Huonolla tuulella purjehtimista ei voi verrata ajelehtimiseen, koska itse tyven ei enää ole tuulta, eikä alus liiku siinä kuin merivirrassa. Eli purjehtimisen ja ajelehtimisen ero on navigointi. Tyvenen toisessa ääripäässä on navigointikelvoton myrsky.
Navigointiin tarvitaan merikartta. Navigoinnissa on myös oleellista se että siinä ei tarvita päätepistettä, vaan pisteitä kuviteltujen pisteiden A ja B välille. Välttämättä kuvitteellista pistettä B ei edes tarvita. Piste A on pakollinen sitä seuraavine välietappeineen, jotta ajelehtiminen muuttuisi navigoinniksi.
Sortuma.
Sortuma on tuulen tai merivirtojen/aallokon aiheuttamaa poikkeamaa kuvitteellisen pisteen A ja ensimmäisen mitatun välietapin välillä. Navigoinnissa tämä tarkoittaa sitä että suoraa linjaa asetettujen pisteiden välillä ei todellisuudessa ole, vaikka se on merikorttiin asetettu ja siihen mitattu, toisin sanoen navigoitu.
Bonjaaks?
(Naurua)
Huono tuuli
8
99
Vastaukset
- Teknodonna
Onkohan tämä maakrapumainen pohdinta ensimmäinen seksitön fundeeraus viikkoon?
Ei yhtään tissiä eikä yhtään mitään muutakaan.
(Hirn)- Teknodonna
Ei kyllä tässä on nyt jotain mätää. Ei nainen toimi missään pelastuspuvussa.
Sää kuin sää, niin bikinit päälle ja kannelle makaamaan aurinkolaseissa.
(Naurua)
- Eiainahelppoo
Toivon suhteeseesi sopivia tuulia mahdollisimman paljon:)
- nodata
Koomista kyllä, kaikki lähisukulaiset on laivureita, mutta mä olen aina kuitenkin toiminut kipparina merellä. Mikä siinäkin on? Avaruuden taju? 😁
- Teknodonna
Saavuin satamaan ajoissa, koska aamuruuhka kävi vasten minua. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, mihin kaikki keskustaan aamulla ajavat autot katoavat. Jokaisesta ilmansuunnasta valuu lähes loputtomalta tuntuvia metallisia helminauhoja, ja sitten ne päätyvät jonnekin kaupungin uumeniin. Etelästä onneksi saapui vain harvakseltaan lauttoja. Edes jotain rajaa.
Kippari seisoi laituriveräjällä villapaidassaan potkien pönkää oven alle. Hän oli tyypillinen purjehtija. Kasvoista näki, että niitä oli koulittu. Hän ei ollut erityisen puhelias, vaan asiallinen ja tarkkarajainen venehahmo. Jos oli ongelma, kuten nyt, niin siihen siihen tartuttiin kiinni asiallisin menetelmin ja se poistettiin päiväjärjestyksestä.
Kävin kättelemässä kipparia ja heitin muutaman sanan yhteisestä ystävästämme, joka oli saattanut kipparin ongelman ja ongelmanratkaisutaitoni yhteen samalle laiturille. Kippari kysyi, että mitä ystävällemme kuului? Vastasin ympäripyöreästi, sillä en itsekään ollut täysin perillä, että mitä hänelle kuului. Hyvää kai, oli jonkinlainen yleisvastaus.
Purjealuksen kapteeni esitteli venettään kuin puutarhaa, jossa hän tykkäsi puuhastella. Se oli hänelle elämänmuoto, ei mikään palava tuli kajuutassa. Ääni oli lähes innoton, sillä mereen ja sen käymiseen liittyi yllättävän vähän yksityiskohtia, jos jätettiin elokuvadramatiikka pois, eli uppoamiset myrskyssä tai huuhtoutumiset kannelta hyiseen mereen. Jos purjealuksen kolauttaa kiville, niin se oli jo kalajuttu.
