Äiti nukkui viikonloppuisin pitkään. Makuuhuoneen ovi oli suljettu eikä kissakaan saanut sitä auki, koska äiti lukitsi oven yöksi. Elle loikoili sohvalla, katseli lapsille suunnattuja piirrettyjä ja söi maustettuja perunalastuja pitkiulaisesta purkista. Neuroottinen musta kissa tuijotti makuuhuoneen ovea sohvanpäädystä. Ovi oli kuin monoliitti tai valkoinen kivijärkäle kallioon kaivetun haudan suuaukolla. Siinä ei lukenut mitään. Se oli blanco. Ilmakaan ei mahtunut liikkumaan sen raoista, eivätkä äänet kantaneet sen läpi. Se oli täydellinen este maailmojen välillä. Maailmojen, jotka oltiin haluttu erottaa toisistaan hetkellisesti, jakaa ja rajata irti välittömästä kosketuksesta toisiinsa. Huone toimi jonkinlaisena unohduksen tapaisena tilana, jolla ei tuntunut olevan mitään yhteyttä sen ulkopuoliseen todellisuuteen. Huone oli ajan ja tilan tuolla puolen. Se oli olemattomuutta hiljaisimmillaan.
Elle oli noin kahdenkymmenen, nuori, ulkonäöllistynyt ja turhautunut. Hän laahusti keittiön, vessan ja sohvan kolmiossa vailla inspiraatiota tehdä muuta. Hän ei erityisemmin ajatellut olevansa lamassa, tai vailla suuntaa, sillä tila oli vakaa ja helppo elää. Siinä kykeni olemaan, eikä se ahdistanut millään tasolla. Kaikki sujui ihan hyvin ja ponnistelematta. Jos jalat puutuivat, niin siirsi hieman asentoa sohvalla. Ja kun omaa tilaa tuli vertailleeksi äidin tilaamien naistenlehtien naisiin, jotka venyttelivät kansikuvissa raajojaan ja hampaitaan, niin Elle tunsi ärtymystä maailman rakentajia kohtaan, joidenka tuotteiden hän aavisteli olevan vain heijastuksia tarkkaan valikoiduista ihmishaluista. Ei kukaan voinut olla tuollaisessa asennossa kahta minuuttia kauempaa. Tila oli pysäytettävä - juuri niin kuin äiti pysäytti tilansa vetäytymällä makuuhuoneeseen ja lukitsemalla oven. Maailma toimi vain niin, että se jäi suljinaukkoon jumiin ja jähmettyi aloilleen. Se oli kuin giljotiinin ääni, kun päässä räpsähti.
Sohvalla oli äidin läppäri, jossa vilkkui kursori tyhjässä kentässä. Näyttö pimeni ja valaistui tämän tästä, koska Elle potki tahtomattaan konetta satunnaisesti. Lopulta Elle painoi molemmat kantapäänsä kirjasimille ja ruutuun alkoi juosta kysymysmerkkejä. Niitä tuli ja tuli. Niitä syntyi kuin ihmisiä maailmaan loputtomalta tuntuvana virtana. Niitä tuli kuin sadetta taivaalta tai kohinaa avaruudesta. Kysymysmerkkien tulva oli ylitsepursuava, suorastaan hämmentävä. Elle alkoi voida pahoin. Hän nosti kantapäänsä pois koneelta ja pyyhkäisi ruudun tyhjäksi. Sitten hän kirjoitti tilalle sanan "Elle". Se näytti paljon kauniimmalta kuin identtiset kissanhännät ruudulla. Elle sointui kivasti ja oli kivan näköinen, iloinen ja leikkisä nimi. Mutta ei niin hyvää kaikki, ettei jotain muuta. Koulussa kaikki kutsuivat häntä pelleksi. Hänessä oli kieltämättä klovnin aineksia. Hän oli harmiton ja hauska tyyppi, jonka naisellisuudessa oli vakavia puutteita. Hän oli jollain tavalla "nyrjähtänyt", sillä häntä ei kohdattu nin kuin muut luokan tytöt kohdattiin, respektillä.
Elleä lyötiin aina toverillisesti selkään.
