Meillä on ollut kriisi avioliitossamme, joka johti pahoihin riitoihin ja luottamuksen menetykseen puolin ja toisin, emmekä ole vieläkään päässyt sen yli, ilmeisesti. Kyse ei ole kuitenkaan pettämisestä. Mieheni syyllistää minua jatkuvasti menneistä. On leimannut minut täysin virheideni perusteella eikä suostu uskomaan tai ymmärtämään kun yritän kertoa hänelle todellisista syistä ja tunteistani käytökseni takana. Tiedän itse hyvin kuinka pahasti hän on minua kohdellut ja loukannut toistuvasti, mutta olen käsitellyt asiat enkä enää syyllistä niistä, koitan mennä eteenpäin. Itse kyllä näen suurimmaksi ongelmaksi kaiken mitä on tapahtunut tässä sen kriisin jälkeen, kuinka on sanottu pahoja sanoja, puhuttu erosta ja torjuttu henkisesti, eikä kaikkien puheiden jälkeen ole tullut muutosta parempaan toisen käytöksessä. Välimme ovat todella tulehtuneet, vaikka pystymme olemaan ihan rauhassa ja on mukavaakin. Kuitenkin henkisesti olemme erkaantuneet.
Mies haluaa jatkaa, mutta on jotenkin täysin haluton ottamaan vastuuta käytöksestään. Pitkä tarina ja paljon selityksiä ja syyllistämistä tässäkin minua kohtaan. Olen yrittänyt kertoa että jos haluamme mennä eteenpäin, pitäisi tietoisesti tehdä asioita jotka rakentavat. Kuitenkaan en lähes koskaan saa kuulla hyviä sanoja itsestäni, hän ei halua oikein tehdä kanssani mitään, eikä meillä ole läheisyyttä tai seksiä melkein koskaan. Aikani jaksoin asiasta muistuttaa ja itkeä, mutta en enää jaksa. Elän hirvittävässä kaipuussa ja puutteessa, eikä toinen ilmeisesti välitä tarpeeksi, pakenee vain omiin selityksiin kuinka hänellä on ongelmia ja kuinka hän ei voi minuun luottaa. Mutta mitään ei tee asialle jotta pääsisi eteenpäin. Eikö se ole hiton epäreilua? Miksi hän haluaa jatkaa, vaikka tietää että ei elä niinkuin parisuhteessa pitäisi elää, edes jotenkin. Ainoa mitä hänen suustaan tulee ulos kun pitäisi puhua, on kuinka huonosti kaikki on ja miten toivotonta kaikki on.
Jotenkin olen vaan ollut tässä, koska rakastan häntä. Mutta mitä ihmettä tässä voi tehdä? En voi näin jatkaakaan. Saan jatkuvasti kokea että olen hänen silmissään jotain pahaa, ja minun pitäisi todistella jotain jotta saisin ehkä jonain päivänä enemmän rakkautta. Hän ei minua hyväksy, ja polkee normaalitkin luonteenpiirteeni maahan syyttäen että olen manipuloiva, kontrolloiva, syyllistävä.... jne. Tiedän että kaikissa luonteenpiirteissä on heikkoutensa, mutta onneksi tunnen itseäni sen verran hyvin ja asioista juteltuani hänen kanssaan, että ne syytökset eivät ole totta, ainakaan siinä mittakaavassa kuin hän kuvittelee. Hän itse on hyvin rikkinäinen ja jopa traumatisoitunut taustaltaan. Siksi ymmärrän että hän kokee asioita hieman vinksahtaneesti. Siksi en ole häntä jättänyt. Kyllä minä sen tiedän että olen aika paljon asioista valittanut kun ne ovat niin perseellään suoraan sanottuna, mutta eikö se ole ihan ymmärrettävää? Tiedän ettei toista voi väkisin muuttaa mutta en ole voinut vaan olla hiljaakaan kun muutenkin olen puhelias.
Onko tässä mitään toivoa? Onko joku ollut samankaltaisessa tilanteessa?
Mies haluaa jatkaa, mutta on jotenkin täysin haluton ottamaan vastuuta käytöksestään. Pitkä tarina ja paljon selityksiä ja syyllistämistä tässäkin minua kohtaan. Olen yrittänyt kertoa että jos haluamme mennä eteenpäin, pitäisi tietoisesti tehdä asioita jotka rakentavat. Kuitenkaan en lähes koskaan saa kuulla hyviä sanoja itsestäni, hän ei halua oikein tehdä kanssani mitään, eikä meillä ole läheisyyttä tai seksiä melkein koskaan. Aikani jaksoin asiasta muistuttaa ja itkeä, mutta en enää jaksa. Elän hirvittävässä kaipuussa ja puutteessa, eikä toinen ilmeisesti välitä tarpeeksi, pakenee vain omiin selityksiin kuinka hänellä on ongelmia ja kuinka hän ei voi minuun luottaa. Mutta mitään ei tee asialle jotta pääsisi eteenpäin. Eikö se ole hiton epäreilua? Miksi hän haluaa jatkaa, vaikka tietää että ei elä niinkuin parisuhteessa pitäisi elää, edes jotenkin. Ainoa mitä hänen suustaan tulee ulos kun pitäisi puhua, on kuinka huonosti kaikki on ja miten toivotonta kaikki on.
Jotenkin olen vaan ollut tässä, koska rakastan häntä. Mutta mitä ihmettä tässä voi tehdä? En voi näin jatkaakaan. Saan jatkuvasti kokea että olen hänen silmissään jotain pahaa, ja minun pitäisi todistella jotain jotta saisin ehkä jonain päivänä enemmän rakkautta. Hän ei minua hyväksy, ja polkee normaalitkin luonteenpiirteeni maahan syyttäen että olen manipuloiva, kontrolloiva, syyllistävä.... jne. Tiedän että kaikissa luonteenpiirteissä on heikkoutensa, mutta onneksi tunnen itseäni sen verran hyvin ja asioista juteltuani hänen kanssaan, että ne syytökset eivät ole totta, ainakaan siinä mittakaavassa kuin hän kuvittelee. Hän itse on hyvin rikkinäinen ja jopa traumatisoitunut taustaltaan. Siksi ymmärrän että hän kokee asioita hieman vinksahtaneesti. Siksi en ole häntä jättänyt. Kyllä minä sen tiedän että olen aika paljon asioista valittanut kun ne ovat niin perseellään suoraan sanottuna, mutta eikö se ole ihan ymmärrettävää? Tiedän ettei toista voi väkisin muuttaa mutta en ole voinut vaan olla hiljaakaan kun muutenkin olen puhelias.
