Lyhyestä hevilettiin ja takaisin.

Tää on mun stoori:

Yhdeksännen luokan kevätlukukaudella jätin partureita väliin ja vain isä meni aina meidän talosta leikkkauttamaan itsensä taas kerran nahkapäänatsin näköiseksi (vaikka viisikymppisellä äijällä ei ollut kaljuuntumista tai mitään hair damagea, niin hyvät hiukset kuin nuorella miehellä, tuuheat ja terveet).

Onneksi olin isääni pitempi, niin pystyin torjumaan hänen speed attackinsa, kun hän taas kerran vimmastui vallan julmetusti siitä, että oma poika kasvattaa pitkää tukkaa, ja näyttää kohta naiselta. Mulla kun on hyvin pitkät ripset, ja mä oon kasvoiltani tullut äidin näköiseksi. No, en mä tietenkään naiselta halunnut näyttää, vaan kunnon hevarilta, joten suttasin paperille lyijykynää ja hieraisin sormeen maalaten nenänalushaiveneni tummiksi, niinkuin minulla jo 15-vuotiaana viikset kasvaisivat. Leuan alla oli pieni töpö, jonka senkin värjäsin pikkiriikkiseksi pujoparraksi. Muualla kasvoissa haivenet olivat liian lyhyitä ja harvassa töhrittäväksi lyijyllä parran näköiseksi. Se kyllä otti päähän, mutta eipähän naisilla parrat kasva! Selitin sen isälleni, ja häntä rauhoitti se, että poika pitää vastapainoksi partaa. (Isäni ei pitänyt partaakaan. Just like nahkapäänatsi. Vaikka hän natseja vihaakin sydämensä pohjasta).

Aloin pitää bodarin farkkuja, sellasia oikein miehekkäitä tummia lötköjä, ei mitään kiristäviä ja naisellisia muotifarkkuja. Ja mustan lötköhupparinkin otin käyttööni. Vaatetukseni muuttuminen noin miehekkääksi rauhoitti sekin isääni. Mutta silti pahin viha odotti vain purkautumistaan.

Sitten, kun tukkani ylti jo olkapäille, isäni jokapäiväiset pahansuovat katseet ja tuhinat muuttuivat jokapäiväiseksi sanomisiksi ja viimein huudoksi. Hyvä luoja, miten olisin siitä selvinnytkään ilman heavyrockia! Pistin soimaan metallicaa, Kissiä, Gunssia, AC/DC:tä, Scorpionsia ja muuta perinteistä ja mahtavaa kun isäni ragesi koko talossa.

Sitten viimein isäni tuntui tyydyttyneen ajatukseen, että hänen pojallaan vaan on jokin aivotoiminnallinen häiriö. Ei siinä auttanut mennä selittelemään, sillä eihän isäni ollut mitään sellaista suoraan selittänyt. Mutta sen luki hänen silmistään. Jatkuvasti tuo katse, joka sanoi: "Mikä sekasikiö onkaan minun poikani? Sairas poika, täysin hullu!" Tietysti hän olisi kieltänyt tuon ajattelun, jos olisin mennyt hänen luokseen selittämään.

Sitten minulla oli täydellinen heiletti, ja isäni tuli hyvin murheelliseksi. Hänen surunsa oli käsin kosketeltavaa.

Ja minä menin ja leikkautin hevilettini lyhyeksi.

Silloin isäni katsoi minua jälleen silmiin ja hymyili. Eikä siitä pahansuovasta ajattelusta ollut tietoakaan hänen silmissään.

Mutta minä olin murheellinen kahden ja puolen vuoden menetyksestä.

Eikä minulla ollut eikä ole enää voimia eikä tahtoa kasvattaa hevilettiäni takaisin.