Kuinka kauan menee toisen tuntemiseen?

Mulla on jo takana paljon ikävuosia ja pari vakavampaa suhdetta ennen tätä nykyistä. Niiden perusteella ei voi todeta kuin sen, että varman päälle ei pysty elämään, eikä mikään tietty aikamäärä takaa, että toisen todella tuntee. Varsinkaan nuorempana ei tunne edes itseään kunnolla, saati että sitten sen toisen...

ihastuminen menee, ohi, ei se ohi mene vaan häilyy siellä taka-alalla arjessa. Kiintyminen lujittuu. Ehkä alkuhuuma menee ohi, mutta sitä ei voi verrata kiintymiseen, alkuhuuma pohjaa ihastumiseen, kiintyminen rakastamiseen. Kun tulee varmuus, että mitä tahansa uutta enää tulisikaan, se oma tunne ei siitä muutu. Poislukien tietysti kaikki toista pahasti loukkaavat asiat ja ne, jotka rikkovat suhdetta.
Toisen tunteminen riippuu siitä, mitä toinen jakaa. asioista. Jos on tunne, että toinen ei kerro ajatuksista, tai jaa yhdessä kokemuksiaan tai tee yhdessä mitään tai pyri siihen, niin miten ketään voi tuntea. Jos ei osaa toisesta edes aavistaa, miten hän johonkin asiaan suhtautuu tai mistä innostuu, pitää tai inhoaa, kenestä pitää, mitä vapaa-ajalla tekee jne.. ihan pieniä asioita. Vainsitä tavallisen elämän normaalia jakamista.

Varsinaiseen kysymykseen lienee vastauksia yhtä paljon kuin on parisuhteitakin.

Toiseen osaan, koskien omia kokemuksia, voi tietenkin vastata.
Ensimmäinen vakavamman tuntuinen suhde katkesi vaihtaessani valtakuntaa.
Tuntui mukavalta mutta tutustuminen jäi pintapuoliseksi.

Tämän nykyisen kanssa seurustelimme pari vuotta ennen mitään ratkaisua.
Ilman sen kummempia analyysejä totesimme hiljalleen ajatusmaailmojemme ja periaatteidemme olevan pitkälti yhtäläisiä joka oli perusta pitempiaikaiselle viihtymiselle yhdessä.
Moraali, asenne rahan käyttöön, yhteisiä harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita.
Molempien tausta köyhän työläiskodin kasvatteina lienee muokannut yhtäläisyyttä jota ei ero koulutustasossakaan sekoittanut.

Jälkeen päin ajatellen keskustelumme sivusivat välillisesti jopa lasten kasvatusperiaatteita vaikka siitä ei asiana ollutkaan puhetta.
Perhekuvion periaatteet tulivat aiheeksi varsin myöhään.
Hullut hupsutteluvuoteni olivat tuossa vaiheessa jo jääneet taakse.

Näiden vajaan 50:n vuoden aikana ei ole tullut yhtään varsinaista yllätystä puolin eikä toisin.
Olemme sopivan erilaisia. Yhtään kriisin tapaistakaan ei ole ollut vaikka kumpikaan ei ole kynnysmatto.

Ei ole mitään yleistä sopivaa aikaa. Jokaisen on käytettävä vaiston, järjen ja mutu-tuntuman yhdistelmää. Muistettava myös, että ihmiset muuttuu. Itsestäänkin oppii uutta läpi elämän... kumppaniakaan ei pysty koskaan perusteellisesti tuntemaan. Onneksi. Muuten voisi mennä vähän tylsäksi.

Ihastuminen menee ohi parissa vuodessa. Se muuttuu joko rakkaudeksi, tai sitten kuolee pois, välinpitämättömyydeksi. Ts. ihastuksen jälkeen suhde päättyy tai jatkuu syvempänä. Monethan tosin jatkavat suhdettaan vain siksi, etteivät jaksa tai viitsi erota, tai roikkuvat siinä jostain muusta syystä.

En oikein perusta väittämästä, että suhteen muuttuessa tylsäksi, tai itsestäänselvyydeksi tai joksikin muuksi ikäväksi asiaksi sanotaan "arki astuu kuvaa". Ei se niin mene. Elämän arki on ihmisen parasta aikaa (juhla bonusta, mutta ei sitä kauaa jaksa). Ellei parisuhde toimi arjessa, sitä ei kannata jatkaa.

Ei toista tunne koskaan kokonaan. Eikä itseään. Ihminen muuttuu, kehittyy, oppii, mokaa, onnistuu jne joka päivä... Jossain vaiheessa on vain otettava hallittu riski. Siinä vaiheessa voi sitoutua kun
1. Tuntee toisen ja itsensä niin hyvin, että molemmat tietää sen hetken toiveet ja odotukset.
2. On niin vahva, että kestäisi sen, vaikka jonain päivänä joutuisi luopumaan yhteisestä tulevaisuudesta. Yhteen ei mennä tarpeen vuoksi, vaan koska halutaan.

Riippuu onko seurustelu ollut parin VK välein tapailua, vai yhdessä arjen jakamista... Ja kuinka suoraan asioista on puhuttu, mitä tilanteita kohdattu jne. Tiettyä aikaa ei kukaan voi sanoa.