Muistatteko hahmottelemani maaseuduneläjän hiekkatienvarrelta jostain jolla ei ole paikkana merkitystä? Hän on nyt herännyt.
Ulkona oli kylmä, mutta silti nainen kävi katsomassa tienvarrella postilaatikkoon, jos vaikka lehti olisi tullut. Mutta kyllä hän tiesi, että lehti ei olisi siellä. Lehti tulisi vasta ennen puoltapäivää, jos oli tullakseen. Eniten hän kaipasi konkreettista aamulukemista. Postilaatikossa oli männynneulasia ja yksi puolukka.
Olisi vaihdettava tamponi.
Hän kiristi aamutakkinsa otetta vartalonsa ympärillä ja kietoi käsivartensa keholleen kuin lahjanarun ja solmi ne yhteen rusetiksi. Jokin raittiissa ulkoilmassa kuitenkin pidätteli häntä aloillaan, hidasti kiirettä. Se antoi naiselle aikaa katsella ja kuunnella ympäristöä, aistia pihapiirin välittömyyttä ja tunnustella kauempana vaaroilla tapahtuvia tekoja. Luonto virtasi hänessä, suuteli lämpimiä huulia ja puhui hälle korulauseita.
Luonto hymyilytti itseensä kietoutunutta ja kiirettöntä. Jopa kottikärryt olivat kipattuina koomiset, kukkapenkkien kivetys kuin vitsi. Itsetehty ja omin käsin valittu ja multaan upotettu.
(naurua)
Ulkona oli kylmä, mutta silti nainen kävi katsomassa tienvarrella postilaatikkoon, jos vaikka lehti olisi tullut. Mutta kyllä hän tiesi, että lehti ei olisi siellä. Lehti tulisi vasta ennen puoltapäivää, jos oli tullakseen. Eniten hän kaipasi konkreettista aamulukemista. Postilaatikossa oli männynneulasia ja yksi puolukka.
Olisi vaihdettava tamponi.
Hän kiristi aamutakkinsa otetta vartalonsa ympärillä ja kietoi käsivartensa keholleen kuin lahjanarun ja solmi ne yhteen rusetiksi. Jokin raittiissa ulkoilmassa kuitenkin pidätteli häntä aloillaan, hidasti kiirettä. Se antoi naiselle aikaa katsella ja kuunnella ympäristöä, aistia pihapiirin välittömyyttä ja tunnustella kauempana vaaroilla tapahtuvia tekoja. Luonto virtasi hänessä, suuteli lämpimiä huulia ja puhui hälle korulauseita.
Luonto hymyilytti itseensä kietoutunutta ja kiirettöntä. Jopa kottikärryt olivat kipattuina koomiset, kukkapenkkien kivetys kuin vitsi. Itsetehty ja omin käsin valittu ja multaan upotettu.
(naurua)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sähän olet kuvataitelijia?
Maaseudulla puhellaan paljon yksikseen. Naisemme ei ollut tässä poikkeus. Hiljaisuus ja dialogin puute oli toisinaan raskasta kantaa. Sen kanssa oli vaikea jopa vain olla. Istua aloillaan yksin ja olla hiljaa. Olla vain ja olla hiljaa. Kävelykin oli sointuvampaa kuin hiljaiselo. Tämän vuoksi nainen liikkui luonnossa paljon. Ja juuri tämän syyn vuoksi kaikki tienoon elämiet tunsivat hänet ja pitivät häntä harmittomana ja ravinnoksi kelpaamattomana. Edes karhut eivät enää kätkeytyneet häneltä, sillä niin tuttu hahmo hän poluilla oli. Korpit, hirvet, jänikset ja sudet olivat hänen naapureitaan, eikä ihmistä ollut missään. Ketään.
Keittiöstä kuului ääniä. Aivan kuin joku olisi ollut puhelimessa siten, että vastaili toisesta puhelimesta toiseen käyden keskustelua itsensä kanssa. Keskustelu sujui oikein hyvin, sillä hän tuntui siihen tottuneelta. Hänestä huokuin yksinäisyyden ammattimaisuus. Ammattimaisuuden tasoista taso "semi pro" oltiin saavutettu nopeasti. Toiset ihmiset vain sietivät yksinäisyyttä paremmin kuin toiset. Heissä yksinäisyys täydellistyi ja kehittyi nopeammin artefakstiksi, jota saattoi käyttää ja soveltaa kuin työkaluna erilaisissa mielikuvituksellisissa ongelmissa. Yksinäisyys toimi sinänsä, mutta olihan täysin selvää naiselle itsellekin, että jatkuva jättityynyjen halailu ja niissä nukkuminen kieli jostain puutteesta, jota voitaisiin jollain tasolla pitää seksuaalisena sellaisena.