Onko tässä mitään toivoa? Onko joku ollut samankaltaisessa tilanteessa?
Vastaukset 39
Vanhimmat
Olen itse samassa tilanteesta juuri parempaan suuntaan menossa. Meillä meillä vajaa 40 v yhteiseloa ja lapsia 5 . Meillä pari suhde vaimoni kanssa mennyt huonompaan suuntaan 4 v ajalta. Ero paperitkin laitettiin menemään. Mutta sitten rupesimme puhumaan asioista ja sovimme että aloitetaan puhtaalta pöydältä . Kumpikin kertoi mitä haluaa parisuhteelta ja sovimme asioista nyt puhumalla. Molemmat joutuvat myös tekemään kompromisseja ja myönnytyksiä . Myös seksielämääkin on tullut tunnetta, lämpöä ja intohimoa enemmän kuin ennen . Itse toivomme ja pyrimme jatkamaan tätä uutta lisäaikaa arvostaen .toivon myös teille että saisitte suhteenne takaisin uudelle polulle. Tv mies55
Kuulostaa kyllä siltä, että kumppanisi tarvitsee ulkopuolista apua, että pääsee eteenpäin. Samoin suosittelen, että hakeudutte pariterapiaan.
Jos koko ajan jauhatte menneistä ja toinen pitää sinua vinksahtaneena niin miksi jatkat tuollaista suhdetta. Ja jos lapsia ei ole niin lähdet heti.
Kuulostaa todella vaikealta tilanteelta. Neuvoisin nyt ensin miettimään, mitä itse saat parisuhteesta.
Koetko arvostusta, hyväksyntää ja rakkautta? Onko henkisesti yhteenliimaavia asioita, iloista yhdessä viihtymistä, halua tehdä toiselle hyvää, hellyyttä ja seksiä, väittämistä. Onko se vastavuoroista?
Ei aivan kuulosta sinun liitoltasi ja huomaa, että nämä ovat normaalin parisuhteen perusasioita. Katsele tilannetta hetken kuin vähän etäänpää.
Voit selvästi nyt pahoin liitossa. Jos tilanne ei muutu, menetät elämänilosi ja alat näkemään itsesi huonossa valossa, syyllistettynä ja yksinäisenä.
Älä suotta tuhlaa energiaasi miettimällä miksi mies haluaa jatkaa liitossa.
Irrottaudu ja ajattele miksi sinä haluaisit jatkaa. Onko realistista uskoa, että miehesi asenne sinua kohtaan vielä muuttuisi?
Teidän tulee löytää asiantunteva terapeutti tai muu ulkopuolinen auttaja, joka osaa puuttua myös noihin vaikeisiin asioihin, auttaa ne käsittelemään ja purkamaan auki sekä auttaa löytämään välillänne hukatun yhteisen ketjunpään ja sävelen. Nyt ne ovat totaalisesti hukassa, ainakin mitä kirjoituksestasi käy ilmi.
Miksiköhän mies roikkuu tuon akan kanssa, jos siitä ei ole muuhun kuin mokailuun.
Teillähän on ihan sairas suhde, rakastamisesta kaukana. Älä mieti ollenkaan miksi mies haluaa jatkaa, vaan miten ihmeessä sinä olet vielä moisessa liitossa.
Kirjoittamasi mukaan miehessä on kaikki vika. Hän ei muuta käytöstään. Hän ei suostu eroamaan. Hän ei kuuntele sinun "oikeita" selityksiäsi asioiden taustoista. Hän kokee asioita vinksahtaneesti. Sinä olet kuitenkin kypsästi ottanut aina palautteen vastaan. Hänen käytös ei ole muuttunut jne.
Oletko miettinyt sitä vaihtoehtoa, että jospa sittenkin, jotenkin ihan vähäsen hänen puheissaan onkin perää? Kuulostat nimittäin suoraan sanottuna täysin eksältäni, joka kielsi kaikki omat virheensä ja kippasi kaiken aina muiden niskaan. Ja tekee sitä vieläkin. Syytti, manipuloi, vältteli, jankkasi omaa totuuttaan, mutta muisti aina korostaa omaa hyvyyttään ja joustavuuttaan. Hän eli ja elää vieläkin jossain kuplassa, josta en saanut häntä ulos. Ja voin sanoa, että elämäni muuttui todella, kun ei tarvinnut sitä enää kuunnella.
Etpä sinä hänonvapaa ole itse tainnut erostasi oppia, kun eksääsi edelleen syyttelet. Lisäksi minun mielestä aloittaja myönsi tekstissään omia puutteitaan. Terapia apua kannattaa hakea, mutta tosiasia on se, että jos pettämistä, valehtelua ym.muuta pahempaa kriisiä on ollut niin ihmisestä riippuen vaikea on rakentaa uutta. Lisäksi riippuu paljon onko kertaluonteista tai jatkuvaa ym. Jos toinen kaivelee vanhoja välillä, ei haavat parane koskaan ja tällöin on kummankin kannalta parempi erota ja tietty jos on herkkiä juttuja mitä jokaisella on ja niihin iskee niin aivan sama, ei sellaisesta rakennu mitään. Vaikea sanoa, kun ei tiedä enempää kriisistänne.
Mutta hei mene noille muillekin suhdepalstoille täällä niin siellä on semmoista kielenkäyttöä, että tuskinpa kukaan on suhteissaan sellaista kokenut. Kuvailemiesi asioiden perusteella harkitsisin eroa kyllä vahvasti.
