Kyselenpä samaa kuten moni muukin eli "toimiiko kaukosuhde?"
ajattelin kirjoittaa ihan oman tarinani:
Itse en usko kaukosuhteisiin, mutta ehkä pitäisi muuttaa käsitystäni. Ehkä se riippuu niin ihmisestä, onko kykeneväinen rakentamaan suhdetta kaukosuhteen kautta tai elämään siinä. Itse pelkään, että jossain vaiheessa jompi kumpi löytää jonkun toisen kainaloonsa jostain vähän lähempää. Toinen unohtuu...
"ja niin elämä etenee, puhelimet hiljenee, välit viilenee, mut niin se vaan menee"
Noh...
Ihastuin lyhyellä työmatkallani mieheen. Hän asuu Lapin suunnalla ja minä täällä Etelässä. Matkaa välillemme kertyy paljon. Lyhyessä ajassa ihastuimme toisiin voimakkaasti ja ero teki todella kipeää. Ajattelin, että ajan kanssa pääsen tästä yli... mutta jatkoimmekin vahvasti yhteydenpitoa. Monesti yritin järkeillä ja yrittää luopua toisesta. Sillä luopuminenkin on osa välittämistä. Pelkäsin että roikun miehessä ja pidän hänet otteessa, mutta pikku hiljaa tajusin että tunteet ovat yhtä voimakkaita molemmin puolin.
Mies on käynyt luonani ja minä hänen. Matkoja on hankala järjestää, koska molemmilla on omat kiireensä. Minulla työ ja koulu. Hänellä vakituinen työ. Yhteiset ajat ovat olleet ihania ja vain vahvistaneet tunteitani häntä kohtaan. En taas tiedä milloin pääsen häntä näkemään ja se inhottaa. Tuntuu epätoivoiselta rakentaa suhdetta, kun kaikki on niin epävarmaa. Kovasti tahtoisin, ainakin yrittää! Olen vihainen itselleni, koska menin ihastumaan. Ei tässä näin pitänyt käydä. Lupasin itselleni etten enää hankkiudu "epätoivoisiin" suhteisiin. Nyt kaipuu on inhottavaa... Pelko toisen menettämisetä vielä inhottavampaa... En vain osaa kuvailla tunteitani, ovat niin ristiriitaiset...
En ole vielä valmis tekemään radikaaleja muutoksia elämääni miehen vuoksi, eikä hän varmasti minunkaan (enkä sitä voisi vaatiakaan). Vai pitäisikö joskus seuratakin tunteita eikä järkeä? Tietenkin voisin hyödyntää tätä kaukosuhteessa olemista ja tutustua toiseen. Pikku hiljaa tiemme saattavatkin päättyä yhteen... #huoh#
Kertokaa teidän tarinoitanne? Hyviä ja huonojakin! Olen jotain keskusteluja lukenut, mutta niissä välimatka on yleensä vain 300km. Entä silloin kun se on Suomea päästä päähän? melkein 1000km.... :(
ajattelin kirjoittaa ihan oman tarinani:
Itse en usko kaukosuhteisiin, mutta ehkä pitäisi muuttaa käsitystäni. Ehkä se riippuu niin ihmisestä, onko kykeneväinen rakentamaan suhdetta kaukosuhteen kautta tai elämään siinä. Itse pelkään, että jossain vaiheessa jompi kumpi löytää jonkun toisen kainaloonsa jostain vähän lähempää. Toinen unohtuu...
"ja niin elämä etenee, puhelimet hiljenee, välit viilenee, mut niin se vaan menee"
Noh...