Mielikuvitus oli siinä mielessä vaarallinen ase, että se jäi helposti pyörimään vielä silloinkin, kun siitä oli sammutettu virta. Mielikuvitus ei pysähtynyt helpolla. Lisäksi sen kosketus oli täydellisimmilläänkin tyhjä. Kun mielikuvitus kosketti naista, hän saattoi jopa luulla sen tulleen häneen, vaikka se parhaimmillaankin oli vain toisiinsa sotkeutuneita kaikuja luulevassa kehossa.
Mieli. Oliko se todella koskaan yksin? nainen pohti ja teki itselleen aamiaista. Olisi paljon erilaista ohjelmaa, ikään kuin keräiltävää polulle, jonka kohta kävelisi.
(reps)
Markkinat ja arvo
Kylpyhuoneessa tapahtui yleensä niin, että esimerkkinaisemme joutui kaupunkiin astuessaan kynnyksen yli. Kylpyhuoneremontti oltiin suunniteltu niin, että koko kylpyhuoneosasto ja saunatilat oltaisiin voitu sijoittaa johonkin luksusasuntoon keskelle Helsinkiä. Ikkunasta jopa näkyivät Helsingin katot. Hänen kylppärinsä oli toinen todeliisuus toisaalla. Se oli rekonstruktio. Se oli muisto. Siellä oli luonnonkiveä ja valtavaa valkoista laattaa, mosaiikkia ja sileää ja käsiteltyä puuta. Se oli hänen käsialaansa. Se oli hänen valheensa. Ja hän rakasti sitä.
Nainen istuutui pöntölle ja veti narusta.
Perusnöyryytyksen arjesta hän sai idean lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi ihmisiä. Hän tarvitsi materiaalia.
(naurua)
Omasta mielestäni tähän mennessä paras havainto tai löytö on ollut tuo muumioitunut puolukka postilaatikossa.
Aivan ylivertainen pikku yksityiskohta. En oikein edes käsitä, että kuinka kaiken voisi tiivistää pienempään tilaan.
Nainen istuu ravintolassa paperipussukkansa kanssa ja katselee menun yli ravintolan muuta porukkaa. Lounasaika läheni. En ole hobitti, hän jankutti itselleen.
(Naurua)
Syömistapojaan tarkkaillen neiti 35 rullaili pastaa vasten lusikkaa. Hän yritti tehdä suullisista niin pieniä, ettei olisi näyttänyt nälkiintyneeltä tai itseään oraalisilla nautinnoilla piinaavalta ahmatilta. Leuat tuskin liikkuivat, kun katkaravut ja peltotuotteet muuttuivat hiljalleen nieltäväksi ja tasalaatuiseksi massaksi. Hän joi perään suullisen jäävettä ja pyyhki huomaamattomasti suupielensä. Pasta tuppasi aina hieman roiskumaan. Se piti syödä ajatuksella, tai sitten meikki olisi servetissä ja olisi ehostettava uudelleen. Olisi ehkä kannattanut tilata etanoita. Ne olivat näppärä ja vaivaton ruokalaji. Etanan saattoi kaivaa haarukkaan, ja bim, se oli jo kadonnut. Mikään suunnaton pitsanystävä neitimme ei kuitenkaan ollut, sillä se lihotti. Oli se sitten vegepitsaa, tai jotain muuta mietittyä. Kaikkea ei pastastakaan ollut pakko syödä, hän ajatteli ja kiersi toisen suullisen valmiiksi vasten lusikkaa.
Lasten leikkipaikalla lapset puuhailivat omiaan ja äidit napsivat näiden lautasilta lihapullia ja perunamuusia suuhunsa. Heidän päät pyörivät ja leuat kävivät. Äidit saivat syödä kuinka halusivat. Heillä oli enemmän oikeuksia, koska heillä oli myös enemmän velvollisuuksia. Miehiä ei näkynyt missään.
Ravintolan ainoa mies oli syventynyt läppärinsä näyttöön ja kolisutteli tyhjää olutlasia vasten pöytäliinaa. Mikähän tyhjäntoimittaja tuokin oli, neiti mietti. Nykyään kaikki katselivat toisiansa näytöltä, eikä kenenkään kanssa oikein joutunut kunnolliseen sanailuun tai väittelyyn. Ihmiset olivat etäistäneet toisensa ja lähentäneet itsensä vasten toisia. Ihmiset tuntuivat keskittyvän moninapaisessa maailmassa omaansa.
