Ja periaatteessa kohtuu hyvin menny mutta arki kun muuttuu esim nyt pääsiäis pyhiksi ja pakostakin joutuu kumpikin katselemaan toista ympäri vuorokauden niin alkaa molempia jo ärsyttämään toisen läsnä olo, onko muut kokeneet samaa tunnetta vai onko se merkki jostain vakavammasta , olis kiva kuulla.
Pitkään aviossa eletty
kaipuuarkeen
20505
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
On koettu jopa niin voimakkaasti sama tunne et on jopa intiimielämä loppunut ja varsinkin pyhinä tuntuu et jenka kiristyy kun toinen on koko ajan läsnä, arkena helppaa kun toinen on poissa päivän. Kun sitä toisen naamaa on katellut lähes 27 vuotta niin onhan se selviö että haluaa olla paljon itsekseen ja haluaa omaa aikaa ja tilaa. On otettu tavaksi et avovaimo haluaa olla kesä lommillakin vanhempiensa mökillä pari kolme viikkoa ja minä olen kotona, ero tekee hyvää. Kyllä sitä toisen naamaa saa sitten taas tarpeeksi kattella. En tiedä onko esim. kyse ero haluista, sekin joskus otettu esille mutta yhdessä on päätetty jatkaa. Huomionarvoista on kuitenkin että saunassa käydään erikseen eikä kumpikaan halua oikeestaan toisen kosketusta tuntea ihollaan seksistä puhumattakaan ja näin on jatkunut jo yli vuoden. Eikä ole enää tullut avovaimo alasti tai pikkuhousuissa sänkyyn kuten vielä siihen hyvään aikaan kun peitto helui säännöllisesti.
Arvaisin merkkiä vakavammasta vai lieneekö kyse yksittäisistä, sinänsä harmittomista asioista.
Vaimoni on tottunut nenän kaiveluuni ja kivesten kohenteluuni. Ei hän pidä niitä sopivina mutta eipä ole viitsinyt huomauttakaan enää vuosikausiin.
Henkilökohtainen kokemukseni on kylläkin päinvastainen ja synkkä arvaukseni perustuukin siihen.
47 vuotta naimisissa ja niistä viimeiset 17 vuotta eläkkeellä johon olotilaan siirryimme suunnilleen samaan aikaan. Parin kuukauden porrastuksella.
Koko yhdessä elomme ajan meillä kummallakin on ollut omia harrastuksia ja kavereita.
Elämäntilanteen vaihtelut, kuten lasten syntymät ja kasvuvaiheet, paikkakuntien vaihdot yms. ovat vaikuttaneet.
Tiiviin yhdessäolon ääritapauksena pidän 3kk:n jaksoja kahdestaan vaimon kanssa vieraassa kieliympäristössä. Olin työnhakijana erässä välimerellisessä maassa ja vaimo oli mukana omalla lomalla.
Neljänä päivänä viikossa olemme molemmat omissa harrastuksissamme pari tuntia.
Lisäksi minulla on parin tunnin lisämenot kahtena päivänä joten kaikkinensa lusmuilemme itseksemme kohtalaisen paljon.
Lisäksi vaimoni tekee omia retkiään sekä kotimaassa, että ulkomailla, useamman kerran vuodessa. Parista vuorokaudesta pisimmillään 3:een viikkoon, kerran.
Yleisimmin ne ovat viikon retkiä.
Tämä rytmi on sopinut meille hyvin.
On tunnustettava, etten ole lainkaan varma mitkä olisivat tunnelmat jos olisimme olleet nämä 17 vuotta kokoaikaisesti kahdestaan 24/7 periaatteella.
Vaimoni 69v ikä vaikuttaa väistämättä hänen biologiaansa mutta saan hänet kuitenkin innostumaan syvällisemmästä seurustelusta viikoittain pari kertaa.
