteesta ylipäätään, niin reaktio on ihan sama.
Aina sanotaan, että erosta pitäisi puhua ja sopia yhdessä. Vaan mitä teet, kun mies ei tunnu ottavan koko asiaa todesta? Vaikenee kuoliaaksi. Ajattelee ehkä, että on se ennekin tuota jauhanut ja kyllä se taas unohtuu? Itse suorastaan unelmoin siitä, että saisin elää itsekseni (lasten kanssa toki). Koen pelkän ajatuksenkin vapauttavana.
Ainoaksi vaihtoehdoksi siis jää vain sietää tai sitten hommata asunto ja lähteä? Mitään keskustelematta? Olen sanonut ääneen monesti senkin, että kun lähtöpäätöksen joskus teen, niin siinä vaiheessa miehen on enää turha ruveta estelemään tai perumaan - tai puhumaan.
Olemme avoliitossa, yhteinen asuntolaina on.
Oma taloudellinen pärjääminen eron jälkeen mietityttää, vaikka minulla vakituinen (melko pienipalkkainen) työpaikka onkin. Muuten uskon pärjääväni itsekseni lasten kanssa oikein mainiosti. Uskon, että elämämme muuttuisi paljon kepeämmäksi, sosiaalisemmaksi ja iloisemmaksi. Viitsisi taas kutsua ihmisiä käymään, kun "mörkö" ei ole kotona.
Miten te muut olette lähteneet erossa etenemään, jos toinen on kertakaikkiaan haluton edes "kuulemaan" koko asiaa? Kauanko eropäätöksestä meni, että muutitte erillenne? Muutenkin kiinnostaa kaikki eroon liittyvät asiat.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ero vaan vireille ! Ei tollaisen kanssa kannata elämäänsä tuhlata.
Oletko antanut kakkosta?
Oletko itse?
:) Hauska veto
"Erosta olen aina huonomman hetken tullen puhunut jo useamman vuoden -->"
Tuossa on yksi tyypillinen syy, miksi mitään aitoa keskustelua ei monissa parisuhteissa koskaan voikaan syntyä. Psykoolokisessa mielessä tuollainen toistuva "erouhkaus" näet estää, lukitsee ja lamauttaa puolisoa kertomasta omista tunteistaan yhtään mitään. Erolla uhkailu on varmin tapa tuhota ihmissuhteen keskinäinen luottamus.
Olisi varmaan syytä mennä puhumaan asiantuntijalle, joka kykenee selkokielellä selittämään miten suhteen lukot ja solmut aukaistaan.
Kuinka kauan seurustelitte ennen yhteisen katon alle muuttamista? Puhuiko mies ennen myös tunteistaan vai oliko jo aikaisemmin samanlainen kuin nyt? Luulitko että hän sun avoimuuden avulla toisenlaiseksi muuttuu?
Kaikki ihmiset eivät pysty avoimesti puhumaan tunteistaan. Vaikka he miten yrittäisivät, sanat ei tule suusta ulos luonnollisesti. Mä itse olen sellainen. Nyt vanhempana olen tietoisesti opetellut olemaan avoimempi ja kertomaan miltä musta oikeasti tuntuu. Monta väärinkäsitystä syntyi entisessä parisuhteessani juuri tuon vuoksi, etten vaan osannut puhua. Mutta siihen voi opetella. Ei ihminen tietenkään opi puhumaan jos ei itse sitä halua. Se vaatii rohkeutta ja suunnatonta itsensä tutkiskelua opetella puhumaan.
Mun mielestä erolla uhkailu on eräänlaista psyykkistä väkivaltaa. Se saa ihan varmasti sen mykemmän sulkeutumaan entistä enemmän. Ei pitäisi aina riidan tullen uhata erolla. Siinä sä olet tehnyt suuren virheen. Miehesi on jo oppinut, ettet sä siitä mihinkään lähde, kunhan puhut. Eli ei ota sua enää tosissaan.
Suosittelen teille terapiaa. Molemmille ensin yksin ja sitten voitte mennä yhdessä kunhan molemmat saatte lukkonne avautumaan. Sä taidat olla jo päätöksen erosta tehnyt mutta ulkopuoliselle puhuminen ei huononna sun tilannetta.
Hei nimimerkki, hohhoijaa 123
Saitkin jo vinkin siitä, että kannattaisi mennä vaikkapa perheneuvontaan, teet sitten jatkossa mitä tahansa parisuhteesi kanssa. Siitä on varmasti apua. Vaikkei mies lähtisi, voit mennä yksin ja saat sieltä tukea ja apua. Yksi asia on se, että me helposti alamme toistamaan käyttäytymistämme oltuamme pitkään yhdessä. Kovin tutusti kuviot ja ristiriitatilanteet etenee, vanhat vuorosanat ja elekieli ja kaikki menee helposti kuin ennenkin. Jos jompikumpi toimiikin jonakin päivänä uudella tavalla, koko kuvio muuttuu, jotain liikahtaa johonkin suuntaan. Suosittelen. Ja vielä, kaikissa pitkissä parisuhteissa on monenlaisia vaiheita, se kuuluu asiaan, arjen pyörityksissä tunteet jäävät sivuun ja yhteiselämä saattaa tuntua hyvinkin hankalalta, mutta toivoa ei kannata heittää, jos on hitunenkin halua jatkaa yhdessä. Kaikki vaiheet ovat ohimeneviä ja aina on toivoa saada parisuhde kuntoon, jos on tahtoa.
Ystävällisesti,
Pirkko-pappi
Ei muuten korjaannu aina, vaikka olisi tahtoa ja hakisit kuinka apua. Lapsuusmallit, temperamentti, luonnehäiriöt yms.
Hei.
Ei tietenkään aina korjaannu tilanne, mutta yrittää kannattaa, jos on tahtoa. Aika paljon me voimme itse vaikuttaa ihmissuhteisiimme.
Pirkko