Jostain syystä pastaneidille juolahti mieleen läppärimiehen kieli. Jostain syystä hän tunsi sen omassa navassaan. Se tuntui samanaikaisesti sekä ällöttävältä että hauskalta. Hän naurahti ääneen ja mies vilkaisi neidin pöytään. Katse oli ensin kysyvä, sitten se jälleen harhaili näytölle.
Neiti oli tästä hyvillään.
Edustusasentoaan ylläpitäen, nainen sopeutui ravintolan asiakkaisiin kuin vesi veteen, mutta pitäen kuitenkin tuntosarvet pystyssä. Oli parempi havaita kuin yllättyä - siis toisinaan.
(Naurua)
Kohtaamisia
Ottaisiko toisen vai jäisikö näihin, Rosson ainut miesasiakas pohdiskeli. Ruoka oli ollut huonoa ja sitä oli ollut liian vähän. Liha oli ollut kuivaa ja perunat vielä kuivempia. Lisäksi lautasella oli yhä omituisia heiniä, jotka olivat luultavasti koristekasveja. Hän ei tiennyt, mitä ne olivat. Kasvi muistutti jonkinlaista eksoottista heinää, jota Suomen luonnossa ei kasvanut. Hän ei viitsinyt maistaa. Ainoa seikka, jonka hän oli pitkin hampain juonut, oli hanaolut. Sekin maistui aivan pesemättömälle hanalle, mutta sen mukana oli alkoholia, joka se sentään oli puhdasta.
Seuraavan pöydän nainen oli myös puhdas muotovalio. Luultavasti kuitenkin hieman sekaisin, sillä kaikki Helsingissä yksinään syövät olivat jollain tavalla sekaisin. Naiset yleensäkään eivät mielellään syö yksin. Ruokapata tarvitsi ympärilleen monta naista, jotta siitä lusikoimisessa olisi jotain muutakin järkeä kuin että nälkä lähtisi. Naiset tarvitsivat heijastuspintaa kokemuksilleen. Kokemuksia kilpailutettiin ja vertailtiin toisiin, jotta käsitys tapahtuvasta saisi laajempia mittasuhteita. Ei ruoka ollut vain ruokaa, he varmaan ajattelivat, miekkonen pohti ja katseli naisen rintavarustuksen muotoja.
Saattaisiko hän olla läski? Voiko tuonne piilottaa jotain epämukavaa jollain konstilla, vaikka kureliivillä tai teipillä? Miekkonen ei tiennyt tähän vastausta. Nainen oli kuin lahjapaketti. Koskaan ei tiennyt, mitä sisältä esiin pullahtaisi. Elämä siinä mielessä oli miekkosen mielestä tavattoman riskialtista. Mutta kun hän häpeilemättä tarkasteli vartaloa, niin se näytti hyvältä. Ja jos vartalo näytti hyvältä, jossain oli mies, joka kohta istuutuisi pöytään siitäkin huolimatta, että nainen saattoi olla hieman kajahtanut. Samassa miekkonen mukinsa takaa huomasi naisen kultasormuksen. Se kimalsi auringonvalossa yhtä kirkkaana kuin aurinko itse.
Perhana, hän manasi, vaikka hänellä ei ollut aikomustakaan naiseen törmätä. Juuri kun miekkonen oli kallistumassa toiseen ollueeseen, niin nainen nousi pöydästä ja hetken ympärilleen vilkuiltuaan, tuli miekkosen luokse ja kysyi.
- Tiedättekö missä täällä on vessa?
- Käsittääkseni tuolla pitkän tiskin takana heti oikealla.
- Ei minulla tietysti mikään hätä ole, kunhan kysäisin, nainen sanoi.
- No jos ei mikään hätä ole minnekään, niin pyydän liittymään seuraan, hän sanoi ja nousi ylös tarjoten tuolia kädellään pöydän toiselta puolelta.
- Kiitos, nainen sanoi ja istuutui alas.
- Minä käyn hakemassa päällystakkinne tänne lähemmäs.
- Sepä somaa. Käyttekö usein täällä siirtelemässä naisten päällystakkeja omiin naulakoihin?
- Pois se minusta. Huomasin teidän profiilin olevan niin jalo, että ajattelin jo itse pyytää lupaa istuutua teidän seuraanne. Tässä kun ollut vähän kaikenlaista.