Vene oli ollut vedessä puoli vuorokautta, kun sen ajomoottoria käytettiin. Kone pysähtyi lähes välittömästi. Keväällä oli niin, että satamat kelluivat kaikenlaista jätettä, ja koska vesi oli niin sameaa, niin mihinkään ei ennalta voitu varautua. Potkurin ympärillä oli luultavasti köysi, verkko tai ihmisen mielikuvitus, eikä akseli hievahtanutkaan. Se oli siinä. Tuijotimme molemmat hetken vihreään veteen, mutta ei se meille kertonut mitään.
Kannoimme sukelluskamat paikalle ja lokit tiesivät, että nyt olisi aamiaisen aika. Kirkuna oli korvia vihlovaa.
Keitimme kahvit, sillä luonto innoittaa ja ohjaa ihmistä tämän päätöksissä. Kapteeni löysi kajuutasta pitkopullaa. En ole syönyt pitkopullaa sitten lapsuuden. Minulla oli lähes koominen olo, kun mutustelin sitä ja hörpin purkkikahvia päälle vaoimatta olla kertomatta, kuinka hauskaa tämä kaikki oli.
Kapteeni katseli kiireettömänä merelle. Hänellä oli samanväriset silmät kuin meri edessämme oli, harmahtavan vihreät, toisinaan sinertävät ja yhtälailla jatkuvat ja paikoillaan pysyvät. Ainoa ero mereen oli tuo rauhallisuus. Sitä meri harvoin taisi. Muistissani ryskyi sukellustukialus Hangon saaristossa helvetillisessä tuulessa ja aallokossa. Huusin riemusta.
Meri
Joidenkin ihmisten kanssa oli hyvä olla hiljaa. Hän oli juuri sellainen nainen villapaidassaan ja purjehdushaalareissaan pitelemässä kiinni kahvikupistaan elämän myrkyissä katsellen samalla tyynenä merelle.
Hän oli vähän kuin meri. Ei sen hullumpi stoori.
(hihitystä)- Teknodonna
Ihmisen uteliaisuus
Ryhtyessäni kasaamaan varusteitani, kapteenimme poistui henkisesti älyviileästä satamastamme jonnekin Välimerelle delfiinien sekaan. Hän oli sitä mieltä, että ajomoottoreilla varustettujen purjealusten kippareiden olisi hankittava itselleen sukellusluokitus.
Olin samaa mieltä. En muistanut yhtään kertaa täpötäysissä satamissa, että jollain ei olisi ollut pohjassa vaanivan rojun kanssa ongelmia. Oli miten kallis alus tahansa, niin sen voi rampauttaa satama-altaaseen pätkällä köyttä. Eikä sellaista snorklaajaa ole, joka sen sieltä kävisi irrottamassa yhdellä hengenvedolla. Ne ovat joskus järjettömän tiukassa, hajottavat akselit ja peräsimen, pahimmassa tapauksessa molemmat.
Räkäisin snorkkeliin ja kapteeni kysyi, että mitä hän voi tehdä. Pohdin hetken. En keksinyt hänelle mitään tehtävää. Viimeinen mitä muistin, oli tuo katse toisen ihmisen painuessa näkymättömiin pinnan alle.
Kokeilin kädelläni, kuinka pitkälle kykenin näkemään. Sininen hansikas näkyi vasta parinkymmenen sentin päässä maskista, jos sen osasi oikein suhteuttaa, sillä vedessä kaikki näytti olevan lähempänä kuin se todellisuudessa oli. Itse vene yläpuolellani oli jättimäinen varjo, kuin valas, josta kaikki oli etsittävä käsikopelolla. Tämä kopelointi oli ainut mahdollinen ja sallittu muotojen tunnustelu naisvartalossa. Kaikki muu oli tuntemattomalta kielletty. Hän leijui ylläni kuin musta solakka pilvi. Hänellä oli täydelliset muodot, virtaviivaiset ja linjakkaat. Hänet oltiin rakennettu halkomaan vettä mahdollisimman tehokkaasti ja siististi.
Törmäsin peräsimeen. Se tuntui veitsenterävältä talvisäilytyksen jälkeen. Ja jos sitä seurasi syvemmälle pimeyteen, niin saattoi erottaa potkurin ja sen hoikan akselin.