Toki minä olen siinä enemmän saavana osapuolena mutta vaimonikin saanee siitä muutakin kuin tunnetta olla haluttu vielä vanhoilla päivillään.
Arvelen, että varhaisempien vuosien vuorovaikutus kantaa vieläkin hedelmää?
Ps. Aktiiviaikana olimme yhdessä kaikki lomamme. Nyt eläkeläisvuosina olemme yhteisillä matkoilla vuosittain ainakin 4kk. Lisäksi vaimoni tekee edellä mainitsemiani omia retkiään.
Viikon kuluttua lähdemme runsaaksi kuukaudeksi ja seuraava poistuminen on heinäkuun alkupuolella.
Syksyllä taas pitempi rupeama totunnaiseen tapaan.
Myöhäissyksyllä seuraava irtiotto ja sitten onkin jo jouluviikko jata emme ole olleet kotona yli 10:een vuoteen.
"On tunnustettava, etten ole lainkaan varma mitkä olisivat tunnelmat jos olisimme olleet nämä 17 vuotta kokoaikaisesti kahdestaan 24/7 periaatteella."
Mielestäni tuossa ei ole mitään "tunnustettavaa": sillä on itsestäänselvyys, että liitossa tarvitaan omaa aikaa, sellaista aikaa kun molemmat ovat yksin. Se on välttämättömyys, jotta suhde toimii ja elää. Luinkin jostain, että etenkin vanhempana suhdeongelmat johtuvat liiasta yhdessäolosta.
Missä välissä te kerkeette olla noin paljon kaksisteen että alkaa tympimään?
Me käydään arkipäivisin töissä, aamulla lähetään molemmat 7 pintaan liikenteeseen. Nuorin on päiväkodissa ja se joka lähtee viimesenä vie muksun ja se joka ei hae muksua illalla himaan, tulee ruokakaupan kautta kotiin, eli himassa ollaan molemmat vasta 17 tienoilla. Siinä sitten koko pesueelle ruokaa, pikasiivoukset, isompien läksyt, vaatteet seuraavalle päivälle, iltasadut sun muut, klo on yleensä 23 kun nuppi tuiskahtaa meillä aikuisillatyynyyn ja taas pystyyn klo 5.30 reikäleipä. Viikonloput nukutaan pitkään, siivotaan, pestään pyykit, ulkoillaan ja syödään hyvin. Eipä kerkee yhtään ketuttaa toisen naama kun tehdään kimpassa kotihommia. Yksikseen olisi tosi ikävä hoidella 5 hengen huushollia. Vaikka lapset jeesaa, niin ei se 10 vuotiaitten ja 4 veen siivoukset ja jeesit ihan vielä aikuisten tasoa ole. :)
Kummallakin on oma harrastus, siellä menee 2 iltaa viikossa ja tieski eri illat kun toinen hoitaa kersat. Eipä ole toisen naama kyllästyttänyt vielä yhtään, päinvastoin, on ollut puhetta, että vähennettäis harrastukset yhteen iltaan viikossa kun tuntuu ettei yhteistä aikaa jää tippaakaan. Peitto heiluu tästä huolimatta säännöllisesti ja heiluisi useamminkin jos tää nuorimmainen ei välillä tunkisi väliin nukkumaan. Eikä tunnu yhtään siltä, että yhessä ollaan oltu jo 18 vuotta, mieluummin siltä, että nyt sitä vasta eletään kun on vipinää ja vilskettä ympärillä.
Tuo on avian totta, että lapsiperhearki on parisuhteen kannalta avian tosenlaista kuin esim. meillä, jotka elämme kahdestaan kun kaikki lapset ovat jo aikuisia ja omillaan. Luultavasti Aplla olikin tällaisesta tilanteesta kysymys.
Muistelen kaiholla aikoja kun elettiin ns. ruuhakvuosia, jotka eivät tosin siltä tuntuneet vaan nimenomaan elämältä, jossa oli paljon sisältöä. Parisuhdekin voi hyvin silloin kun puhallettiin yhteen hiileen ja yritettiin nipistää laatuaikaa toisillemme.