Opin erostani paljonkin. Päällimmäinen oppi on, että onnistuin itse omalla käytökselläni eskaloimaan tilannetta, ja toisena, että hän ei itselleen mitään voi eikä myöskään halua muuttua. Nyt kauempaa ymmärrän, että hänen käytös on kotoaan opittua ja luulenkin, että ulkokuoren alla on aidompi ihminen, mutta se ei pääse sieltä ulos. Ja minä en jaksanut enää. Lapsetkin ovat aina aivan sekaisin, kun tulevat sieltä (itkuisia ja herkkiä, kun X:n tapana on aina nauraa lasten kaikille virheille ja korostaa omaa hyvyyttä). Mutta se on nyt näin.
Edelleen näen AP:n kirjoituksessa hyvin paljon samoja piirteitä mistä itse sain kärsiä. Varsinkin tuo lopun "Kyllä minä sen tiedän että olen aika paljon asioista valittanut kun ne ovat niin perseellään suoraan sanottuna, mutta eikö se ole ihan ymmärrettävää?" kuulostaa niin tutulta. AP:n mielestä jotku asiat ovat "perseellään" ja hänen mielestään niistä on aina varaa sanoa. Meillä oli vastaavaa. Jos lapset pukivat sukat ennen housuja, oli tuloksena jatkuvaa sättimistä, koska eihän siinä ole mitään järkeä ja pitäähän sitä sanoa, kun ei ole järkeä. Kaikkea piti kontrolloida, että niihin "sai järjen".
Ja myös " Tiedän ettei toista voi väkisin muuttaa mutta en ole voinut vaan olla hiljaakaan kun muutenkin olen puhelias.". Eli AP ei hyväksy toista sellaisenaan vaan aina pitää muistaa muistuttaa epäkohdista. Mutta sehän on ok, koska AP on puhelias. Siis AP:n ja ilmeisesti sanonpanäin:kin mielestä.
Kuitenkin netin välityksellä on toki mahdotonta sanoa mikä todellisuus AP:n kotona on, mutta hän kysyi onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa ja minä koin olleeni samanlaisessa tilanteessa, mutta toisena osapuolena, ja ajattelin sitä kautta mielipiteeni jakaa. Olen ehkä oikeassa, ehkä väärässä, todennäköisimmin en kumpaakaan.
Itse asiassa mulle tuli myös vähän sellaisia fiiliksiä ap:sta kuin sä kuvailet. Erityisesti kohta "hän kokee asiat vinksahtaneesti".
Sellaiset ihmiset ovat hyvin raskaita, jotka yrittävät määritellä mikä on oikea tapa tuntea asioita, puolison tapa on luonnollisesti väärä. Tällaiset ihmiset kuvittelevat tietävänsä miten toiset ajattelevat, ovat jonkinlaisia asiantuntijoita siitä miten asioiden pitäisi mennä eli sivuuttavat toisen kokemukset täysin. He tietävät missä kaikessa puolison ajattelussa on vikaa ja myös sen mitä hän todella ajattelee. Se jos mikä on manipulointia, mutta ikuisuuksiin se ei onnistu. Sitten kun siihen väsyy, niin se loppuu kertakaikkiaan siihen. Eikä enää vuosiin jaksa kertoa ajatuksiaan ollenkaan, antaa olla, mitäpä hyötyä siitä olisi. Oppii olemaan hiljaa, koska kaikki mitä sanoo muuttuu aseeksi toiselle.
En väitä kuitenkaan ap:stä mitään, enhän tunne häntä, tuli vain mieleen joistain sanakäänteistä ja syntyneestä keskustelusta. Ap lle sanoisin, että kannattaa mennä terapiaan, vaikkakaan se ei aina auta. Jos on usko toiseen loppunut ja liian paljon tapahtunut. Erota voi kuitenkin terapian avulla sopuisammin ehkä.
Minusta teillä kaikilla on jo lähtökohtaisesti pelkkää omaa näkemystä esiin tuova kanta. Mutta ap:n tilanne vaikuttaa kommunikaatio-ongelmilta, jotka on terapiassa monesti hoidettavissa. Kriisistänne en tiedä, joten en voi sanoa mikä vaikutus sillä on ja pystyykö korjaamaan. Joitakin asioita pystyy korjaamaan joitakin ei. Tärkeä on myös ymmärtää, että toisen puolesta ei voi korjata ja toimia asioiden suhteen vaikka itse tekisit mitä. Mutta auttaa terapia silti ymmärtämään asioita ja tuo eroonkin ajatuksia.
"Kriisistänne en tiedä, joten en voi sanoa mikä vaikutus sillä on ja pystyykö korjaamaan. "
No aika ihmeellistä olisikin, jos pystyisit täällä kirjoitetun perusteella tuollaista kertomaan....
Vastaan ihan omankin vastauksen, kun aiemmin kommentoin toisen vastausta.
Tilanteenne kuulostaa sellaiselta, ettei siitä eteenpäin tule pääsemään eteenpäin ilman terapiaa. Jos mies ei lähde, niin mene yksin. Mitä kauemmin tulehdus jatkuu, sitä syvemmälle se menee ja vaikeampi on enää päästä uuteen alkuun, jos koko ajan tulee uusia loukkauksia.
Olen ollut tuontapaisessa tilanteessa, kiinnitti siksi huomiota tuo, että miehesi ei luota sinuun. Se on vakava asia, mikä estää halun korjata asioita. Jos luottamusta ei ole, niin sitä tavallaan ajattelee tekevänsä turhaa työtä, näin sen luottamuksenpuutteen ainakin itse koin. Jos ei luota, niin takana on isoja pettymyksiä, joista ei pääse helposti yli. Siinä ei auta se, vaikka toisella olisi ollut miten hyvät syyt tehdä ne asiat, joista pettymys syntyi. Siksi, että iso pettymys muuttaa näkemystä toisesta, joskus pysyvästi huonompaan suuntaan. Joskus käy niin, että pettymyksen jälkeen ei pysty enää kunnioittamaan toista lainkaan, joten sellaista ihmistä ei tietysti lähelleenkään enää halua. Juna tavallaan meni jo.