Tässä kohtaa on yleensä hyvä pysähtyä, sillä kukaan ei voi tietää mitä siellä on. Jos sukellat suoraan kieppeihin tai lenkkeihin, saatat jäädä sinne. Vaikka syvyyttä ei juuri ole, niin näkyvyyden puute tekee sukeltajasta sokean. Tila on yhden askeleen päässä paniikista. Syvyydellä ei ole väliä. Ainoastaan harkinta voi hillitä tuon viimeisen askeleen ottamista, josta ei ole paluuta.
Löysin potkurit lavat sotkun alta. Tai oikeastaan löysin niiden muodon. Päällä oli tolkuttomasti roinaa. Ympärillä leijui köydenpäitä kuin tajuttomia lonkeroita syvyyksissä.
Jossain kannella nainen ottaa bikineissä aurinkoa ja heiluttelee iloisena ohiajaviin veneisiin. Mielikuva oli piristävä.
Oikeastaan kannella katseli villapaitainen kapteeni purjehdushaalareissaan veteen, jossa velloi kuin magma pintaan nouseva hengitysilma. Se ilmestyi ja katosi, ilmestyi jälleen ja katosi uudelleen. Sen rytmi vaihteli. Toisinaan se pysähtyi kokonaan ja toisinaan se oli erittäin tiheää. Oikeastaan se näytti lähdevedeltä, jota tuli pinnalle suuresta lähteestä kovalla voimalla. Kapteeni ei tuntenut oloaan kotoisaksi.
Oikeastaan pinnan alla oleva maailma ei ollut koskaan hänelle suoranaisesti merkinnyt mitään. Kalat ja kilpikonnat olivat kaloja ja kilpikonnnia. Jos piti niistä, sukelsi. Jos taas ei pitänyt, kannatti purjehtia. Hän kyllä söi mielellään kalaa ja kilpikonnanmunia, mutta sitten se olikin siinä. Purjehtimisesta lähes sata prosenttia oli tällaista: jatkuvaa säätämistä ja hinkkaamista. Hän raapi takaraivoaan, sillä kurkkiva asento oli alaselälle liikaa ensimmäisen vartin jälkeen.
(kuplivaa naurua) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Ihmisen uteliaisuus
Ryhtyessäni kasaamaan varusteitani, kapteenimme poistui henkisesti älyviileästä satamastamme jonnekin Välimerelle delfiinien sekaan. Hän oli sitä mieltä, että ajomoottoreilla varustettujen purjealusten kippareiden olisi hankittava itselleen sukellusluokitus.
Olin samaa mieltä. En muistanut yhtään kertaa täpötäysissä satamissa, että jollain ei olisi ollut pohjassa vaanivan rojun kanssa ongelmia. Oli miten kallis alus tahansa, niin sen voi rampauttaa satama-altaaseen pätkällä köyttä. Eikä sellaista snorklaajaa ole, joka sen sieltä kävisi irrottamassa yhdellä hengenvedolla. Ne ovat joskus järjettömän tiukassa, hajottavat akselit ja peräsimen, pahimmassa tapauksessa molemmat.
Räkäisin snorkkeliin ja kapteeni kysyi, että mitä hän voi tehdä. Pohdin hetken. En keksinyt hänelle mitään tehtävää. Viimeinen mitä muistin, oli tuo katse toisen ihmisen painuessa näkymättömiin pinnan alle.
Kokeilin kädelläni, kuinka pitkälle kykenin näkemään. Sininen hansikas näkyi vasta parinkymmenen sentin päässä maskista, jos sen osasi oikein suhteuttaa, sillä vedessä kaikki näytti olevan lähempänä kuin se todellisuudessa oli. Itse vene yläpuolellani oli jättimäinen varjo, kuin valas, josta kaikki oli etsittävä käsikopelolla. Tämä kopelointi oli ainut mahdollinen ja sallittu muotojen tunnustelu naisvartalossa. Kaikki muu oli tuntemattomalta kielletty. Hän leijui ylläni kuin musta solakka pilvi. Hänellä oli täydelliset muodot, virtaviivaiset ja linjakkaat. Hänet oltiin rakennettu halkomaan vettä mahdollisimman tehokkaasti ja siististi.
Törmäsin peräsimeen. Se tuntui veitsenterävältä talvisäilytyksen jälkeen. Ja jos sitä seurasi syvemmälle pimeyteen, niin saattoi erottaa potkurin ja sen hoikan akselin.