Ihastuin lyhyellä työmatkallani mieheen. Hän asuu Lapin suunnalla ja minä täällä Etelässä. Matkaa välillemme kertyy paljon. Lyhyessä ajassa ihastuimme toisiin voimakkaasti ja ero teki todella kipeää. Ajattelin, että ajan kanssa pääsen tästä yli... mutta jatkoimmekin vahvasti yhteydenpitoa. Monesti yritin järkeillä ja yrittää luopua toisesta. Sillä luopuminenkin on osa välittämistä. Pelkäsin että roikun miehessä ja pidän hänet otteessa, mutta pikku hiljaa tajusin että tunteet ovat yhtä voimakkaita molemmin puolin.
Mies on käynyt luonani ja minä hänen. Matkoja on hankala järjestää, koska molemmilla on omat kiireensä. Minulla työ ja koulu. Hänellä vakituinen työ. Yhteiset ajat ovat olleet ihania ja vain vahvistaneet tunteitani häntä kohtaan. En taas tiedä milloin pääsen häntä näkemään ja se inhottaa. Tuntuu epätoivoiselta rakentaa suhdetta, kun kaikki on niin epävarmaa. Kovasti tahtoisin, ainakin yrittää! Olen vihainen itselleni, koska menin ihastumaan. Ei tässä näin pitänyt käydä. Lupasin itselleni etten enää hankkiudu "epätoivoisiin" suhteisiin. Nyt kaipuu on inhottavaa... Pelko toisen menettämisetä vielä inhottavampaa... En vain osaa kuvailla tunteitani, ovat niin ristiriitaiset...
En ole vielä valmis tekemään radikaaleja muutoksia elämääni miehen vuoksi, eikä hän varmasti minunkaan (enkä sitä voisi vaatiakaan). Vai pitäisikö joskus seuratakin tunteita eikä järkeä? Tietenkin voisin hyödyntää tätä kaukosuhteessa olemista ja tutustua toiseen. Pikku hiljaa tiemme saattavatkin päättyä yhteen... #huoh#
Kertokaa teidän tarinoitanne? Hyviä ja huonojakin! Olen jotain keskusteluja lukenut, mutta niissä välimatka on yleensä vain 300km. Entä silloin kun se on Suomea päästä päähän? melkein 1000km.... :(
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mene jojoon, auttaa kummasti!!
Harmi ettet puhu henkilökohtaisesta kokemuksestasi...
Voisitteko harkita tapaavanne ainakin toistaiseksi jossakin paikassa, mikä on yhtä kaukana sinun ja hänen kotoa? Näin välimatka lyhenisi jo puolella. :)
Suosittelen tarttumaan tilaisuuteen ja seuraamaan tunteitasi. En ole ollut vastaavassa tilanteessa, mutta loppujen lopuksi, mitä hävittävää sinulla on?
Myöhemmin jompi kumpi voisi muuttaa pysyvästi toisen kotiseudulle tai voisitte päättää asettuvanne jonnekin kokonaan uuteen paikkaan.
Tsemppiä! :)
Itse elän myös kaukosuhteessa, välimatkaa vähän enemmän kuin teillä.
Aika tarkaan vuosi sitten olin siinä risteyksessä kun piti päättää ryhtyäkö tähän vai unohtaako koko juttu. Tulin siihen tulokseen etten antaisi itselleni anteeksi, jos jättäisin katsomatta minne tämä tie vie. Ja mitä menetettävää minulla oikeastaan oli...
Kerta toisensa jälkeen yhdessä vietetty aika tuntuu paremmalta - ja eron hetki aina vain vaikeammalta. Tavallaan erossaoloaika tuntuu vähän helpommalta nykyään, sitä kai ajan mittaan oppii luottamaan tunteisiinsa, kuin myös toisen tunteisiin. Eikä enää näe niitä peikkoja joka kulman takana.
Vaikka välillä on vaikeaa, varsinkin päivät eron jälkeen, siltikään en ole katunut valintaani. Sen yhden ja ainoan eteen olen valmis tekemään uhrauksiakin, ja tämä tuntuu sopivan meille juuri nyt. Tulevaisuuteen katsotaan uusin suunnitelmin, vaikka toivoa aivan pikaisesta muutoksesta ei ole.