Sanot, että miehesi ei ota vastuuta käytöksestään. Otatko sinä vastuuta? Kuunteletko sinä puolisoasi vai tiedätkö sinä paremmin sen, miten suhteenne muuttuisi paremmaksi ja puolison osaksi jää vain sinun ohjeidesi mukaan toimiminen? Miksi puolisosi ei luota sinuun, sitä jäin eniten miettimään. Jotain sellaista on tapahtunut, joka on loukannut syvästi puolisoasi eikä hän pääse siitä yli.
Terapiassa voi oppia kuuntelemaan toista oikeasti, jolloin kunnioittaminen voi palautua. Vian näkeminen toisessa on varmasti tavallisin tilanne, joka terapiaan mennessä on. Ainahan vikaa on molemmissa eikä se haittaa, jos opitaan kuuntelemaan toista ja ymmärtämään häntä hänen lähtökohdistaan eikä omista käsin. Lisäksi vielä pitäisi löytyä rakkautta kaikkien pettymysten jälkeen. Huono asia on jatkaa vain tilannetta omin avuin, varsinkin, jos teillä on lapsia. He kärsivät tulehtuneesta ilmapiiristä. Vaikeista asioista voi vaikka päättää keskustella ainoastaan terapiassa, kotona elellään rauhallisemmin, kunnes saadaan parannusta tai päätöksiä aikaan.
"mykistynyt-nainen"
Sinullekin sanon, ettei minkäänlainen terapia saa ap:n parisuhdetta toimivaksi ja hyväksi. On järjetöntä edes ehdottaa sellaista, kun ap:n mies harjoittaa henkistä väkivaltaa, eikä muuta halua.
Ei ole ap:n asia saada miestä luottamaan ja kohtelemaan ap:ta kunnolla, ottamaan vastuuta käytöksestään! Ne on itsestäänselvyyksiä parisuhteessa. Ja jos tai kun tässä tapauksessa ne puuttuvat, ei ap voi kuin erota mikäli haluaa ja kykenee vastaamaan edes omasta tasapainosta ja hyvinvoinnistaan.
Terapia voi myös nopeuttaa ja helpottaa eroprosessia, jos muutosta parempaan ei ole näkyvissä. Terapiaan voi mennä yksin myös, sekin auttaa.
Itsekin näen huonona jatkomahdollisuudet, jos kerran luottamus on mennyt täysin jommaltakummalta mutta ap kertoi rakastavansa puolisoaan. Jos eropäätös on varma, niin silloinhan ei enää rakkautta tunne, on helpotus päästä tilanteesta eteenpäin. Tuskaisin on tuo vaihe juuri, kun ei vielä ole valmis eroon, mutta ei myöskään ole tietä ulos tilanteesta. Ja siihen terapia kyllä auttaa, tekemään tarvittavat päätökset ja muutokset siinä tahdissa kuin on itse valmis.
"mutta ap kertoi rakastavansa puolisoaan"
Ap ei voi rakastaa puolisoaan, koska pysyy yhdessä henkistä väkivaltaa harjoittavan miehensä kanssa > ap ei rakasta itseäänkään. Se että terveesti rakastaa itseään on ehdoton perusta parisuhteelle.
Ero on iso asia, se on kuolema. Eroon liittyy paljon käsityksiä, ero murtaa perusturvallisuutta. Lisäksi vaikka eroja onkin jo paljon niin kyllä monet meistä on kasvatettu erovastaisiksi. Monet yrittää viimeiseen ssti, vaikka ympärillä olijat näkee jo väustämättömän. Lisäksi täytyy muistaa, että elämä on muutakin kuin rakkautta ja elämässä on muitakin aspekteja eikä se, että kumppaniaan rakasta tarkoira etteikö itseään rakasta. En tiedä ap, kauanko eroa olet pohtinut, mutta asia kirkastuu kyllä.
Ero ei ole kuolema, vaan pikemminkin juuri päinvastoin: uudesti syntyminen, ihana vapaus.
Ehkäpä teidänkin parisuhde korjaantuisi heti, jos molemmat annatte anteeksi toisillenne, jätätte menneisyyden taaksenne, elätte jatkossa tämän ja jokaisen tulevan päivän kuin se olisi uusi mukava päivä teille kahdelle ja teidän perheellenne. Päätätte elää jatkossa ilman menneisyyden painolasteja.
Tehkää yksinkertainen, simppeli päätös, vanhat asiat ovat vanhoja, niitä ei muistella. Ei vaadi mitään muuta kuin tuon toteamisen ja jatkossa tulevaisuuteen keskittymisen.
Ei enää syyllistämistä, ei vanhojen asioiden vatvontaa, ei syyttelyä eikä selittelyä, ei vnhojen juttujen esiin tuomista eikä niiden analysointia, ei sanota enää kun sinä teit/sanoit silloin niin tai näin, tämä tai tuo on sinun vikasi, ei mitään sellaista, mennyt on mennyttä.
Nyt jatkossa tästä päivästä alkaen elätte eteenpäin yhdessä positiivisin mielin, kohtaatte tulevaisuuden yhdessä, puhallatte yhteiseen hiileen.
Se on helppoa, riittää kun teillä on halu luoda tästä päivästä ja huomisesta parempi kuin eilisestä.
Ei voi vaatia ketään unohtamaan pettämistä, huijaamista, väkivaltaa tms. Näitä on yllättävän paljon suhteissa. On myös rehellistä myöntää toiselle ettei pysty esimerkiksi luottamaan enää toiseen. Jotkut pääsee pettämisistä eteenpäin yhdessä, jotkut ei eikä se tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Sitten on vielä sellaista, että lupaillaan kerta kerran jälkeen huijaamisen ilmitultua, että ei enää. Joo idiootiksi tunsin itseni, antaen menneet anteeksi, yrittäen unohtaa.
