Kadonnut minuus

Ensimmäisen kerran parisuhteen loputtua, en meinaa ymmärtää miten tästä eteenpäin. Edes parinkymmen vuden avioliiton jälkeen ei minulle tullut tunnetta, ettenkö olisi hyvä uuteen suhteeseen tai että yleensä haluaisin parisuhdetta.

Minä olin se jättäjä tässä suhteessa. Ei vain löytynyt muuta mahdollisuutta. Nyt tunnen etten riitä millään meriiteillä kenellekkään miehelle. Henkinen hyvinvointi on nyt tosi tiukalla. Töissä vedän työkasvot naamaani, ettei kaikki huomaisi kuinka huonosti loppujen lopuksi voinkaan (osa työkavereista tietää tilanteeni). Onneksi minulla ei ole lapsia, ettei tarvi näytellä kotona.

Tunnen kuinka käpertynyt olen itseeni. Hymyilen kun "kuuluu" hymyillä. Puhun kohteliaasti ja olen ymmärtäväinen. En vain ole näitä itselleni. Jokin sisimmässäni on nyt pahasti lukossa. Luulin, että tämä parisuhde olisi nyt se viimeinen ja käsikädessä mennään yhdessä loppuun asti. Ja paskan marjat. Tein sitten miten vain, niin mikään ei yksinkertaisesti riittänyt loppuvaiheessa, enkä enään vain tiennyt mitä vielä olisi pitänyt tehdä.

Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka sanovat, etteivät enään yritä löytää ihmistä rinnalleen. On parempi loppujen lopuksi olla yksin, ei tule pettymyksiä ja eikä ole odotuksia. Kuinka monta kertaa tämänkin suhteen aikana petyin odotuksiin, joita toinen ei tajunnut, vaikka niistä hänelle sanoin. Itse olin kuin tinasotilas kaikkeen valmiina ja olin valmis joustamaan ja ymmärtämään.

Katselin eilen Iskurin -sivuja, tuli halu seksiä. Se taitaa olla ainut mahdollinen ja helpoin tapa olla joskus jonkun lähellä, ilman odotuksia. Sopii vain ajan ja paikan, niin seksintarpeen saa tyydytettyä saman ihmisen kanssa.

Tämä oli yhden naisen purkaus tuskaisen sydänmensä kanssa. Hyvää pääsiäistä kaikille!