Murrosikä aikuisena?

Oon 28v mies. Ei ole kuin pari kaveria eikä juuri mitään sosiaalista elämää. Muutin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan. En ole oikein löytänyt vielä ystäviä. Välillä tuntuu että en kaipaa ketään, mutta sitten taas kärsin yksinäisyydestä. Bileissä en ole käynyt, koska opinnot ovat sen verran vaativia että viikonloput menevät päntätessä. Koulussa olen lähinnä kuollut haamu. Koitan vain suorittamalla selvitä vaativista opinnoista. Vapaa-aika menee lähinnä vaan opiskellessa ja arkirutiineja hoitaessa.

Olen vuosia kärsinyt keskivakavasta ja lievästä masennuksesta. Ilman lääkkeitä pärjännyt jo yli viisi vuotta. Joskus aikoinaan kävin psykologeilla sekä jonkin tapaisilla seurantakäynneillä. Koko ongelmien kirjo alkoi joskus ylä-asteella koulukiusaamisen myötä. Minulla on paljon traumoja ja olen sosiaalisesti vetäytyvä.

Kun aloitin uudet opinnot uudella paikkakunnalla niin koko ajatusmaailmani muuttui. Olin vielä viime keväänä otin asiat tosissani ja käyttäydyin aikuismaisesti. Viisi vuotta sitten oli alemmuuskompleksi kun minulla ei ollut ammattia. Olin päivät kotona tekemättä mitään. Valitsin sitten sellaisen ammatin, joka vähäsen kiinnosti. Opinnot olivat osittain pakkopullaa, mutta valmistuin. Valmistumisen aikaan olin kunnianhimoinen ja halusin luoda uraa. Siten päädyin nykyisiin opintoihini. Tuolloin yksinäisyys ja vähäiset sosiaaliset suhteet eivät vaivanneet. Ala jota nyt opiskelen ei ole unelma-alaani. Pärjään opinnoissa silti aika hyvin, mutta sen etuun joutuu raatamaan.

Nyt on pitkään vaivannut se että olen monta vuotta vain suorittanut ja suorittanut. En ole oikein muuta tehnytkään. En ole tavallaan kuunnellut omaa sisäistä ääntäni vaan olen kiltisti vaan opiskellut. Tätä se on ollut aina. Päivät pitkät erilaiset alemmuuskompleksit pyörivät päässä. Se että ei osaa olla oma itsensä ja tuntuu että en kelpaisi omana itsenäni. Monesti olisi vain kiva unohtaa kaikki opiskelut ja olla kerrankin villi ja vapaa. Tehdä mitä huvittaa. Tässä ajatuksessa pelottaa se että mitä tulevaisuudelle kävisi ja katuisinko myöhemmin jos esim. lopettaisin opiskelut. Minulle on myös neuvottu se että pyri tasapainoon. Voithan sinä silti opiskella ja sivussa hankkia kavereita/käydä bileissä. Johtuuko lie tämä tyytymättömyys siitä että ala voisi olla väärä tai että raadan liikaa niin siksi opiskelu tökkii. Varmaan johtuu siitä kun ei ole opiskelun ulkopuolista elämää. Ajattelen vain opiskelua päivät pitkät ja stressaan koko ajan.

En vain tiedä miten ajatteluni on niin yksitoikkoista. En osaa luoda tasapainoa elämässä. Ajatukset että pitää lopettaa opiskelu että voisi olla ulospäinsuuntautuneempi tai että voi löytää unelma-alansa tuntuu jotenkin liian suppeilta. Koulun jälkeen ei ikinä huvita tehdä mitään. Pitäisi siivota, mutta ei sekään huvita. Tekemättömät asiat pyörivät päässä. Tuntuu vammaiselta että elämä on näin kuivaa.

Yksi asia myös vaivaa se että en ole muiden nuorten kanssa samalla aaltopituudella, juuri sen takia että minulla on vähän kavereita. Yksin käynyt joskus baareissa, mutta se on aika tylsää.

Nuorena en ollut sosiaalisesti aktiivinen vaan eristäytynyt ja masentunut. Tuntuu että en osaa puhua mitään mistään ihmisten kanssa ja olen arka. En uskalla näyttäytyä omana itsenäni, koska häpeän omaa surkeaa olotilaa. Suoriudun silti arkielämässä hyvin ja yritän parhaani. Elän suorituskeskeistä elämää. Tavallaan selvisin masennuksesta suoritusten avulla, mutta siitä on tullut ainut tapa pönkittää itsetuntoa. Kotona rättiväsyneenä olen elämääni tyytymätön. Lisäksi minulla on paljon velkaa nuoruuden hölmöilyjen takia. Jatkuva opiskelijan tuloilla eläminen myös tökkii kun ei voi matkustaa mihinkään. Senkin vuoksi haluaisin saada hyvän ammatin.

Johtuukohan nämä ongelmat jonkinlaisesta aikuisuuden kriisistä? Toisaalta osa näistä ongelmista minulla on ollut jo monta vuotta.