Asiat eivät ole aina näin yksinkertaisia. Jos vatsassa on haava, sitä ei hoideta pelkästään laittamalla laastaria vatsan päälle.
Onhan se hyvin-yksinkertaista (kuten nimimerkissä) määrätä vain toinen antamaan anteeksi :D Ja jos et anna anteeksi, olet ns. hankala tyyppi, joka kaivelee menneitä... Sellainen ei ole oikeaa anteeksiantoa, vaan manipulointia ja vallankäyttöä. Oikeassa anteeksiantamisessa asiat selvitetään, puhutaan ja kuunnellaan eikä vain lakaista maton alle toisen määräyksestä.
hyvin_yksinkertaista
Ei vaan liian yksinkertaista.
"Nyt jatkossa tästä päivästä alkaen elätte eteenpäin yhdessä positiivisin mielin, kohtaatte tulevaisuuden yhdessä, puhallatte yhteiseen hiileen."
Miten ihmeessä kuvittelet, että ap:n mies alkaa puhaltaa yhteiseen hiileen? Se on täysin mahdotonta, koska hän ei edes hyväksy puolisoaan, ap:tä.
"Hän ei minua hyväksy, ja polkee normaalitkin luonteenpiirteeni maahan syyttäen että olen manipuloiva, kontrolloiva, syyllistävä.... jne"
Muutenkin ap:n mies tekee kaikkensa, ettei ap:llä olisi hyvä olla - ts. mies harjoittaa henkistä väkivaltaa, eikä ap edes tajua sitä, vaan alistuu siihen. Ei ole tervettä ei.
"Ei voi vaatia ketään unohtamaan pettämistä, huijaamista, väkivaltaa tms."
Ensinnäkin minä en olisi pettäjän kanssa, enkä viettäisi sekuntiakaan parisuhteessa ihmisen kanssa joka löisi minua tai käyttäisi henkistä väkivaltaa. Yhden lyöntikerran voisin antaa anteeksi, mutta jos se toistuisi, en missään tapauksessa jäisi parisuhteeseen.
Jos ei voi unohtaa, luottaa tai antaa anteeksi, kannattaa muuttaa erilleen heti suosiolla eikä kärvistellä vuosia huonossa parisuhteessa.
Kyse on rajojen asettamisesta, siitä mitä on valmis hyväksymään toiselta ja mitä ei. Nämä rajat kannattaa tehdä yhdellä kertaa selväksi parisuhteen toiselle osapuolelle ja se parisuhteen toinen osapuolikin asettaa sinulle ne rajat mitä hän hyväksyy ja mitä ei. Siinä se lyhykäisyydessään on. Ei muuta kuin selkärankaa peliin, voi vaikka kirjoittaa paperillekin kummankin toiveet ja sitten sanotaan että tämä on meidän huoneen taulu, tästä sekunnista alkaen teemme näin. Piste.
Ei kenenkään ole mikään pakko jäädä kiusaamaan itseään ja toista vuosiksi.
Vai oletteko te eri mieltä kanssani?
" Oikeassa anteeksiantamisessa asiat selvitetään, puhutaan ja kuunnellaan eikä vain lakaista maton alle toisen määräyksestä."
Joo, selvitetään, mutta yhdellä kertaa ja saman vuorokauden sisällä. Ei ole mitään järkeä jauhaa kuukausia tai vuosia uudelleen ja uudelleen samoista asioista. Jos tuollaiseen jatkuvaan keskustelukierteeseen ryhtyy, niin siinähän se koko elämä kuluu hukkaan kummaltakin.
Ja kun ennen kaikkea noista "keskusteluista" kärsivät kaikkein eniten lapset, jotka joutuvat sivusta kuuntelemaan toistuvia riitoja uudelleen ja uudelleen, niin kuka meistä haluaa kiusata lapsiaan jatkuvalla riitelyllä? En minä ainakaan.
Ei se ole mikään määräys, ei manipulointia eikä asioiden maton alle lakaisemista jos pariskunta yhdessä sopii, että kaikki riidat puhutaan selviksi yhdellä kertaa, asia päätetään loppuunkäsitellyksi ja se on siinä.
Meille ei ole avioliiton aikana tullut eteen yhtään sellaista asiaa, josta ei oltaisi pystytty puolison kanssa tekemään päätöstä yhdessä vuorokaudessa johonkin malliin ja siitä on jatkettu eteenpäin täysin sovussa.
Tämä ei tarkoita sitä ettemmekö me olisi päätöksen teon aikana olleet yhä eri mieltä asiasta, mutta olemme sanoneet että ok, tämä juttu on sellainen ettei tätä saada päätökseen, sen vuoksi toimimme jatkossa tämän asian suhteen näin, eli teemme kompromissin joka tyydyttää molempia.
Ap sanoo, että mies syyllistää vanhoista, ei ole ollut seksiä eikä kosketusta vuosikausiin jne jne jne. Miksi tyydyt tuollaiseen, miksi et aseta miehellesi rajoja?
Ole onnellinen siitä, ettei sinulle kirjoittamastasi päätellen ole sattunut kriisejä, joita ei yhdellä istumisella voi selvittää. Ne tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja aiheuttavat ihan lääketieteellisessäkin mielessä trauman. Elämä menee palasiksi ja menee aikaa ennen kuin edes pystyy ajattelemaan selkeästi. Ihannemaailmassa täydelliset ihmiset toki sopivat kinansa iltaan mennessä. Todellisessa maailmassa oma puoliso voi elää täydellistä kaksoiselämää, olla patologinen valehtelija, aivan mitä tahansa, mikä romuttaa paitsi liiton myös uskon ihmisten hyvyyteen ja rehellisyyteen (ainakin tilapäisesti).
Siitä olen aivan samaa mieltä, että jatkuvassa riidassa vuosikausien eläminen on haitallista lapsille ja kaikille muillekin. Ammattilaisten avulla on mahdollista paljon nopeuttaa sitä, että pystyy ajattelemaan selkeästi mikä on lapsille ja itselle parasta. Rajojenkin asettamista tarvitaan. Ellei voi antaa anteeksi eikä ymmärtää terapiankaan jälkeen, niin sitten on tehtävä vaadittavat ratkaisut.