Nyt yli 40 yhteisen vuoden jälkeen aikaa parisuhteelle on yllin kyllin ja kyllä se toisen naama välillä kyllästyttää ja kaipaa yksinoloa ja -tekemistä. Ja sitä toki teemmekin eli on omia harrastuksia ja menoja ja onneksi molemmilla myös työelämää vielä.
Vaimokin muistelee kaiholla ruuhkavuosia. Itse muistan ne aivan järkyttävän kamalina aikoina (mutten tietenkään sanoisi sitä ääneen). Minuuttiaikataulu yötä päivää eikä koskaan mitään kivaa. Toivottavasti ei tarvitse enää ikinä pitää kenestäkään huolta.
Joillakin se pikkulapsiaika on se ensimmäinen vaihe kun aletaan etääntyä. Sitten kun lapset alkavat kasvaa ja eripura tai välinpitämättömyys on jo vallannut suhteen on vaikeampaa kääntyä. Edelliset kirjoittajat ovat hienosti ymmärtäneet yhdessä tarttua hommiin ja huolehtia parisuhteestaankin, joka monesti silloin pikkulapsivaiheessa unohtuu. Kannattaa myös muistaa, että mikä yhdelle on toimiva ja tyydyttävä suhde niin onko se välttämättä sitä toiselle. Eli vaikka itse olet tyytyväinen suhteeseen niin onko toinen sitä mieltä?
Aloittajalla sanoisin, että on normaalia väliin tuntea sellaisia turhautumisen ja ärtymyksen tunteita, mutta itse olen surukseni huomannut, että omassa tilanteessa ei tarvita kuin vähäinen hetki saman katon alla, että voi huonosti. On sellainen turtumuksen ja tyhjyyden olo. Kyllä, me olemme puhuneet terapiassa, meillä on suuret ongelmat ym. Itsellä sellainen todellakin tyhjä olo. Olen kyllä yrittänyt niitä tunteita löytää, mutta aina niitä menettettyjä tunteita ei saa takaisin ja toisen puolestakaan ei voi toimia.
Kaikilla on elämä erilaista haluineen ja tarpeineen, toista haluttaa toista ei, toinen haluis pikaisen panon toinen nautiskella ajan kanssa ja sitten se herkku jää...
meillä+on+ruuhkavuodet+mutta+ei+kyllä+yhteen+hiileen+puhalleta.+95%+aloitteet+minulta+mieheltä+kujn+tästä+jutellaan+menee+puoliso+vaikeaksi.+hormonitoiminta,+iltaväsymys,+mieliala+nämä+syyt.+jos+en+tekisi+alotteita+vaimo+varmaan+kerran+pari+kuussa+voisi+viedä/kysyä+juhlatoimitukseen.+jos+jotain+suunnitellaan+esim+hotellia+ei+koskaan+tiedä+meneekö+sielläkin+siihen+että+vierekkäin+saatetaan+olla+ja+ihmetelllän+mitä+pitäs+tehdä
"Muistelen kaiholla aikoja kun elettiin ns. ruuhakvuosia"
Vai onko aika kullannut muistot?
Olin kotona lasten kanssa 10 vuotta. Siinä sivussa hoidin kotityöt ja ns. miesten työt. Miestä kun ei juuri kotona näkynyt. Tai jos hän näyttäytyi, oli hyvin väsynyt, joten hänelle oli aivan turha puhua mitään jeesaamisesta missään. Nuo vuodet olivat rankkoja, raskaita, samalla erittäin antoisia, jännittäviä ja yllättäviäkin. Mutta en todellakaan ole muistellut niitä kaiholla. Aikansa kutakin. Elämässäni oli ennen lapsia muutakin sisältöä. Lasten muutettua omilleen, voi omistautua itselleen, miesystävälle, ystäville.