Tässä kohtaa on yleensä hyvä pysähtyä, sillä kukaan ei voi tietää mitä siellä on. Jos sukellat suoraan kieppeihin tai lenkkeihin, saatat jäädä sinne. Vaikka syvyyttä ei juuri ole, niin näkyvyyden puute tekee sukeltajasta sokean. Tila on yhden askeleen päässä paniikista. Syvyydellä ei ole väliä. Ainoastaan harkinta voi hillitä tuon viimeisen askeleen ottamista, josta ei ole paluuta.
Löysin potkurit lavat sotkun alta. Tai oikeastaan löysin niiden muodon. Päällä oli tolkuttomasti roinaa. Ympärillä leijui köydenpäitä kuin tajuttomia lonkeroita syvyyksissä.
Jossain kannella nainen ottaa bikineissä aurinkoa ja heiluttelee iloisena ohiajaviin veneisiin. Mielikuva oli piristävä.
Oikeastaan kannella katseli villapaitainen kapteeni purjehdushaalareissaan veteen, jossa velloi kuin magma pintaan nouseva hengitysilma. Se ilmestyi ja katosi, ilmestyi jälleen ja katosi uudelleen. Sen rytmi vaihteli. Toisinaan se pysähtyi kokonaan ja toisinaan se oli erittäin tiheää. Oikeastaan se näytti lähdevedeltä, jota tuli pinnalle suuresta lähteestä kovalla voimalla. Kapteeni ei tuntenut oloaan kotoisaksi.
Oikeastaan pinnan alla oleva maailma ei ollut koskaan hänelle suoranaisesti merkinnyt mitään. Kalat ja kilpikonnat olivat kaloja ja kilpikonnnia. Jos piti niistä, sukelsi. Jos taas ei pitänyt, kannatti purjehtia. Hän kyllä söi mielellään kalaa ja kilpikonnanmunia, mutta sitten se olikin siinä. Purjehtimisesta lähes sata prosenttia oli tällaista: jatkuvaa säätämistä ja hinkkaamista. Hän raapi takaraivoaan, sillä kurkkiva asento oli alaselälle liikaa ensimmäisen vartin jälkeen.
(kuplivaa naurua)Sahattuani oksasahalla irti jotain, laitoin sen keräilysäkkiin pois ympäriltäni leijumasta. Puolen tunnin kuluttua olin päässyt niin pitkälle, että kykenin laittamaan sahan pois ja ottamaan sukelluspuukon esiin, jolla viimeistelisin kaiken. Olin voiton puolella.
Äkkiä minuun iski järjettömältä tuntuva kauhu. Potkuri oli nenäni edessä, ja kuvittelin sen nytkähtäneen. Oliko joku kannella käynnistämässä konetta? Vai näinkö harhoja. Kannella ei pitänyt olla ketään, sillä olin yksin veneessä ja virrat olivat pääkytkimestä katkaistu.
Vai olivatko?
Oliko kannella joku?
Vesi on äärimmäisen hyvä johtamaan ääniaaltoja, joten olin hengittämättä hiljaa ainakin minuutin, sillä regulaattorin kurlutuksessa ei kuullut yksinkertaisesti mitään. Ensin ei ääntäkään, sitten kuulin suurten koneiden jyskytystä, mutta niin kaukaa, että lähempänä ajava moottorivene peitti ne kuin vihainen kärpänen. Tuijotin lapoja edessäni.
Eihän kannella ollut ketään, hoin itselleni jähmettyneenä paikoilleni. Puuskutin kuin Berliinissä ennen maratonia, vaikka leijuin veden alla painottomuudessa. Päässäni kilisi vain yksi sana: luottamus.
(reps) - Teknodonna
Teknodonna kirjoitti:
Sahattuani oksasahalla irti jotain, laitoin sen keräilysäkkiin pois ympäriltäni leijumasta. Puolen tunnin kuluttua olin päässyt niin pitkälle, että kykenin laittamaan sahan pois ja ottamaan sukelluspuukon esiin, jolla viimeistelisin kaiken. Olin voiton puolella.