Yhteyttä pidetään joka päivä jollain tapaa. Juuri äsken vierähti nelisen tuntia "yhdessä" tietokoneen avustuksella.
Vähän sekavaa tekstiä näin aamuyön tunteina, mutta eiköhän siinä tullut minun tarina näin lyhykäisyydessään.
Onnea teidän suhteelle, ja jaksamista eron hetkinä.
Kommenttisi jäi hyvin mieleeni:
"Aika tarkaan vuosi sitten olin siinä risteyksessä kun piti päättää ryhtyäkö tähän vai unohtaako koko juttu. Tulin siihen tulokseen etten antaisi itselleni anteeksi, jos jättäisin katsomatta minne tämä tie vie"
Tunteeni ovat hyvin samanlaiset. En antaisi anteeksi itselleni... Olen tällä hetkellä siinä risteyksessä!
Ehkä yritän viestilläni saada lohtua tilanteeseeni. Toivoa kaukosuhteeseeni ja sen toimivuuteen. En ole ainut, joka taistelee hankalassa tilanteessa.
-kiitoksia-
Taidan tietää miltä sinusta tuntuu, minulle juuri tuo päätöksenteon aika oli kaikista vaikeinta. Unettomia öitä... huh, ei löydy sanoja.
Nyt taas pitäisi kestää 12 harmaata päivää, siitä alkaa taas ylämäki, lyhyt, mutta jyrkkä. Onhan tämä ainaista odottamista, päivien laskemista, ei kovinkaan ruusuista odottamista... Elämä pyörii näiden aikataulujen ympärillä. Siltikään en haluaisi ketään muuta, kyllä nämä harmaat päivät palkitaan lopulta.
Ei muuta kuin voimia sinne, päätöksentekoon ja sen seurauksiin. Valitettavasti helppoa tietä ulos ei taida tällaisessa tilanteessa olla.
Kuulostaa ihan omilta mietteiltani silloin talloin. Mina tosin olen elanyt kaukosuhteessa jo runsaat 2 vuotta ja elamme viela eri maissa. Naemme toisiamme pari kolme kertaa vuodessa. Tietenkaan erossa olo ei ole helppoa, mutta kaikkeen tottuu.
kaikista parhaiten parjaa kun elaa paivan kerrallaan. Meille on ainakin kayny niin etta taa kaukosuhde on vaan vahvistanu meijan suhdetta. En oo missaan vaiheessa ajatellu keskeyttavani opintojani tai muutakaan mieheni takia ja han on taman hyvaksynyt. olemme elaneet erikseen yhdessa. Nyt kun tiedan paasevani hanen luokseen kesalla pysyvasti, taytyy myontaa etten tahan enaa uudestaan lahtisi. Paivaakaan en ole kuitenkaan katunut, vaikka yla- ja alamakia on ollut.
Minun neuvoni siis on etta ela paiva kerrallaan, nauti, alaka stressaa turhasta. Ne ratkaisut tapahtuvat loppujen lopuksi itsestaan.
Onnea suhteeseenne!
...on kaukosuhde.
minä asun etelässä ja hän pohjoisessa. välissä n.600km. kun tapasin hänet n.7kk sitten, asuin vielä itsekin pohjoisessa, samassa kaupungissa kuin hän, mutta olin jo päättänyt vaihtaa maisemaa ja muuttaa tänne etelään, enkä päätöstäni perunut hänen takiaan. olimmehan tunteneet vain vähän aikaa. päätin, että chillailemme siihen asti kun lähden enkä aikonut rakastua. emme kumpikaan tienneet miten meidän käy kun muutan. ja hän ei uskonut kaukosuhteeseen. minä kyllä uskoin, koska kaikki tähän astiset vakavat suhteeni ovat olleet kaukosuhteita, tosin välissä on ollut vain 100 km.ja ajattelin, että jos niin on tarkoitettu niin suhteemme jatkuu välimatkasta huolimatta. ja kuinkas kävikään...?! minä rakastan häntä ja hän minua ja suhteemme on vain vahvistunut ja lähentynyt välimatkasta huolimatta...vaikeuksiakin on ollut, mutta niistä ollaan selvitty. ehdoton max.raja ettei nähdä on kuukausi.