Olen haudannut rakkaani, olen haudannut oman käden kautta kuolleen sisarukseni, olen kasvanut alkoholistiperheessä, mutta siitä huolimatta kommentoin yhä tänne, vaikken mistään mitään tiedäkään.
Jos lapsi hakkaa naapurin lasta hiekkalaatikolla toistuvasti, tai kiusaa luokkakaveriaan läskiksi, tai varastaa kotoa rahaa monta kertaa tai kaupasta tavaroita, niin siihen puututaan, tai ainakin pitäisi puuttua.
Sama se on parisuhteessakin, jos annat lyödä, sinua lyödään, jos annat valehdella sinulle toistuvasti, sinulle valehdellaan aivan varmasti, jos toinen saa mielin määrin tuhlata yhteisiä tai omiaan mutta perheen elämiseen tarvittavia rahoja, hän tuhlaa taatusti edelleenkin, jos joku ei puutu asiaan ja sano, että seis noin et voi enää tehdä.
Ongelmien ratkaisu ei ole se, että keskustelee puolisonsa kanssa jatkuvasti samoista asioista. Eikä sekään ole ratkaisu että sanoo, etten minä tiennyt puolisoni olevan tällainen tai tuollainen. Eikö toinen kiinnosta sen vertaa, että ottaisit selvää mitä hän puuhaa. Etkö kuuntele mitä hän puhuu, vai etkö ymmärrä kuulemaasi.
Uteliaisuudesta kysyn tilanteesta missä puoliso on elänyt "täydellistä" kaksoiselämää. Mikä sinua estää jatkamasta samalla tapaa eteenpäinkin asia tultua ilmi, jos tämä puolison kaksoiselämä ei kerran ole vaikuttanut mitenkään teidän kahden suhteeseen?
Jos vastaus on että se loukkaa sinua, niin miksi tämä tapahtunut ei enää loukkaa, jos puoliso päättää lopettaa täydellisen kaksoiselämän? Eihän se teko sieltä mihinkään poistu, mennyttä ei voi muuttaa, vain tulevaan voi vaikuttaa.
Kirjoituksestasi hyvin yksinkertaista jotenkin näkee ettet ole normi terveestä kodista vaan alkoholistperheestä. Ensinnäkin terveiltä ihmisiltä ei vaadita parisuhteessa erityisesti kunnioitusta, luottamusta, fiksua suhtautumista, sitää ettei valehdella eikä petetä. Terve ihminen kohtelee muita luonnostaan hyvin, erityisesti jos toista rakastaa!! Sinä syyllistät tekstilläsi ihmiset, joita suhteessa ei arvosteta sillä, että heidän pitäisi vaatia sitä enemmän. Ei siinä kuule vaatimiset aina auta, kun noita ongelmaisia ihmisiäkin on. Toki voit ihmetellä, eträ miksi ei sitten heti eroa. Jos on lapsia ja muuta niin eiköhän ne siirtonsa tee harkitusti ja moni lähtee viimeistään uuden rakkauden matkaan.
Kaikkiin kriisitilanteisiin löytyy näitä ihmisiä, jotka tietävät kaiken paremmin kuin itse asianosaiset ihmiset. Heillä on ne ainoat oikeat neuvot ja syytökset takataskussaan jokaiseen tilanteeseen, olipa tilanne hyvänsä. En nyt tyydytä uteliaisuuttasi sen suhteen, mitä kaikkea kaksoiselämä voi tarkoittaa ja mitä siitä voi seurata, kun minun eikä kenenkään muunkaan elämä ei ole mikään saippuasarja, jota voi kotisohvalta tuomaroida.
.Minä en tiedä teidän jutuistanne mitään muuta kuin sen mitä tänne kerrotte ja minä kommentoin tasan tarkkaan niitä kertomuksianne.
Sanoin suoraan, että mitä pidempään jostain asiasta jankataan parisuhteen sisällä, sitä huonommin se asia tulee korjaantumaan. Jos tämä on pahasti sanottu, ei voi mitään, se ei ole syytös, se on omaan kokemukseen pohjautuva mielipiteeni.
Tuohon kaksoiselämä-stooriin.
Ei kiinnosta tippaakaan, kiinnitin huomiota -täydellistä kaksoiselämää - sanoihin. En minä kysynyt mitään itse tapahtumasta, kysyin mikä sinua esti jatkamasta elämää puolisosi kanssa niin kuin ennenkin.
Puretaanpa auki asiaa. Kun kaksoiselämä tuli sinulle ilmi, mitä tapahtui?
Siinä murskaantui sinun illuusiosi, kuvitelma omasta puolisosta, omasta parisuhteestasi. Ei kaksoiselämää elänyt tyyppi ollut yhtään sen kummempi salaisuuden paljastuttua kuin sitä ennenkään, ei hän muuttunut mihinkään. Sama ihminen se oli yhä.
Päättäkää te kenen vika se on ettei joku tunne puolisoaan oikeasti, minun varmaan, kun sanon sen ääneen.
Yritän tällä tuoda esiin sen, että monesti elämässä olevat ikävät ihmiset ovat koko ajan just sitä mitä he oikeasti ovat koko elämänsä. Vaikka niitä kuinka epätoivoisesti yrittää puristaa johonkin muottiin, ei siinä onnistu, pyöreä ei mene neliskanttiseen reikään eikä päinvastoin. Joko sen hyväksyy (siis jää elämään kimpassa patologisen valehtelijan kanssa niin kuin ennenkin) tai muuttaa itse omaa toimintaansa.