Elle katseli omaa nimeään läppärin helmenharmaalla pinnalla. Oli kuin jyrä olisi ajanut simpukan yli. Olisiko hänen kokeiltava huulipunaa? Elle kyseli itseltään. Mitä naiseus oikeastaan edes oli? Oliko se jossain putkilossa?
Ruutu alkoi täyttyä jälleen kissahännistä, arvoituksista ja elämän pikku pulmista.
(hihitystä)
Elle oli noin kahdenkymmenen, nuori, ulkonäöllistynyt ja turhautunut. Hän laahusti keittiön, vessan ja sohvan kolmiossa vailla inspiraatiota tehdä muuta. Hän ei erityisemmin ajatellut olevansa lamassa, tai vailla suuntaa, sillä tila oli vakaa ja helppo elää. Siinä kykeni olemaan, eikä se ahdistanut millään tasolla. Kaikki sujui ihan hyvin ja ponnistelematta. Jos jalat puutuivat, niin siirsi hieman asentoa sohvalla. Ja kun omaa tilaa tuli vertailleeksi äidin tilaamien naistenlehtien naisiin, jotka venyttelivät kansikuvissa raajojaan ja hampaitaan, niin Elle tunsi ärtymystä maailman rakentajia kohtaan, joidenka tuotteiden hän aavisteli olevan vain heijastuksia tarkkaan valikoiduista ihmishaluista. Ei kukaan voinut olla tuollaisessa asennossa kahta minuuttia kauempaa. Tila oli pysäytettävä - juuri niin kuin äiti pysäytti tilansa vetäytymällä makuuhuoneeseen ja lukitsemalla oven. Maailma toimi vain niin, että se jäi suljinaukkoon jumiin ja jähmettyi aloilleen. Se oli kuin giljotiinin ääni, kun päässä räpsähti.
Sohvalla oli äidin läppäri, jossa vilkkui kursori tyhjässä kentässä. Näyttö pimeni ja valaistui tämän tästä, koska Elle potki tahtomattaan konetta satunnaisesti. Lopulta Elle painoi molemmat kantapäänsä kirjasimille ja ruutuun alkoi juosta kysymysmerkkejä. Niitä tuli ja tuli. Niitä syntyi kuin ihmisiä maailmaan loputtomalta tuntuvana virtana. Niitä tuli kuin sadetta taivaalta tai kohinaa avaruudesta. Kysymysmerkkien tulva oli ylitsepursuava, suorastaan hämmentävä. Elle alkoi voida pahoin. Hän nosti kantapäänsä pois koneelta ja pyyhkäisi ruudun tyhjäksi. Sitten hän kirjoitti tilalle sanan "Elle". Se näytti paljon kauniimmalta kuin identtiset kissanhännät ruudulla. Elle sointui kivasti ja oli kivan näköinen, iloinen ja leikkisä nimi. Mutta ei niin hyvää kaikki, ettei jotain muuta. Koulussa kaikki kutsuivat häntä pelleksi. Hänessä oli kieltämättä klovnin aineksia. Hän oli harmiton ja hauska tyyppi, jonka naisellisuudessa oli vakavia puutteita. Hän oli jollain tavalla "nyrjähtänyt", sillä häntä ei kohdattu nin kuin muut luokan tytöt kohdattiin, respektillä.
Elleä lyötiin aina toverillisesti selkään.
Elle katseli omaa nimeään läppärin helmenharmaalla pinnalla. Oli kuin jyrä olisi ajanut simpukan yli. Olisiko hänen kokeiltava huulipunaa? Elle kyseli itseltään. Mitä naiseus oikeastaan edes oli? Oliko se jossain putkilossa?
Ruutu alkoi täyttyä jälleen kissahännistä, arvoituksista ja elämän pikku pulmista.
(hihitystä)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oliko kyse kehitysvammaisesta Ellestä? Meinaan, kun kakskymppinen on vielä tuolla varhaisteini-asteella.
Ei suinkaan. Tai mistä minä tiedän. Fiktiivisissä ihmisissä on se hyvä puoli, että heidän kanssaan voi aina jutella.