- Niin. Toisinaan on mukava syödä yksin, mutta muuten se on nou nou. En juuri välitä yksinäisyydestä, nainen sanoi ja katseli jonnekin utuun, kuin sumuiselle niitylle. Miekkonen kävi hakemassa takin, asetti sen roikkumaan naisen vierelle ja palasi omalle paikalleen.
- Voitteko kuvitella, että juuri äsken pohdin, onko teillä yllänne jonkinlainen korsetti.
- Hassua. Itse juuri äsken ajattelin, että mikähän tyhjäntoimittaja te oikein olette. Kaljaa ja kaikkea keskellä kirkasta päivää. Mutta ei minulla ole. Ihan olen tässä alusvaateisillani. Voin kyllä todistaa, jos haluatte?
- Se ei ole tarpeen.
- Onko teillä jotain suruja päällä, kun puhuitte "vähän kaikenlaisesta"? nainen katseli miekkosta silmiin ristittyjen käsiensä ylitse ja jäi odottamaan vastausta kyynärpäät pöydällä.
- No ei mitään erityistä. Huomasin vain tuon sormuksen sormessanne.
- Ostin sen Italiasta itselleni. Olen kirjailija. Taisin mennä jonkun hahmoni kanssa naimisiin.
- Ihanko totta? Jeskamandeera sentään.
- Niin, Fiktiivinen liitto saattaa kuulosta hieman... teennäiseltä, mutta minä ainakin olen onnellinen.
- Entä puoliso? Siis aviomiehenne?
- Minä taisin murhata hänet, nainen sanoi viileästi ja kaatoi karahvista itselleen jäävettä.
- Täytyy sanoa, että teissä on sekä munaa että kauneutta.
- Niin, ja ilman mitään kikkoja.
(naurua)
Samaan aikaan tarjoilija oli huomannut, että kaksi pöytää oli yllättäin yhtynyt yhdeksi. Hän kävi hakemassa astiat pois ja käväisi kysymässä yhdistyneiltä, että maistuisiko kenellekään jälkiruoka.
- Mitä sinä olet mieltä? miekkonen kysyi, sillä sinunkaupat naisen kanssa oltiin jo ehditty tehdä.
- Kaikki käy niin tavattoman nopeasti, nainen naurahti ja tuumasi, että perus jäätelöannos mansikoilla olisi juuri se mitä hän nyt halusi.
- Minulle kanssa, mutta ei mitään heiniä sekaan. Ihan sellainen simppeli satsi.
- Entäs tuo kahvipuoli. Jotain italialaista?
- Espressot voisivat olla kivat.
- Ja konjakit kanssa, miekkonen ehdotti.
- Minulle Amaretto Disaronno, nainen korjasi.
- Kiitos. Ihan pieni hetki, tarjoilija sanoi ja katosi.
(hirn)
- Kauhea kun oli nuori tyttö. Ihan tässä tuntee itsensä kurpaksi.
- Nainen on kuin viini, paranee juodessa.
Nainen nauroi ääneen niin että oli tikahtua.
- Ihan hassu mies. Saisipa tuollaisen pulloon.
Sitten he molemmat nauroivat. Tarjoilija palasi ennätysajassa takaisin pöytään.
- Paljonko sinulla on ikää, Emilia? neiti 35 kysyi tarjoilijalta.
- 26.
- Emilia, tee minulle palvelus.
- No totta kai. Töissähän täällä ollaan ja loput tehdään ilmaiseksi, hyväntuulinen Emilia sanoi.
- Kuinka paljon minulla on sinun mielestäsi ikää? Entä bmi?
- Onko bmi jonkinlainen ikä/painosuhde? miekkonen kysäisi.
- Sinä olet ihan hassu.
- Sanoisin että 35 ja 20. Tässä järjestyksessä, Emilia tuumasi ja tarkasteli naista edessään.
- Itse olen sitä mieltä, että sinä oelt tämän kaupungin kaunein tarjoilija. Ottajia varmaan olisi.
- Kyllä on kaunis on, miekkonen sanoi, Oletko italialainen?
- En nyt suinkaan. Ihan tavallinen vaan. Porvoosta muutin tänne Helsinkiin.
- Ihan on kuin italialainen. Mistä tuollaisia geenejä saa? neiti 35 kysäisi. Italiasta?
- Niin on kuin nukke. Oikea primadonna. Ihmeelliset silmät ja hiukset. Bella donna la mobile.
- Se on "La Donna e mobile", hassu. heti se on vilkuilemassa vieraisiin naisiin. ja juuri kun tavattiin.
Kaikki he nauroivat.