Yksinäisyys rajoittaa elämää. Olen huomannut että olen jäänyt paljosta paitsi. Juuri kuulin että työpaikalta lähtevät kaveriporukalla ulkomaille. Ei minulla ole ikinä ollut sellaisia kavereita joiden kanssa voisi lähteä ulkomaille. Ja yksinäisenä naisena on muutenkin turvatonta liikkua missään. Lisäksi on muitakin juttuja joita mielellään tekee vain kaveiporukalla, esim. lähtee festareille, laivareisuille tai muihin pippalohin.
Lisäksi elämä yksinäiselle on kalliimpaa (vuokrat, ruuat jne.)
Varsinkin juhlapyhinä huomaa yksinäisyyden koko helvetin! En varmaan ikinä saa lapsiakaan kun ei kukaan tälläistä naista huoli jolla ei ole mitään elämää. Olen lähinnä vain opiskellut ja sitten siirtnyt töihin. Mitään ihmeellistä ei ole elämässäni tapahtunut. Kumpa kuolisin pian pois....
Lisäksi elämä yksinäiselle on kalliimpaa (vuokrat, ruuat jne.)
Varsinkin juhlapyhinä huomaa yksinäisyyden koko helvetin! En varmaan ikinä saa lapsiakaan kun ei kukaan tälläistä naista huoli jolla ei ole mitään elämää. Olen lähinnä vain opiskellut ja sitten siirtnyt töihin. Mitään ihmeellistä ei ole elämässäni tapahtunut. Kumpa kuolisin pian pois....
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sehän on vain itsestäsi kiinni. Yksin vaan pitää uskaltaa. Aloittaa jostain helposta kohteesta (kuten viikonloppu Lontoossa) ja jatkaa siitä.
Elämä pitää luoda, ei sitä saa lahjana! Jos haluaa olla kiinnostava, on myös psyykattava itsensä siihen ja alettava harrastamaan. Ja tutustuttava niihin ihmisiin, joiden kanssa haluaa työpaikalla paremmat välit.
Murjotus pois, ulkona sataa lunta. ;)
Mitä menetettävää sinulla on jos tunnet olevasi noin luuseri? Olen ollut monesti yksin matkalla, suurkaupungit ovat loistavia kohteita: museoita, näyttelyitä, erilaisia kauppoja, ravintoloita jne. Lontoossa voi aivan hyvin mennä yksin minne tahansa, ryystä lageria pubissa ja selaile Time Outia ja ihmettele paikallisia...
Jos ei reissulta heti kavereita heltiä, niin ainakin saat itsevarmuutta, ja lisää puhuttavaa kun seuraavan kerran uskaltaudut baanalle.
Tsemppiä!
...että, voisit pikkuhiljaa opetella tuntemaan jonkun ihmisen? On varmasti ihmisiä, joiden kanssa tulet juttuun edes jotenkin? Pikkuhiljaa kun harjoittelee sosiaalista kanssakäymistä, niin ennemmin tai myöhemmin hyviä ystäviäkin löytää. Ennemmin kokeilisin sitä, kuin toivoisin kuolemaa.Uskoisin, että sinäkin jonkunlaiset sosiaaliset taidot jo omaat, kun töissä käyvä ihminen olet.
Ehkei kannata olettaa heti, että löytää matkaseuraa ulkomaille. Mut jos uskaltaa lähteä yksin matkustamaan, sielläkin voi tutustua uusiin ihmisiin.Joillekin yksinmatkustaminen ei ole ongelma.(Itseäni se ei oikein houkuta, joten tiedän tunteen.)
Niin se vain joskus tuntuu siltä, että toisten elämä on jotenkin ihmeellisempää...
Täältä löytyy myös nuori nainen, joka tuntee itsensä luuseriksi. Ja tätä tunnetta on kestänyt jo useamman vuoden.
En tiedä, kaikki vain lipesi käsistä ylä-aste aikojen kiusaamisen seurauksena, ja kierre oli valmis. Noihin aikoihin aloin tuntea itseni huonommaksi ihmiseksi ja eristäydyin ikätovereista.Tai alkoiko kaikki jo paljon aiemmin lapsuudesta, josta ei ole enää jäljellä yhtään kaveria.
En harrastanut enää mitään tai
käynyt missään tapahtumissa, joissa oisin voinut tutustua uusiin kavereihin. Olin masentunut ja epätoivoinen. Nykyisin olen kai jo niin turtunut ja väsynyt tähän yksinäisyyteen, etten jaksa yrittää mitään uuden aloittamista, kun pelkään ja ajattelen ettei se onnistu kuitenkaan.
Usein iltaisin itken itseni uneen ja tunnen kipua ikävistä kokemuksista, yksinäisyydestä ja menetetyistä tilaisuuksista, ja siitä etten koskaan löydä miestä, joka rakastaisi minua omana itsenäni. Kuinka edes voisin löytää, kun en käy missään usein ja olen niin ujo, etten osaa antaa hyvää vaikutelmaa. Rohkeammat naiset kietoo itsensä miesten ympäri ja mua ei huomaa kukaan.
En edes tunne itseäni nuoreksi naiseksi, vaan tuntuu kuin eläisin itseni ulkopuolella ja katsoisin sillalta kun juna lipuu alta kaukaisuuteen. Kaikki päivät on samanlaisia, kuten yhdessä biisissä "töihin, kotiin nukkumaan me samaa rataa kuljetaan."Olen jumissa tuntuu kuin ei olisi olemassa tulevaisuutta jonne minä kuuluisin. Pelkään ajatella tulevaa, ja jos siihen kuuluu vaan televisio, kissa ja yksinäisyys.
Täytyy vaan päästää juna pimeään tunneliin ja katsoa rauhassa mitä sen jälkeen tulee...
Toi on pelottavaa, totta ja niin väärin. Noin ei pitäisi käydä kenellekkään.
Tuo nyt on kyllä ihan palturia. Mitä "ihmeellistä" elämässä sitten olisi pitänyt tapahtua jotta kelpaisi seurusteluun?
Ja sehän on vain plussaa että olet opiskellut ja tehnyt töitä, minä olen pelkän peruskoulun käynyt ja paiskinut hanttihommia tehtaissa, jos minäkin kelpaan miehille niin sinäkin sitten!
Ja yleensä sitä aina ajattelee että muille on tapahtunut enemmän kuin itselle, mutta harvemmin niin on.
Ei minullakaan ole ollut mitenkään tapahtumarikas elämä, mutta silti minulla on uusi poikaystävä joka pitää minua niin kiinnostavana ja hauskana persoonana.
Eikä minullakaan ole enää ystäviä ollenkaan, mutta so what.
Ei ole minun vikani.
Kevät tulee, pistä kukkamekko päälle ja nauti elämästä:)
Onnea sinulle kun sulla on kumppani. Väkisin tuli mieleen, että olet juuri sellainen "tavallinen tyttö" jollaisen minäkin haluaisin, sekä kaikki muut (iki)sinkku-miehet. Todellisuus vaan on sellainen, että kaltaisesi naiset viedään niinsanotusti käsistä. Jäljellä on sitte vaan näitä -"haluan akateemisen, komean, sosiaalisen ja kokeneen miehen"-naisia joille ei kelpaa kukaan tavallinen mies.