Kuulostaa hyvin tutulta. Pitkässä suhteessa tympii toisen naama ja käytös yms. Sille ei vaan mahda mitään. Pitää miettiä tosissaan, haluanko tätä koko loppu elämän, vai muuta? Jos yksin olo tai ilman puolisoa oleminen alkaa tuntua houkuttelevalta ja koko ajan muuttuu mukavammaksi, käsi sydämelle, onko suhde enää silloin hyväsuhde,? Erillisyyttä pitää olla, mutta se ei saa valloittaa alaa suhteen kustannuksella.
Rakastatko häntä niin, että viihdytte yhdessä enemmän kuin ilman toista?
Mulle kävi niin, että pitkän suhteen jälkeen tiet erosivat. Vähäiset yhteiset asiat lopahtivat ja kaveri/kämppis-suhde ei pitkälle kanna. Suhteeseen pitää satsata oli se sitten tuore tai vanhempi. Omiin juttuihin satsaaminen suhdetta enemmän puhuu selvää kieltä.
Noin siinä pääsee käymään...mun ja kumppanin suhde muuttunut yhä selvemmin tuohon kaveri/kämppis linjalle, kumpikaan ei oikeen viittii enää yrittää iholle saati että vaivautuis tekemään aloitteen yhteiseen seksi hetkeen. Helpommalta tuntuu kun menee ja vetäsee käteen ja muijallakin muutama dildo on tuolla yöpöydän laatikossa ja liukkaria, näin kerran siivotessa ja yritti multa piilotella niitä, taisi jotenkin hävetä. Niin siinä pidemmän päälle käy. Kyllähän meilläkin suht hyvää seksiä oli parikytä vuotta mutta en tiiä mihin on halut naiselta hävinneet eikä kyllä muokaan enää oikeen nappaa, vieraat kyllä kiinnostaa ja se sertoo taas omaa tarinaa.
Olen päissäni pähkäillyt, että pitkässä parisuhteessa pelkän fyysisen vetovoiman ja aidon yhteenkuuluvuuden tunteen ja välittämisen keskinäiset suhteet muuttuvat.
Pelkän kiiman merkitys vähenee ja muun tunne-elämän merkitys korostuu.
Kun noin käy niin fyysisen seksin osuus yhteiselämässä säilyy ja sen merkitys saattaa jopa korostua.
Ensin lasten lähtö ja sitten varsinkin eläköityminen lisäävät aikaa, energiaa ja mahdollisuuksia. Aikaisemman pusaamisen aika ja energia suuntautuu seksiin ja muihin harrastuksiin.
Jos mielenkiinto hiipuu niin mielestäni syytä on etsittävä keskinäisistä suhteista ja muusta tunne-elämästä.
Kyllä olen kokenut ja varmasti mieheni myös. Pitää vain keksiä välillä omaa tekemistä ja omia menoja, ei siinä sen kummempaa, sitten on taas mukavaa olla yhdessä. Meillä oli ja on yhä sopeutumista, nyt kun lapset ovat maailmalle. Onneksi kummallakin on mielenkiintoinen työ ja paljon ystäviä. Paljon on tosin aikaa sekä itselle että parisuhteelle, se on hyvä että myös toisaalta haastavakin asia. Näillä nyt mennään joka tapauksessa.
Miksi töllöttelette toisianne 24/7? Eikö kannattaisi tehdä jotain kivaa yhdessä, sellaista josta kumpikin nauttii? Vastavuoroisesti kumpainenkin voisi mennä ja tehdä yksinään ( tai ystävien, sukulaisten jne kanssa) jotain mistä pitää. Kotona voi sulkeutua huoneeseen ja viihdyttää itseään yksin, pelaten tai lukien esimerkiksi.
Mieti onko suhteessanne enää toistenne arvostusta. Mikäli toinen tai jompikumpi kokee toisen pelkästään pakollisena riesana, kannattaa harkita eroa.
Toinen tai MOLEMMAT...