Olette molemmat kristallin kirkkaasti huomanneet vikoja toisiisanne ja itsessänne. Vikoja jotka ärsyttävät yhä enemmän päivä päivältä. Tuo on saanut ja saa aikaan lisääntyvää henkistä pahoinvointia joka , ellei nyt jo, tulee pian saamaan fyysisiä sairauksia. (ei tuulesta temmattu toteamus vaan lääketieteellisesti ja kokemusten kautta havaittu totuus)
Noissa olosuhteissa on todellakin parasta että laskette toisenne menemään. On lähes rikollista aiheuttaa henkistä ja fyysistä sairautta, huolellisesti ja harkiten. Rakkaus EI ole tuollaista jota sinä kuvailet!
Elämä, tämä arvokkain lahjaksi saatu asia, on tarkoitettu itsensä ja muiden kunnioittamiseen, itsensä henkiseen ja fyysiseen kehittämiseen, olemaan vahva yhteiskunnan tukielin.
Valitsemasi elämäntaso ja -tyyli ei salli oikeuksia mihinkään kauniiseen eikä hyvään.
Eiko olisi jo korkein aika muuttaa kurssia?
Missä AP? Todella paljon näkemyksiä ja ajatuksia tullut tilanteestasi. Mitä ajattelet?
Parisuhteen a ja o: molemminpuolinen luottamus, arvostus ja kunnioittava käytös toista kohtaan. Teiltä puuttuu nuo kaikki. Ero on aivan ehdottomasti ainoa oikea ratkaisu.
Kiitos kaikista vastauksista.
Tiedän että tilanne on kaikkea muuta kuin terve. Ilman ratkaisua ja muutosta ei ole tulevaisuutta, en voi elää näin enää, enkä odota toisenkaan sellaiseen suostuvan, enkä haluaisi hänelle sellaista. Ymmärrän yhä selkeämmin että näin ei voi jatkua. Olemme sitoutuvaa tyyppiä, siksi tässä on sinnitelty. Seksissä sentään ei ole ollut vuosien taukoa, se alkoi hiipua kunnolla vasta viime vuoden sisällä. Hän vain hiljalleen lopetti.
Varmasti saatan jollain tavalla kuulostaa piilomanipuloijalta joka koittaa silotella osuuttaan. Jos olen manipuloivaan käytökseen joskus erehtynyt syyllistymään, en usko että olen sellaisen harrastaja kuitenkaan sen enempää kuin muutkaan temperamenttiset ihmiset. Varmasti vaikeutta on ymmärtää kummankin toista, molemmat oikeastaan kokevat ettei oma asia oikein tule kuulluksi. Siksi varmaan terapia olisi ainoa vaihtoehto avuksi. Tulemme hyvin erilaisista taustoista, minulla oli suht ehjä koti, mutta puolisollani pelottava koti jossa paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja vanhempien ero. Tämän olen saanut kokea, kuinka paljon kotitausta vaikuttaa. Tämä selittäköön sen, kun kerroin että puolisoni saattaa kokea asioita vinksahtaneesti. Tarkoitan vinoutuneesti, monesti pelon ja itsesuojeluvaiston kautta. Hän oppi olemaan jatkuvasti varuillaan ja varpaillaan lapsena. Olemme aikaisemmin vähän jutelleet parin terapeutin kanssa, niin tämä on aika selvä asia. Varsinaisessa pariterapiassa emme ole käyneet.
Täällä oikeasti eletään menneisyydessä. Saan jatkuvasti kuulla siitä. Oikeastaan lisukkeeksi on tullut kaikki muukin, kuulemma joka päivä löytyy jotain uutta ikävää josta on kätevä kerätä uusi annos katkeruutta, minua katsotaan syyttävien lasien läpi. Itseasiassa jokapäiväiset virheet ovat kuulemma viitteitä siihen että en ole muuttunut, ja siksi ei voi luottaa etteikö samaa tapahtuisi josta aiemmin meni luottamus. Tämä tulee esim. siitä jos vaikka päivän päätteeksi turhautuessani vaadin (en pakota kaulin kädessä jos kiinnostaa tietää) että nyt oikeasti minun on pakko puhua asiasta, esim. viimeisimmästä riidasta ja sopia se, koska on niin ahdistava olo ja ilmapiiri kylmässä hiljaisuudessa. Olen siis odottanut koko illan että toinen mahdollisesti tulisi itse puhumaan, mutta näin ei koskaan tapahdu, ja olen siitä jo valmiiksi vähän turhautunut kun huomaan ettei toista taaskaan kiinnosta. No, yleensä puolisoni hermostuu hyvin nopeasti (5min), ja joskus minäkin, ja jos ei riitaa synny, niin hän saattaa sanoa ettei enää halua puhua, ja saattaa uhata että suuttuu kohta kunnolla. Jos yritän saada häntä edelleen puhumaan koska kaikki jäi kesken ja mitään ei sovittu, kun tiedän että muuten sama hirveä tunnekylmyys jatkuu seuraavaan päivään ja sama oravanpyörä ja ajanhukkaus, niin tämä on hänelle viittaus pakottamiseen ja hänen epäkunnioittamiseen, ja kylmyyteen kun "kidutan" häntä puhumiseen pakottamisella. Tämä kuulemma todistaa että olen luonteeltani rakkaudeton ja kylmä. Näin hän koki silloin kun hän menetti luottamuksensa, koki että kohtelen häntä väärin niin ettei voinut uskoa että rakastan häntä. Hän myös järkyttyi minun tunnereaktioiden voimakkuudesta eikä kyennyt ymmärtämään sitä, koki sen ainoastaan pelottavana ja uhkaavana niinkuin oli kotonaan tottunut. (Olen huomannut että hän usein tulkitsee esim. itkuni uhkaavaksi ja jopa vihamieliseksi, vaativaksi, vaikka se on minulle vain surua ja kaipaisin lohdutusta. Hän usein on suuttunut kun oikein eniten itken.) Siinä oli tietysti asioita lisänä joista en nyt lähde avautumaan, mutta tilanne oli molemminpuolisesti hajottava, emme kummatkaan käyttäytyneet normaalisti vaan haavoitetusti. Minäkin menetin luottamuksen. Koen kuitenkin että olen tervehtynyt ja suhtaudun positiivisesti tulevaan, vaikka en täysin voikaan luottaa kaikessa. Tein töitä ja otin vastuun tunteistani, ja tätä odottaisin toiseltakin.