tottakai välilä on aivan järjeton ikävä. ja harmittaa kun ei voi elää arkea toisen kans, mutta aika aikaansa kutakin. ei tämä loppuelämää kestä...parhaillaan käymmäe keskusteluja kummasta kaupungista etsimme yhteisen kodin...taitaa niin käydä että minä joudun miehen perässä muuttamaan takas pohjoiseen...
että näin...kyllä kaukosuhdekin voi onnistua jos oikeasti välittää toisesta!
Kyllä toimii ainakin jkl-ou.
En vaihtaisi pois tätä kahta vuotta mitä olen kaukosuhteessa ollut.
Välimatkaa on reilu 600 km.Yhteyttä pidämme puhelimella useita kertoja päivässä ja tapaamme parikertaa kuussa.Ja aina on yhtä ihanaa,kaipaus toisen luo on kova silloin kun kumpikin omassa kämpässään on...
Silti en vielä ainakaan halua yhteen muuttoa,eikä kaverinikaan halua kiirettä pitää.Asiasta keskustellaan aina välillä,mut näin on hyvä...
Ehkä osaamme edetä rauhallisesti koska kummallakin elettyä elämää takana,pitkät liitot ym .
No,aika näyttäköön mitä tulevaisuudessa.Mies on mitä parhain,ikävöimme toisiamme kumpikin mut nautimme myös itsenäisestä elämästä ja kaipuustakin :) koska näkeminen ikävän jälkeen on jotain sellaista mitä ei sanoin voi kuvata.
Onnea sulle matkaan,turha hätiköiminen pois.Opetelkaa tuntemaan toisenne kunnolla ennenkuin muutatte yhteen.Ei se toinen mihkään sieltä katoa vaikkei heti sormuksia vaihdetakkaan!
Nauttikaa kahden aikuisen rakkaudesta :)))
Me tavattiin vajaa kaks vuotta sitten netissä, välimatkaa sellaset rapiat 500 km. Puolisen vuotta meni ennen kuin muutin samaan kaupunkiin ja mentiin kihloihin, mutta heti sen jälkeen kultani joutu lähtemään armeijaan.
Puoli vuotta olin täysin yksin aivan uudella paikkakunnalla ilman kavereita ja tuttavia, siihen päälle pukkas vielä sappirakon tulehdus ja muuta stressiä. Nähtiin kerran kahdessa tai kolmessa viikossa viikonloppu kerrallaan. Joka ilta meni itkiessä kaipuuta ja kipuja, silti ei tullu edes mieleen antaa periksi. Välimatkaa oli tuolloinkin n.400 km (mies Sodankylässä armeijassa, minä Oulussa).
Mies pääsi n. puoli vuotta sitten pois armeijasta ja siitä asti ollaan asuttu virallisesti saman katon alla. Tammikuussa mentiin naimisiin.
Pitkästä aikaa näin kultaani ja olo yhdessä oli ihanaa!
mutta niin taas hän joutui lähtemään. Lähdön hetket ja päivät sen jälkeen ovat vaikeimpia. Tuntuu pahalta... Enkä tiedä milloin taas näemme.
Taistelin pitkään lähdenkö tälle kaukosuhteen tielle. Nyt se on liian myöhäistä. Tajusin rakastuneeni. Ensin pelkäsin, mutta sitten uskalsin avautua rakkaalleeni tunteistani. Helpotuin syvästi kun hän tunsi samaa!!!
Päivä kerrallaan... Saa nähdä mitä tämä ihmissuhde matka tuo tullessaan.