Itse elin liitossa 15 vuotta ja alkuhuuman jälkeen arki alkoi todella olla arkea. Ainoa pelastava tekijä oli vuorotyöni, olin monesti illat ja viikonloput töissä ja vapaalla viikolla, kun mies oli töissä. Eli ei tarvinnut kaikkea vapaa-aikaa viettää yhdessä. Aikanaan tuli lapset ja alkoi se arki ahdistaa todella paljon, kun miehellä oli säännöllinen työaika ja minulla vuorotyö. Suomeksi se tarkoitti sitä, että lapset olivat kotona minun vapaapäiväni ja siinä lasten kanssa hoidin siivoukset, kaupassa käynnit, tiskit, pyykit ym ym. Viikonloppuisin jos olin töissä piti olla perheelle ruuat valmiiksi tehtynä, että mies vain lämmittää, muuten ei tehnyt yhtään mitään. Kerrankin pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen tulin kotiin ja herra lasten kanssa katsoi telkkaria. Ensimmäinen kysymys oli, mitä meinasin laittaa ruuaksi, kun on nälkä. Missään en yksin olisi saanut käydä, en edes ruokakaupassa, aina piti lähteä koko porukalla tai vähintäänkin toinen muksu mukaan. Harrastuksiahan minulla ei sitten tällä ajankäytöllä enää ollutkaan. Alkoi ärsyttää se toinen ihminen ihan kympillä, varsinkin kun kaikki vapaa-aika olisi pitänyt yhdessä nysvätä, parhaita hetkiä oli, kun hän lähti työpaikan koulutukseen ja jäin lasten kanssa yksin, tavallaan oli yksi lapsi vähemmän passattavana. Siinä se ero alkoi muhia mielessä, seksihän oli jo aikaa sitten loppunut. Kotona ärsytti aivan kaikki, kun taas töissä paska päiväkin oli parempi kuin hyvä päivä kotona. Eron jälkeen tuli se suunnaton vapauden tunne ja oli ihan eri lailla energiaa lastenkin kanssa touhuamiseen. Ja sitten minulla oli ensimmäisen kerran vapaatakin ihan yksin kun lapsilla oli isäviikko. Meillä ei suhdetta olisi mikään pariterapia tai muu enää pelastanut, minä lähdin suhteesta, koska kuolleita tunteita ei mikään olisi herättänyt enää henkiin.
Miksi pitää töllötellä kaksistaan kotona toisiaan koko pääsiäinen? Ketä vaan kyllästyy. Keksikää jotain tekemistä. Jos kumpikaan ei halua ikinä kehittää mitään, erotkaa. Ellette sitten halua jatkaa kämppiksinä.
Kaveri/kämppis sopis mulle, jos sattuis olemaan lastenlapsiakin. Niitä voitais yhdessä hoitaa lenkkeilyn ohella.
"Niitä voitais yhdessä hoitaa lenkkeilyn ohella. "
Siis mitä meinaat? Oletko varma, että kaveri/kämppis tykkäisi hoitaa kanssasi lastenlapsia?
Halusin itse lapsia kokonaisen joukon, koska hamusin mummiksi. Kun lapsia on kolme, niin todennäköisyys siihen, isoäitiyteen olisi suurempi. Lasten aikuistuessa heitä ei oikein näytä perheenperustaminen kiinnostavan. Huolestuin jo, tein varasuunnitelman. Ellei lapsen lapsia tule, niin ratkaisen asian jotenkin muuten. Ryhdyn varamummoksi ja paapon kummipoikaani. Ystäväni sai lapsen ja häntä olenkin hoitanut - samoin kummipoikaa, joka aloitti koulun. Enempää en ehdi. Nyt en enää odota lastenlapsia. Niitä tulee jos on tullakseen. Mutta täysin vierasta olisi ajatella, että hoitaisin lapsenlapsia jonkun kanssa. Kaikkein vähiten miesystäväni kanssa.