Myönnän että aiemmin tein sen virheen että hanakasti koitin saada läpi tahtoani että puhuttaisiin, ja aiemmin puhuimmekin sitten enemmän, mutta minä taisin olla ainoa joka koki sen rakentavana, en nimittäin tiennyt että niistä kerroista puolisoni kerrytti katkeruutta, kun koki liiallista painostusta. Useat asiat hän piti sisällään ja on kertonut vasta jälkeenpäin kuinka paljon kantaa kaunaa asioista, ei ole osannut tai uskaltanut kertoa. Sittemmin olen erittäin paljon kehittänyt itseäni tässä puhumis-asiassa ja antanut tilaa ja pitänyt turpani kiinni ja odotellut hänen aloitettaan puhua. Mutta kun se on johtanut siihen että ei enää puhuta kuin 1/50 mitä aiemmin, ja silloinkin minä yleensä lopulta otan asian esille. Siksi tuntuu hirveän kohtuuttomalta että hän edelleen syyttää minua ikäänkuin olisin joku sadisti kun haluaisin edes joskus 10 min puhua kun mieltä ahdistaa. Olen alkanut valikoida sanojani erittäin tarkasti, mutta sekään ei oikein auta. Pahinta on, että kummallakin tunteet nousee pintaan helposti. Toki sellaista haluaisi välttää. Silti pakeneminen ja puhumisen jättäminen ei ole ratkaisu.
Mitä enemmän kerrot, sitä vakammalta tilanne vaikuttaa oman mielenterveytesikin kannalta. Miehen tunnekylmyys, kyvyttömyys käsitellä omia ja toisen tunteita, kaunaisuus jne. ovat asioita joihin sinä et voi oikeastaan millään keinoin vaikuttaa. Et vaikka vääntyisit mille mutkalle ja yrittäisit puhua yhä uudelleen oikeilla sanoilla.
Olen elänyt toistakymmentä vuotta samankaltaisessa suhteessa ja ymmärrän sen vuosien ahdistuneisuuden, yhä uudelleen yrittämisen ja lopulta hiljenemisen aiheuttaman pahan olon mitä koet nyt.
Keskusteluavun hakeminen yksin olisi nyt tärkeää. Pariterapiaan voitte mennä sitten kun olet saanut itseäsi irti tuosta ja ajatuksiasi selkeämmiksi - jos vielä haluat. Tiedän, että kun tilanne on tuo, tuntuu vaikealta aloittaa kertomaan kun koko vyyhti on ihan umpisolmu. Koska kirjoitat sujuvasti ajatuksistasi, voisit ehkä harkita sähköpostitse tapahtuvaa ratkaisukeskeista etäterapiaa alkuun, netistä löytyy tietoa.
Tärkeintä on että teet nyt konkreettisesti liikkeen jolla astut pois tilanteesta ja sitä kautta alat purkamaan sitä. Täältä et saa riittävän hyviä neuvoja ja tukea, tartu siis toimeen. Tsemppiä!
Kirjoitat tosiaan hyvin asioistanne. Miehestäsi ajattelen kertomasi jälkeen, että hänellä on iso työ edessä löytää muita keinoja käsitellä vaikeita asioita kuin sulkeutuminen ja viha. Hänellä on mielestäni ihan yhtä paljon tarvetta terapialle, jos vain suostuu, mutta yksinkin kannattaa mennä. Jos teillä on lapsia, niin pääsette jonon ohi kirkon perheneuvonnassa, se on ilmaista, voi mennä vaikkei kuuluisi kirkkoon . Sitten ovat kunnalliset perheneuvolan palvelut ja tietysti yksityiset, jotka maksavat.
Ulkopuolinen apu on parasta tällaisissa asioissa. Kannattaa soittaa jo tänään. Toivon, että pääsette keskustelemaan asioistanne uudelta pohjalta. Se tapahtuu siellä terapiassa, vaikka päättäisitte erota. Itsekin kyllä opin ymmärtämään, että toisen käytös oli suojakuori asioille, joita hän ei pysty muulla tavalla hallitsemaan eikä tuntemaan oloaan turvalliseksi. Miehesi taustat tietysti vaikuttavat siihen miten hän käyttäytyy, vaikkakaan se ei ole oikeutus käyttäytyä miten haluaa.
Kallistun yksinkertaisen kannalle, liika puhe on pahasta.
Niin se on kuule täälläkin ukolla kakkonen joka ohjailee ukkoa eroamaan ja ukko ei uskalla! Tuo kakkonen luulee ukon itsensä kertoneen niistä. Kun taas totuus on muualta sain kuvat. Milloinhan tuo kakkonen tajuaa ettei enää voi eroa ottaa kun ensin kielsi kaiken viimeiseen asti. Kunnes näytin kuvat ja viestit. Ei halua ottaa niskoilleen tuota viittaa. Tietää se mitä niille teen. Mahtaa lapsetkin olla ylpeitä kun totuus tulee ilmi. Kärsiköön ukko nyt niin kauan kunnes kyllästyn. Mutta ei se mitään kunnioitus ja luottamus meni heti. Joten kärviskelköön tuossa nyt niin kauan jaksaa. Tiedän kakkosen edelleen ohjailevan sitä. Ihan kiusalla kysyn kun alkaa hermostua jostain. Mene huutamaan sille lortollesi! Kyllä vituttaa. Nähtävästi kakkonen on kiittäminen sinun ex asialla. Niin kauan kun et kakkonen kun et ota yhteyttä on tämä tilanne tälläinen.
Luottamus on mennyt, mutta korostat, että takana ei ole pettämistä. Onko tämä taas niitä tarinoita, että en ole pettänyt, koska ei käynyt sisällä ja jos kävikin, niin en nauttinut, eikä oltu kuin kerran, kun ei lasketa niitä muita kertoja, koska niitä ei voi laskea, koska oli streessaava työtilanne ja mies on paska?