Äkkiä minuun iski järjettömältä tuntuva kauhu. Potkuri oli nenäni edessä, ja kuvittelin sen nytkähtäneen. Oliko joku kannella käynnistämässä konetta? Vai näinkö harhoja. Kannella ei pitänyt olla ketään, sillä olin yksin veneessä ja virrat olivat pääkytkimestä katkaistu.
Vai olivatko?
Oliko kannella joku?
Vesi on äärimmäisen hyvä johtamaan ääniaaltoja, joten olin hengittämättä hiljaa ainakin minuutin, sillä regulaattorin kurlutuksessa ei kuullut yksinkertaisesti mitään. Ensin ei ääntäkään, sitten kuulin suurten koneiden jyskytystä, mutta niin kaukaa, että lähempänä ajava moottorivene peitti ne kuin vihainen kärpänen. Tuijotin lapoja edessäni.
Eihän kannella ollut ketään, hoin itselleni jähmettyneenä paikoilleni. Puuskutin kuin Berliinissä ennen maratonia, vaikka leijuin veden alla painottomuudessa. Päässäni kilisi vain yksi sana: luottamus.
(reps)Päästyäni kannelle takaisin ja tiputettuani rojuni, ryntäsin katsomaan päävirtakytkintä. Se oli päällä. Sitä ei oltu kytketty pois. Kuitenkin olin täysin varma, että olin sen kääntänyt off-asentoon. Olin siitä satavarma.
Laiturilla ei ollut ristinsielua. Olin yksin. Kahvikuppini oli tuossa ja pullani sen vieressä. Vaatteeni olivat kajuutassa. Mastot heiluivat harmaalla taivaalla kuin mielisairaat. Musta synkkä hahmo seisoi sukellusveneessään ja valui taskuistaan kannelle merivettä. Koko illan pohdin, että mikä minua vaivasi. Mitä tämä järjetön pelkoni oli?
Illansuussa perheeni ajoi paikalle. Minulla oli aviomies, lapsi ja talo puun juurella. He eivät pitäneet merestä, eivätkä juurikaan koskaan olleet veneessä. Itse en pitänyt taloista puun juurella, enkä emännöinnistä enkä mieheni ystävistä. Lapsi hyppäsi syliini ja kertoi päivän tärkeimmät tarkan yksityiskohtaisesti. Mieheni seisoi laiturilla kädet taskussa ja katseli venettä kuin se olisi kasa kelluvaa paskaa. Sitten hän kysyi.
- Miks sun tukka on märkä? Et kai sä ole uimassa käynyt?
- Äiti, miks sun tukka on märkä?
- Niin, miksi?
Sitten illansuuhun laskeutui taidepaussi. Oikeastaan en enää tiennyt, olinko järkevä ihminen vai en. Oikeastaan en jaksanut selittää kenellekään mitään. Jos minulla oli hiukset märät, niin so what? Jos minulla nyt ei ollut se niin ja tämä näin, niin mitä vittua?
Aina kun menin johonkin, joku sanoi jotain jostain tyyliin, että ai sulla on noi päivät, ja että mitä mä tollakin mahdoin tarkottaa?
"Tohon vois laittaa vähän enemmän suolaa."
Siinä omaa tytärtäni pidellessä tajusin, että köysi, jonka olin työllä ja vaivalla kiskonut irti potkurista, oli metafora. Minä järkytyin siitä että näin olevani vapaa. Minä jähmetyin vapauden edessä, sillä se oli niin syvältä kuopaiseva tunne, että oma lapseni oli pudota otteesta kannelle.
Muutos oli kuolemaa. Se oli väkivaltaa ja repimistä, sullomista ja kauhua, riittämättömyyttä ja lopulta... vapautta.
(naurua)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Naiset miltä kiihottuminen teissä tuntuu
Kun miehellä tulee seisokki ja ja sellainen kihmelöinti sinne niin mitä naisessa köy? :)1159254- 422720
- 1522493
- 222019
Miksi kohtelit minua kuin tyhmää koiraa?
Rakastin sinua mutta kohtelit huonosti. Tuntuu ala-arvoiselta. Miksi kuvittelin että joku kohtelisi minua reilusti. Hais141776- 111560
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa151527"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla111464- 71340
- 141326