(hirn)
Ellen pohdiskellessa kehitysvammansa laajuutta, kissa livahti sohvan alle ja samassa makuuhuoneen ovi aukesi. Olohuoneeseen kurkisti puolialaston mies, jolla oli vain farkut jalassa. Hän näytti suhteellisen räjähtäneeltä, eikä hän luultavasti heti hahmottanut, keitä olohuoneessa yleensäkin oli paikalla. Elle katseli heppua alta kulmain ja hievahtamatta.
- Huomenta, heppu murahti. Sitten hän laahusti vessaan. Elle veti pöllöviltin päälleen ja jatkoi kirjoittamista. Hän oli päässyt jo hyvän matkaa eteenpäin kaukaisella lentokentällä parhaimman ystävänsä kanssa. He olivat hieman shoppailleet, ja kohta joku ammuttaisiin. Näin Elle oli suunnitellut. Syntyisi jonkinlainen kansainvälinen selkkaus, jonka syövereihin Elle tahtomattaan temmattaisiin. Tyyppi vessassa lorotti suoraan veteen. Ääni oli luultavasti maailmankaikkeuden raivostuttavin. Luultavasti juuri hänet tultaisiin salamurhaamaan väkijoukossa, Elle tuumasi ja jatkoi kirjoittamista. Nopeasti hän oli kuvaillut pissamiehen lentokentälle. Hän oli jonkinlainen kuriiri.
- Kirjoitatko sä jotain päiväkirjaa? tyyppi sanoi ja veteli sepalustaan kiinni. Elle ei sanonut mitään, vaan livautti pitkäteräisen veitsen tyypin kylkiluitten välistä suoraan sydämeen. Sydämen liike loppui heti, ja verenpaine romahti välittömästi. Tyyppi rojahti lattialle omaan verilammikkoonsa. Varmuuden vuoksi häntä ammuttiin päähän. Laukausta ei koskaan kuultu, eikä tiedetty, mistä se oli tullut. Verilammikko puulattialla kasvoi.
- Mun nimi on Pepe. Mikä sun nimi on?
Pepe niminen siivooja joutui iltamyöhällä moppaamaan verilammikon lattialta pois. Hälinä ja kaaos, kirkuminen ja hätäännys olivat tiessään, ja kenttä oli siltä osin suljettu. Rajattu alue oli laaja. Ehkä liiankin laaja. Ylimitoitettu. Pepe hääräsi moppinsa kanssa yksin suuren kehän keskellä. Veri oli imeytynyt lattiaan, ja sitä oli lähes mahdoton saada siitä pois. Hän jynssäsi niin että tropiikki kasteli paidan ja valui nenää pitkin lattialle muun sotkun sekaan.
- Sä se et ole kovin puhelias, Pepe naurahti.
Mykkä Elle viittoi ystävälleen, että hänen oli käytävä vessassa. Kuurojen maailmassa oli sielläkin käytävä vessassa. Varsinkin pitkien ja hiljaisten lentojen jälkeen. Pepe vilkaisi Ellen suuntaan, kun tämä suunnisti kohti vessaa. Tyttö oli perinyt äitinsä perseen, Pepe mietti ja jatkoi moppaamistaan.
(naurua)
Tää on kyllä riemastuttava idis!
Mä olen laajentunut vammaisuuteen asti.
(hirn)
Vammaisuudessa on se hyvä puoli, että se on ahdistava aihe ja olotila sellaiselle, joka ei ole vammainen. Ahdistuneisuuden tunnetta voi hyödyntää.
Kuuro nuori nainen kävelee alushoususillaan vessaan. Hiljaisuus on toisinaan sietämätöntä. Vaikka ihminen seisoisi keskikaupungin vilinässä, niin hän ei kuule ohiajavia ambulansseja, saati koe ihmismassojen paniikkia äänten kautta. Vaikka hänen vieressään ammuttaisiin tykillä, niin hän ei tuntisi muuta kuin paineaallon ja räjähdyskaasujen käryt. Ihmisten raivo ja vaahtoaminen olisi lähes naurettavaa mimiikkaa vailla syvempiä tunnetiloja. Elämä värähteli hänen ympärillään, mutta hän vain tunsi sen herkkien sormiensa kautta, ei kuullut sitä. Elle oli hermopääte kiinni kudoksessa, joka vääntelehti ja kiemurteli, värisi.
(hirn)